D r a c o   D o r m i e n s ~ Kirjoittanut: Cassandra Claire ~ Suomentanut: Ginny ~ Juonipaljastukset: Kaikista neljästä kirjasta ~ Luokitus: PG-13 (ei suositella alle 13-vuotiaille) ~ Vastuuvapaus: Tämä tarina perustuu JK Rowlingin luomiin hahmoihin ja tilanteisiin, joiden © ja ™ kuuluu mm. seuraaville tahoille: Bloomsbury Books, Scholastic Books, Raincoast Books ja Warner Bros. Inc. Osa suomenkielisistä sanoista on kääntäjä Jaana Kaparin käsialaa ja © kustannusosakeyhtiö Tammi. 2. luku ~ Harry kartanossa Harrylla oli lounaan jälkeen huispausharjoitukset. Draco käveli kentälle jo hyvissä ajoin istuen ainoaan auringon valaisemaan nurkkaan. Hän pyöritteli Harryn Tulisalamaa hitaasti käsissään. Sitä oli mukava katsoa - hänen oli pakko myöntää se. Dracon isä oli kieltäytynyt ostamaan hänelle samanlaista ennen kuin hän rökittäisi Harryn huispauksessa. Draco oli sanonut isälleen varmaan tuhat kertaa, ettei hän tuskin koskaan tulisi voittamaan Harrya ennen kuin saisi samanlaisen Tulisalaman itselleen. Harjoituskentän kulmalla hiipivä liike sai Dracon katseen kääntymään nopeasti. Joku muukin oli kentällä. Joku joka käveli suoraan häntä kohti. Hahmo kirkastui erittäin kauniiksi tytöksi sinisessä viitassa. Hänen pitkät, mustat hiuksensa liehuivat tiukasti nidottuna pitkänä palmikkona selkää vasten. Draco tunnisti tytön hämärästi Korpinkynnen etsijäksi. Hän oli kai kerran tai pari pelannut tätä vastaan. "Heippa Harry!", tyttö huudahti iloisesti silmät kuultaen vasten kirkkaita auringonsäteitä. Draco heilautti kättään ilmassa laiskasti ja jatkoi edelleen Tulisalamansa tutkimista. Hän oli oikeastaan melko hermostunut tämän päivän harjoituksista, sillä Harrylla oli erittäin omaleimainen lentotyyli, ja.. noh... Draco ei halunnut myöntää tätä itselleen, mutta Harry todellakin oli parempi lentäjä kuin hän. Harryn joukkuekaverit voisivat vaikka huomata jotain -- Dracon ajatus katkesi, kun mustatukkainen tyttö istahti hänen vierelleen nurmikolle. Dracoa ärsytti. Hän oli odottanut koko päivän hetkeä, jolloin saisi olla vain kahden Tulisalamansa kanssa - ihan vain katsoa sitä. Ihailla ja katsoa. "Harry, Harry, Harry," tyttö huokaisi katsoen häntä suoraan silmiin niinkuin hän olisi jokin ylisuloinen, mutta melko tyhmä pikkupoika. "Niin?" Draco sanoi. "Oliko sinulla jotain asiaa?" "Et ole pyytänyt minua treffeille ainakaan kahteen päivään," tyttö sanoi. "Yleensä olet jo vähintään viidesti seuraillut minua koulun käytävillä tai lähettänyt kymmenittäin pöllöposteja." "On ollut vähän kiireitä," Draco sanoi. "Kiireitä?" tyttö kysyi närkästyneesti. Ihan niinkuin kukaan ei olisi koskaan sanonut hänelle olevansa liian kiireinen huomioimaan häntä. "Harry Potterina eläminen ei ole kovin hiljaista," Draco jatkoi virnistäen jo seuraavalle lauseelleen. "Minulla on miljoona kurssia, huispausharkat, Päivän Profeetan haastattelut, mieletön määrä maailmanpahuutta karkoitettavana ja lisäksi minua jahtaa sellainen melko armoton kundi, joka lahtasi vanhempanikin tuossa muutama vuosi sitten, ellet sattunut muistamaan. Minulla ei todellakaan ole aikaa seurailla tyttöjä koulun käytävillä." Mustatukkainen tyttö jäi tuijottamaan Dracoa suu auki. Hän ei yhtäkkiä näyttänytkään enää niin viehtättävältä."Jos todellakin ajattelet saavasi minut treffeille kanssasi noilla typerillä jutuillasi," hän sanoi ääni täynnä kipakkaa raivoa, "olet väärässä, Harry Potter!" "Aivan sama," Draco sanoi. "Kuka pakottaa sinut edes treffeille kanssani? Olen mielettömän kuuluisa - saan kenet tahansa pelkällä sormennäpäytyksellä." Mustatukkainen tyttö kiljahti raivosta, hypähti ylös nurmikolta ja käveli leuka pystyssä pois kentältä. Draco katsoi tytön perään melko tyytyväisenä siitä, että ainakin tulossa olevat hirvittävät huispausharkat olivat nyt pois hänen mielestään. *** Jos Harry olisi tiennyt, että Draco Malfoy oli sillä samalla hetkellä pilannut hänen kaikki mahdollisuutensa Cho Changiin, hän olisi ollut hyvin vihainen. Mutta Harry oli syvässä unessa Lucius Malfoyn näkymättömässä kuljetusvaunussa (Matami Pomfrey ei antanut Luciuksen kaikoontua, koska hänen poikansa oli kuitenkin vielä tajuttomana). Vaunut kantoivat heidät nopeasti yli kuivan ja karun nummen kohti Malfoyn kartanoa. *** Draco huomasi murehtivansa huispauskentän laidalla aivan turhia. Hän ei ollut vain perinyt Harryn huonoa näköä, vaan mukana oli tullut myös melko vaikuttavat huispaustaidot. Draco kiisi ja syöksyi luudallaan hämmästyneenä siitä kuinka helppoa kaikki loppujenlopuksi olikaan. Harjoituspelissä hän oli napannut siepin heti alkumetreillä tehden silmukoita ja kahdeksikkoja ilmassa samalla kun Rohkelikon joukkuetoverit taputtivat ja vislasivat kentän laidalla. Harjoituksia katsomaan saapunut Hermione hurrasi myös. "Olet uskomaton, Harry!" hän huusi ylös korkeuksiin, jossa Dracon virne muuttui hymyksi. Hän heilautti kättään Hermionelle ja silloin se tapahtui: George ei nähnyt vilkuttavaa Hermionea ja lähetti ryhmyn suoraan kohti maata. Se kiisi huimaa vauhtia suoraan kohti kentän laidalla seisovaa tyttöä, joka oli kangistunut kauhusta eikä pystynyt liikkumaan. Draco ei miettinyt hetkeäkään, vaan suuntasi Harryn Tulisalaman uskomattomaan syöksyyn lentäen kohti maata kuin luoti. Hän yritti syöksyä ryhmyn vierelle ja kaapata sen käsiinsä, mutta lentäessään huimaa vauhtia kohti maata, Draco ajautui suoraan ryhmyn eteen. Hän nykäisi luutansa ympäri voimakkaasti siten, että päätyi Hermionen ja ryhmyn väliin. Pallo osui täysillä Dracon vatsaan ja lennätti hänet alas luudaltaan suoraan kohti tasaista nurmimaata. Tulisalama tippui ryminällä alas hänen päälleen. Draco makasi hetken paikallaan yrittäen haukkoa pihisten henkeä. Hän kuuli kuinka maa tärisi kymmenien Rohkelikon jalkaparien rynnätessä häntä kohti katsomaan onko kaikki kunnossa. Hitaasti Draco nosti itsensä istumaan kyynärpäiden varaan. Hänen vatsaansa koski, mutta mikään ei tuntunut olevan poikki. Hän katsoi ylös ja näki Hermionen tuijottavan häntä kalpeana kuin aave. "Harry" hän sanoi. "Olisit voinut kuolla." Draco käänsi katseensa nopeasti poispäin epämukavan tunteen kiiriessä pitkin hänen hellää ruumistaan. Harryn huispausjoukkue muodosti siistin kaaren hänen ympärilleen. George kumartui alas pyytääkseen anteeksi, mutta Fred löi Georgea täysillä niskaan. Angelina, Katie ja Alicia vuorotellen halasivat ja lohduttivat tärisevää Hermionea ja taputtivat maassa makaavan Dracon mustia, sekaisia hiuksia. Viimein Draco pystyi irrottautumaan tilanteesta tarpeeksi noustakseen ylös. "Noniin," joukkueen kapteeniksi noussut Fred sanoi, "mene takaisin linnaan Harry. Olet saanut tarpeeksi jännitystä tälle päivälle." "Minä saatan hänet," Hermione sanoi, nousten nopeasti jaloilleen ruohikolta. Hermione näytti oudon hermostuneelta ja höpötti koko matkan takaisin linnalle. "Kaikki puhuvat siitä kuinka pelotit Goylen pois luokasta taikaeläintunnin aikana. Harry, se oli uskomatonta! Mitä sinä oikein sanoit hänelle?" Draco hymyili leveästi. "En mitään erikoista. Uhkasin häntä vain kaksintaistelulla.. tiedät kai ettei hän ole kovin hyvä siinä.." "Jokatapauksessa se oli loistavaa! Näitkö Goylen ilmeen! Ja kuinka hän juoksi pois luokasta!" Hermione kikatti iloisesti ruskeat silmät säihkyen auringonvalossa. Draco katsoi Hermionen kullanruskeita, tuuheita hiuksia, jotka lennähtivät pienessä tuulenvireessä kohti hänen kuultavan vaaleita kasvojaan. Draco ei edes ehtinyt kysyä itseltään mitä helkkaria hän oikein oli tekemässä, kun hän tiputti Tulisalamansa ja huispausviittansa maahan, kaappasi Hermionen syliinsä ja suuteli häntä. Hetken ajan Hermione suli suudelmaan mutta kun hänen mielensä oli rekisteröinyt mitä oli tapahtumassa, hän kiskaisi kätensä suoraan kohti Dracon rintaa ja työnsi tämän nopealla liikkeellä pois luotaan. "Harry, ei!" Hermionen suuret, pöyristyneet silmät tuijottivat Dracoa. Ensimmäistä kertaa elämässään Draco ei tiennyt mitä sanoa. "Sinun ei pitäisi pilailla kustannuksellani näin," Hermione sanoi, suklaanruskeat silmät helmien muotoisten kyynelten peittäminä. "Se ei ole reilua." "En minä pilaile kanssasi!" Draco yritti etsiä sopivaa äänensävyä. "Se ei ole reilua," Hermione toisti, "Harry olet paras ystäväni ja tiedän mitä ajattelet Chosta--" "Cho?" Dracon mieli oli yhtä tyhjä kuin Goylen käsittelyssä ollut suklaasammakkopussi. "Se.. se Korpinkynnen etsijä?" Hermione tuijotti Dracoa. "Ai siksi hän käyttäytyi niin oudosti!" Draco huudahti, katsoi kohti Hermionea ja sanoi kirkkaasti, "Hei, olen todellakin päässyt yli siitä tytöstä, Hermione. Hän ei ole edes--" "Harry!" Hermione huudahti varoittaen. He katsoivat hetken toisiaan ja Draco teki taas jotain, mitä hän ei ollut koskaan aiemmin tehnyt. Hän pyysi anteeksi. "Anteeksi, Hermione," hän sanoi. Tytön kauhistunut ilme pehmeni, joten Draco jatkoi vielä toiveikkaasti: "Olen ollut vähän sekaisin siitä asti kun, uh.. siitä asti kun Draco takoi päätäni taikajuomatyrmän kivilattiaa vasten--" Draco sanoi juuri ne väärät sanat. Hermione käänsi katseensa pois. "Ei se mitään," hän sanoi hyvin hiljaa, ottaen muutaman askeleen taas kohti linnaa. "Tiedän ettet tarkoittanut sitä." Mutta kun minä todellakin tarkoitin sitä, Draco ajatteli kävellessään Hermionen perässä kohti linnaa. Todellakin. He olivat puolessavälissä matkaa kun Ron juoksi täysillä heitä vastaan hämärtyvää tietä pitkin. "Harry!" hän huusi. "En voi uskoa että missasin taikaeläintunnin tänään! Kuulin, että tuhosit Goylen lopullisesti!" "Tuhota on ehkä vähän liian voimakas sana," Draco protestoi, mutta nauroi kun Ron läimäytti kädellään hänen selkäänsä veljellisesti ja katsoi häntä silmät kirkkaina antaen leveän hymyn venyä aina korviin asti. "Minun täytyy mennä kirjastoon," Hermione sanoi samalla kun he astuivat sisään Tylypahkaan. "Anteeksi!" hän huudahti vielä ennen kuin katosi tummaan käytävään. Ron katsoi tytön perään ihmeissään. "Onko Hermionella kaikki kunnossa?" "Uh.. Hermione on vaan paniikissa huomisten loitsukokeiden takia, tiedät kai millainen hän osaa olla," Draco valehteli sujuvasti, mutta tunsi vatsanpohjassaan viiltävän pienen kipinän, jota myös syyllisyydeksi kutsutaan. Kun he saapuivat Rohkelikon oleskeluhuoneeseen, Dean Thomas ja Neville Longbottom viittoivat heidät luokseen tervetulohuudahdusten saattelemana. Draco ei todellakaan ollut juhlatuulella ja kiilasi nopeasti heidän välistään kohti yläkertaa, missä hän istui kauan tuijottaen Harryn vanhempien valokuva-albumia. James ja Lily Potter vilkuttivat hänelle kansien välistä säteilevien hymyjen kera. Dracon muistikuvan mukaan hänen vanhempansa eivät koskaan hymyilleet hänelle niin. *** Hermione oli todellakin juossut kirjastoon, mutta kokeeseen lukeminen oli hänellä vähiten mielessä. Hänen piti saada olla hetki aikaa yksin ja vain miettiä. Harry oli suudellut häntä. Hänen pitäisi kai nyt olla haltioissaan tai edes tyytyväinen? Tottakai hän oli ollut innoissaan kun Harry kietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta sekunteja myöhemmin hänen mielensä täyttyi kummallisesta vääryyden tunteesta. Sellainen tunne ei ollut koskaan ennen asunut Hermione Grangerin ruumiissa. Siksi hän oli työntänyt Harryn pois luotaan. Kaikki oli tuntunut niin väärältä. Hermione tunsi Harryn liian hyvin. Hän tiesi miltä Harry näytti kun hän heräsi, hän tiesi miltä Harry kuulosti kun hän oli väsynyt, onnellinen, peloissaan, murheellinen. Hän tiesi miltä Harry tuoksui - yleensä saippualta ja huispauskentän nurmikolta - mutta tällä kertaa, kun hän oli kietonut kätensä Harryn ympärille, hän tuoksui jotenkin erilaiselta.. niin kuin... pippurilta? Tyttö huokaisi turhautuneena ja antoi raskaan päänsä pudota kirjaston kovalle puupöydälle. Hermione, hän ajatteli, olet niin tyhmä. Olet rakastanut Harrya vuosia! Mitä sitten jos hän yhtäkkiä tuoksuu hieman erilaiselta? Tyttö nousi ylös ja käveli hitaasti kohti alakertaa. Käytävän täytti jo päivällisen tuoksu. *** Draco istui Ronin ja Hermionen välissä Rohkelikon pitkän pöydän ääressä. Hermione oli vakaasti päättänyt olla niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Dracolla ei ollut ollenkaan nälkä. Hän siirteli ruokaansa haarukalla pitkin lautasen reunoja ja kuunteli kuinka Ron ja Hermione nauroivat ja juttelivat niitänäitä. Dracon mielessä pyöri tuhansia kysymyksiä yhtä aikaa. Miksi kukaan ei ollut vieläkään huomannut, ettei hän ole Harry? Eikai hän sentään niin hyvä näyttelijä ollut? Hänhän vihasi Potteria! Draco ei pystyisi koskaan näyttelemään häntä vaikka kuinka yrittäisi. Toki hän näytti Harrylta, joten tietysti kaikki uskoivat hänen olevan Harry ja siksi he pitivät hänestä. Eikä vain Rohkelikot, vaan myös Puuskupuhit ja Korpinkynnet. Oppilaat, joiden nimiä Draco ei koskaan edes ollut vaivautunut oppimaan, tulivat nyt hänen luokseen juttelemaan ihan kuin vanhalle kaverille. Kaikki oli niin sekavaa. Vielä sekavampaa oli kuitenkin se, että Draco alkoi jopa pitää Harryn elämästä. Samalla kun hän oli ottanut Harryn ulkonäön, hän oli myös ottanut osan Harrysta itseensä, eikä hän pystynyt pysäyttämään tai kontrolloimaan sitä. Se pieni Harrymainen osa vaan istui hänen rinnallaan ja käski hänen tekemään typeriä asioita kuten varjelemaan Nevillen sammakkoa Goylelta tai pelastamaan Hermionen hengen huispauskentällä... tai.. tai suutelemaan Hermionea. Draco ei voinut vieläkään uskoa että hän - Draco Malfoy - oli suudellut Harry Potterin kuraveristä ystävää. Miksi? Harrylla oli varmasti jotain piileviä tunteita Hermionea kohtaan ja nyt Draco oli toteuttanut tukahdutetut toiveet. Mutta jos Hermione tietäisi... tietäisi kuka häntä oli oikeasti suudellut... Dracoa alitajuntaisesti jo pitkään vaivannut asia kiteytyi nyt yhtäkkiä kirkkaana ja terävänä kuvana hänen mieleensä. Mitä jos Harry kuolee? Mitä jos Harry ei koskaan herää? Olisiko hänen, Draco Malfoyn, kohtalona olla Harry Potter koko loppuelämänsä ajan? "Harry," Hermionen pieni ääni tunkeutui tukalan ajatuksen läpi, "Mikä hätänä? Näytät niinkuin olisit jollain toisella planeetalla." Draco työnsi tuolinsa taakse vasten takana istuvan Puuskupuhin oppilaan selkää ja nousi nopeasti ylös Rohkelikon pöydästä. "Minun.. pitää mennä," hän mutisi ja juoksi ulos ruokalasta tunkien itsensä hämmästyneiden ystäviensä välistä. Draco juoksi ylös rappukäytävää suoraan sairaalasiipeen. Hän löi raivokkaasti nyrkkiään vasten lukittua puuovea kunnes tiukan näköinen Matami Pomfrey avasi oven silmät suurina hämmästyksestä. "Mikä hätänä, Potter? Oletko sairas?" hän kysyi vaativalla, napakalla äänellään. "Olen täällä koska.. minun on pakko nähdä.. Malfoy," Draco huohotti hengästyneenä. "Onko hän vieläkin tajuttomana?" Matami Pomfrey katsoi Dracoa pyöreiden silmälasiensa takaa syvän epäluulon loistaessa pienissä tummissa silmissään. "Noh, ehkäpä voin tämän sinulle jo kertoa," hän sanoi. "Draco Malfoy ei ole enää luonamme." Shokki iski Dracoon melkein tiputtaen hänet polvilleen keskelle sairaalasiiven kylmää lattiaa. Hänen ajatuksensa, katseensa ja tunteensa yhdistyivät pyörremyrskyä muistuttavaan värien sekamelskaan. Hän kuuli äänensä solisevan vastahakoisen tahmealla äänellä; "Onko hän.. eihän hän ole.. eihän Malfoy ole.. kuollut?" Matami Pomfrey näytti kauhistuneelta. "Ei, Potter! Ei tietenkään!" hän tiuski. "Hyvänen aika.. hänet on vain siirretty kotiin väliaikaisesti. Herra Malfoy tuli tänään aamupäivällä hakemaan poikansa kotiin." Matami Pomfrey sulki sairaalasiiven paksun puuoven kiinni Dracon nenän edestä. *** Jostain kiiri pieni valo. Aluksi se oli heikko, mutta nopeasti se vahvistui pistävän kirkkaaksi säteeksi. Harry voihkaisi, käänsi kylkeään ja avasi silmänsä. Hän halusi istua, mutta syvä hämmästys piti hänet lähes liimattuna vuoteeseensa. Harry makasi huoneessa jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Huoneen seinät oli kaiverrettu karkeapintaiseen, vanhaan graniittikiveen ja ne kohosivat niin korkealle, ettei kattoa pystynyt erottamaan pimeydestä vaikka kirkas auringonvalo tulvi huoneeseen sitä kehystävien korkeiden, kaarevin lyijylasein koristeltujen ikkunoiden läpi. Hän makasi suuressa pylvässängyssä, jonka katos oli tehty mustasta, hopeisin käärmekuvioin koristellusta sametista. Sänky oli ainoa huonekalu koko suuressa huoneessa, lukuunottamatta valtavan suurta antiikkista vaatekaappia, joka nojasi vasten kaukaisinta seinää. Vaatekaapin korunomaisissa ovissa kimmelsi kaiverrettuja hopeoituja kuvioita, joista erottui selvästi moneen kertaan painetut M-kirjaimet. M-kirjaimet.. M-kirjaimet.. Harry nousi nopeasti ylös, kiroili ääneen ja katsoi käsiään -- ne eivät olleet hänen kätensä -- pitkät, kalpeat ja vieraat. Hän kokeili otsaansa, muttei tuntenut tuttua arpea. Lopulta hän repi turhautuneena päästään kourallisen hiuksia ja tuijotti pian hopeanvaaleita suortuvia, jotka leijuivat hitaasti kohti mustia lakanoita. Hän oli vieläkin Draco. Ja mikä pahinta, hän oli jotenkin ajautunut Draco Malfoyn kotiin. Hän on varmasti ollut tajuttomana kauan. Joku on varmasti tuonut hänet tänne. Yhtäkkiä makuuhuoneen ovi remahti auki ja Lucius Malfoy seisoi karmien kehystämänä ovensuussa. Hänellä oli päällään kokomustat vaatteet, aivan niin kuin aina ennenkin kun Harry oli nähnyt hänet. Harry tunsi koko vartalonsa muuttuvan jäätävän kylmäksi pelosta. "Poikani," Lucius sanoi harppoen kohti sänkyä. "Joko tiedät kuka olet?" Harry tuijotti häntä. Eihän Lucius voinut tietää kuka hän oikeasti oli. Jos hän tietäisi, että hänen talossaan on Harry Potter --- "Draco Malfoy," Harry sanoi. "Poikasi." Luciuksen kalpeille kasvoille nousi kylmä hymy. "Sanoin sille Pomfreyn naiselle, ettei hän tiedä mistä puhuu," hän sanoi tyytyväisenä. "Ei sinussa ole mitään vikaa, poika. Yksikään Malfoy ei ole koskaan unohtanut nimeään." Harry katsoi Dracon isän kylmän harmaita silmiä, eikä sanonut mitään. Hänen kurkkunsa tuntui jotenkin yllättävän karhealta ja sulkeutuneelta. "Kun nyt kerran olet täällä," Herra Malfoy sanoi, "voisimme pitää vähän hauskaa." Lucius kiskoi viittansa sivuun ja Harry näki pitkän hopeisen miekan loistavan kiinnitettynä hänen vyönsolkeensa. Harryn vatsa kieppasi kuperkeikan. Lucius ei usko, että olen Draco, hän ajatteli toivottomana. Hän aikoo pilkkoa minut palasiksi. "Miten olisi pieni miekkailuharjoitus?" Lucius jatkoi. "Testataan rohkeuttasi, poika." Hienoa, Harry ajatteli. Hän ei ollut koskaan edes nähnyt miekkailuottelua. Hän ei edes tiennyt kuinka miekkailla! Hienoa. Lucius uskoo, että olen Draco, mutta aikoo silti pilkkoa minut palasiksi. Hienoa. "Selvä, isä," Harry sanoi, etsien kurkunpohjaltaan Dracon matalaa ääntä. Herra Malfoy näytti malttamattomalta, joten Harry heitti jalkansa yli sängyn karmin ja melkein kiljahti jalkojensa osuessa lattiaan, joka oli kuin jäätä. Herra Malfoy ei näyttänyt tippaakaan huolestuneelta poikansa jäädyttäessä varpaansa kivilattiaan - päinvastoin. Hän kiiruhti ulos huoneesta paljasjalkaisen Harryn seuratessa irvistäen perässä. Harryn oli lähes juostava pysyäkseen Herra Malfoyn tahdissa. Lucius kiisi ylväästi pitkin korkeita käytäviä, joiden seiniä koristi kymmenet kultaraamein kehystetyt Malfoyn suvun muotokuvamaalaukset. Tauluista erottuivat muutamat noita-akan näköiset vanhat ryppynahkaiset naiset, muutamat erittäin kauniit nuoret neidot jotka selvästikin olivat veeloja - mistä Malfoy muuten mitä luultavammin on perinyt vaalean kuontalonsa - muutamat kalpeat miehet, jotka todennäköisesti olivat vampyyrejä, sekä yksi melko epämiellyttävän näköinen velho joka ratsasti tavattoman suurella hämähäkillä suitset kiinnitettyinä sen myrkkyä tihkuviin torahampaisiin. Harrya puistatti. Lucius Malfoy avasi yhdellä taikasauvan heilautuksella äärettömän suuren kivioven ja käveli sisään Harryn seuratessa tiiviisti perässä. Huone oli mielettömän iso. Siinä oli tasainen kivilattia ja sen seinät oli koristeltu kangastapetilla, jonka kuvioissa toistui vanhojen velhotaisteluiden maisemat. Toinen toistaan vihaisemman näköiset velhot juoksivat kohti toisiaan käyttäen taikasauvojaan mestaukseen, sisuskalujen poistoon ja uhriensa elävältä polttamiseen. Harry katsoi liikkuvia kuvia suu kauhusta auki. Vanha vuorenpeikko jahtasi nuorta, kiljuvaa velhoa seinältä toiselle pitkä, liekkien peittämä miekka suuressa karvaisessa kädessään. Lucius huomasi Harryn katseen kiinnittyvän tapettien kauhukuviin ja katsoi poikaansa tyytyväinen hymy kasvoillaan. "Määräsin kangastapetit vasta hetki sitten puhdistettaviksi. Veri alkoi näyttää melko seisahtuneelta, eikä ollenkaan kiiltävältä ja tuoreelta. Noh, voimmeko aloittaa?" Lucius heitti Harrylle pitkän, terävän pistomiekan, jota Harry vain tuijotti hetken tyhmänä. "En garde!" Harry nosti miekkansa ilmaan, päättäen vuotaa runsaasti verta kuollessaan ja toivottavasti samalla pilaten Malfoyn kauniin kivilattian. Kaikeksi onneksi ovelta kuului kumea koputus ja se remahti samassa auki. Pitkä velho tummissa metsänvihreissä kaavuissa harppoi keskelle huonetta. "Päivää, McNair," Lucius Malfoy sanoi, laskien miekkansa alas ja kääntyen pois päin Harrysta. "Päästikö Narcissa sinut ylös?" "Hän kertoi että olet täällä, kyllä," sanoi pitkä velho, jonka Harry tunnisti vaarallisten otusten hävittämiskomitean työntekijäksi. Harry muisteli tuima ilme kasvoilleen nousten, että kyseinen velho oli myös vannoutunut kuolonsyöjä. "Minulla on muutamia uutisia--" velho keskeytti lauseensa nähdessään Harryn. "Kas, hei Draco. En tiennytkään, että olet taas kotona." "Hänen äitinsä halusi nähdä hänet," Lucius sanoi rauhallisesti. "Tiedät kai millaisia naiset voivat olla. Narcissa kaipaa poikaansa, kun hän on niin kaukana koulussa." Just. Onpa hullu nainen, Harry ajatteli hiljaa mielessään. "Noh, tuomani uutiset itseasiassa liittyvät Tylypahkaan", McNair sanoi. "Lucius--" Velho käänsi katseensa herra Malfoysta Harryyn ja taas takaisin. "Voit sanoa mitä tahansa Dracon kuullen," Lucius Malfoy sanoi. "Hän on ollut jo kauan osa Suurta Suunnitelmaa." "Aivan, aivan," McNair sanoi. "Olin unohtanut." Hän katsoi taas Harrya kohti. "Miten työsi koulussa on sujunut?" hän kysyi. "Olethan levittänyt sanaa Pimeyden Lordista?" "Mitä!?" Harry sanoi tyrmistyneenä. Hän oli aina tiennyt että Draco on ilkeä, mutta.. "No tiedäthän," McNair jatkoi, "pitänyt Pimeyden Lordin sanaa yllä oman sukupolvesi keskuudessa - pitänyt huolta siitä, että oikeat henkilöt saavat oikean sanan - pitänyt kuolonsyöjien kokoontumisia ja sitä rataa." McNair luetteli. "Pitänyt kuraveriset alhaalla." "Ai-- ainiin," Harry sanoi. Hän lähes tärisi raivosta eikä oikein edes tiennyt, mitä suustaan seuraavaksi päästi. "Meillä oli Luihuisten kanssa juuri sokerikakkumyyjäiset, joissa keräsimme tonneittain rahaa pahuudelle. Ei mitään ongelmia täällä päin." McNair ei onneksi tainnut kuulla Harryn kommenttia, vaan jatkoi kaihoisa ilme kasvoillaan; "Muistan ne ajat kun itse olin Luihuinen. Ne vasta olivat upeita aikoja!". Hän kääntyi kohti Lucius Malfoyta. "Niin, Lucius," hän sanoi. "Halusin puhua kanssasi Suuresta Suunnitelmasta. Ja Harry Potterista." *** << Edellinen luku (1)       Etusivulle       Seuraava luku (3) >>