D r a c o   D o r m i e n s

~ Kirjoittanut: Cassandra Claire
~ uomentanut: Ginny
~ Juonipaljastukset: Kaikista neljästä kirjasta
~ uokitus: PG-13 (ei suositella alle 13-vuotiaille)
~ Vastuuvapaus: Tämä tarina perustuu JK Rowlingin luomiin hahmoihin ja tilanteisiin, joiden © ja ™ kuuluu mm. seuraaville tahoille: Bloomsbury Books, Scholastic Books, Raincoast Books ja Warner Bros. Inc. Osa suomenkielisistä sanoista on kääntäjä Jaana Kaparin käsialaa ja © kustannusosakeyhtiö Tammi.

8. luku ~ Malfoyn veri

Hänen silmäluomissaan kiisivät pienet valopisteet kuin kaukana siintävät majakan valot. Harry voihkaisi ja avasi silmänsä.

Hän oli Dracon huoneessa, maaten sängyllä kuin meritähti -- mikään muu asento ei ollut mahdollinen, sillä kaikki hänen raajansa olivat sidottuina sängyntolppiin. Hänen päänsä sisällä kolotti kumiseva kipu - aivan kuin joku olisi lyönyt gongia hänen ohimoidensa takana.

"Pysy paikoillasi," ääni sanoi.

Harry siirsi hitaasti päätään sivulle ja tuijotti suoraan Narcissan kasvoihin. Naisella oli kädessään suuri saha jonka kahva oli tehty vaaleasta luusta.

Harry sulki silmänsä taas. Näen painajaista, hän sanoi itselleen. Ja todella tyhmää sellaista.

Hän avasi silmänsä uudelleen, mutta Narcissa oli vieläkin hänen vierellään. Hän sahasi Harryn vasempaa kättä sitovaa narua. Narcissa näytti kovin kalpealta, mutta hänen silmänsä nykivät puolelta toiselle pienin nykäisyin, joihin Harry oli jo tottunut. Hän toivoi kuitenkin, ettei Narcissa tekisi sitä samalla kun piti jumalattoman kokoista terätyökalua niin lähellä hänen valtimoaan.

"Narcissa," Harry sanoi. "Tarkoitan, äiti. Mitä...?" Harry tunsi kuinka hänen vasen kätensä oli vapaa. Hän käänsi päänsä ja näki Narcissan sahaavan myös hänen oikeaa kättään vapaaksi.

"Isäsi," Narcissa sanoi kangerrellen, "ei halua että yrität lähteä pelastamaan tyttöystävääsi kammiosta." Hän nosti kätensä ylös nähdessään Harryn kasvoille nousevan paniikinomaisen ilmeen. "Tyttö on kunnossa. He laittoivat hänet Sirius Mustan kanssa samaan selliin." Narcissan silmät nykivät taas. "Sirius pitää huolen hänestä."

Harryn oikea käsi vapautui. Hän nousi ylös ja alkoi hieromaan ranteitaan, jotta niihin kiertäisi taas veri. Viimeinen asia jonka hän muisti, oli kuinka kuolonsyöjä tyrmäsi hänet salin lattialle. "Onko.. Hermione kunnossa?" hän kysyi. "Koska, Lucius oli juuri.."

"Oi, Lucius olisi tappanut hänet," Narcissa sanoi ilmeettömästi. "Hän kirosi tytön saadakseen selville missä Harry Potter on. Mutta tyttö ei kertonut."

Harryn turta olo vaihtui ylisepursuavaan pahan olon tunteeseen. Hänen teki mieli oksentaa. "Mitä tapahtui?"

"Isäsi sanoi että Harry Potter oli siellä. Ilmesesti hänellä oli jonkinlainen näkymättömyysviitta. Harry paljasti itsensä ja," Narcissan ilmekään ei värähtänyt kun hän jatkoi; "kuolonsyöjät veivät hänet."

Harry ponnisteli istumaan. Hän laittoi puutuneen kätensä Narcissan jääkylmän käden päälle. Nainen piti vieläkin sahaa kädessään. "Äiti," Harry sanoi. "Ole kiltti ja usko minua kun sanon, että tämä on hyvin tärkeää. Tiedän, että tämä on vaikeaa sinulle, mutta... onko Harry vielä elossa?"

Narcissa nyökkäsi.

"Miekkailuhuoneessa," hän sanoi. Kun Narcissa puhui, kaksi suurta, pulleaa kyyneltä vieri pitkin hänen kapeaa poskeaan. Harry tunsi hirvittävän syvää sääliä naista kohtaan, mutta hänen mielensä oli jo Dracon pelastamisessa. Hän kierähti pois sängyltä kokeillen jalkojaan (ne toimivat ihan kiitettävästi) ja juoksi ulos huoneesta. Narcissa jäi istumaan Dracon huoneen sängylle.

***

Unessaan Hermione oli keskellä Viistokujaa. Hän oli siellä Harryn kanssa ja he olivat ostamassa sukkia. Hermione ei ollut koskaan ennen uneksinut sukkashoppailusta Harryn kanssa. Harry vieraili useinkin hänen unissaan yleensä näyttäen paljon paremmalta kuin oikeassa elämässä. Toisinaan uni-Harrylla ei ollut päällään mitään muuta kuin sukat, mutta tämä uni ei ollut menossa siihen suuntaan. Tämän unen Harry oli täysissä pukeissa ja näytti hyvin totiselta.

He eivät päässeet kovin pitkälle sukkien etsiskelyssä. Kaikki kaupat olivat suljettuja, pimeitä ja tyhjiä. Ihmiset kiiruhtivat heidän ohitseen silmät naulittuina maahan. Hermione yritti ottaa kiinni Harryn kädestä, mutta Harry pudisti päätään.

"Minun pitää istua," hän sanoi. "Sattuu."

"Mikä sattuu?" Hermione kysyi.

Harry avasi takkinsa. Hermione katsoi alaspäin nähden viidentoista senttimetrin mustakahvaisen veitsen työntyvän Harryn kylkiluiden välistä. Hänen valkoinen T-paitansa muuttui punaiseksi verestä, jota tippui vaatteiden läpi hänen kengilleen kuin pieni puro sadepisaroita. "Tuo veitsi," Harry sanoi, "Se ei ole minun. Se on Dracon."

Hermione kiljui.

"Herpaannu," ääni kaikui hänen korvaansa. "Hermione, Hermione herää!"

Hän aukaisi silmänsä ja näki Siriuksen kasvot. Miten järkyttävä uni, hän ajatteli. Yleensä hän ei ollut näin onnellinen siitä, että Harrysta kertova uni oli loppu, mutta nyt hän oli iloinen herätessään.

"Sirius," Hermione sanoi käheällä äänellä. "Hei."

Siriuksen kasvoille nousi väsynyt hymy. "Olet hereillä," hän sanoi. "Hyvä. Anteeksi kun huusin sinulle. Minulla ei ole taikasauvaa, joten yritin tehdä parhaani ilman."

Hermione yritti nousta istumaan olkapäidensä varaan. Jokainen osa hänen ruumiistaan sattui niin kuin häntä olisi löyty vähintään sata kertaa jollain hyvin painavalla ja tylpällä esineellä. Hermione katseli ympärilleen. Hän oli kosteassa, suurten kivien ympäröimässä sellissä, jossa oli yksi kalterein peitetty seinä. Kivipenkki piirtyi vasten vastakkaista seinää. Hän näytti olevan kahden Siriuksen kanssa.

"Voi luoja", hän sanoi istuen ylös ja tarttuen Siriuksen käsivarteen. "Harry. Ja Draco! Missä he ovat?"

"En tiedä," Sirius sanoi näyttäen hyvin vakavalta. "Toivoin, että sinä olisit voinut kertoa."

Hermione pudisti päätään villisti.

"Kuolonsyöjien joukko toi sinut tänne," Sirius sanoi vastahakoisesti. "Harry ja Draco eivät olleet heidän kanssaan. He heittivät sinut tänne ja lähtivät." Mies taputti hieman hämillään tytön olkapäätä. "Muistatko mitä tapahtui, Hermione?"

Hermione tunsi kuinka paniikinomaiset kyyneleet pulppuilivat kohti hänen silmiensä pintaa. "Se oli hirvittävää," hän sanoi. "Kuolonsyöjät ottivat Dracon. He luulevat, että hän on Harry. Ja Harry.." Kyyneleet uhkasivat läikkyä yli, mutta Hermione pakotti itsensä puhumaan hitaasti ja kertomaan Siriukselle kaiken illan tapahtumista. "Ja sitten Draco otti näkymättömyysviitan pois ja he.. he vangitsivat hänet. En nähnyt mitä sen jälkeen tapahtui. En nähnyt mitä Harrylle tai Dracolle tapahtui. Luulen että Lucius taikoi minut tainnutusloitsulla." Kyyneleet ottivat ylivallan ja valuivat pitkin tytön kalpeita poskia. "Draco voi olla kuollut, Sirius."

"Eivät he tapa häntä," Sirius sanoi. "He luulevat, että hän on Harry; he aikovat laittaa häneen sen laaserikirouksen. Ja siihen he tarvitsevat Voldemortia. Meillä on siis vielä hieman aikaa."

"Kauanko aikaa menee Voldemortin paikalle kutsumiseen?" Hermione kysyi sekavan villisti. "Kauanko kestää kunnes hän on täällä?"

"No..." Sirius takelteli. "Hänhän ei käytä paikallisbusseja, Hermione. Voldemort pystyy varmaankin ilmiintymään paikalle sekunnissa. Mutta," hän lisäsi, "mikäli tunnen Luciusta yhtään, hän haluaa valmistella kaiken kuntoon etukäteen, ettei mitään inhottavia yllätyksiä pääse tapahtumaan enää Pimeyden Lordin saavuttua paikalle."

"Vihaan Luciusta," Hermione sanoi kiivaasti. "Hän on limainen, ilkeä, koruja käyttävä perverssi, joka ei välitä tippaakaan edes omasta pojastaan."

"Hän on paljon muutakin," Sirius sanoi puoliksi hymyillen. "Hän on--"

Mies keskeytti lauseensa ja katsoi Hermionea mietteliäästi.

"Mitä?" Hermione sanoi.

"Sanoitko että Lucius käyttää koruja?"

"Hänellä on sellainen ruma lasiriipus aina kaulassaan," Hermione sanoi. "Lucius näyttää olevan kovin kiintynyt siihen. Hän laittoi kätensä sen päälle samalla kun.. krhm.. yritti lähennellä minua kirjastossa." Hermione punastui lähes kirkkaanpunaiseksi.

"Kuvaile sitä riipusta," Sirius sanoi.

Hermione kuvaili korua; hopeinen ketju ja kirkkaan lasin peittämä riipus, jonka sisälle oli upotettu jokin esine. Esine, joka näytti hieman ihmisen hampaalta. Kun Hermione pääsi kuvauksessaan hammaskohtaan, Sirius hyppäsi ylös ja käveli ympäri selliä tarmokkaasti.

"Ajattelinkin niin.." hän mutisi. "Sehän on ollut mielessäni kaiken tämän ajan.. en vain tiennyt miten hän sen teki."

"Teki mitä?" Hermione sanoi kääntäen päänsä seuratakseen Siriuksen levotonta kulkua.

"Kontrolloi häntä," Sirius sanoi.

"Kontrolloi ketä?" Hermione vaati.

"Narcissaa," mies vastasi lysähtäen kivipenkille.

"Sirius," Hermione sanoi tiukasti. "Lopeta tuo sekoilu. Ole kiltti ja kerro suomeksi mistä sinä oikein puhut."

"En tiedä miten Lucius sai hänet naitettua itselleen," Sirius sanoi selvästi vieläkin miettien ääneen, "Narcissahan vihasi sitä niljaketta. Luulin, että Lucius oli käyttänyt häneen jonkinlaista saartamismanausta.. tai vaikkapa itse komennuskirousta."

"Tarkoitatko siis että hän pakotti Narcissan naimisiin kanssaan?" Hermione sanoi. "Sehän on juuri Luciuksen kaltaista, eikö vain?" Hän tuhahti synkästi. "Mutta hetkinen.. eihän Lucius ole voinut pitää Narcissaa komennuskirouksen alla seitsemäätoista vuotta. Nainenhan olisi kuollut tai vähintäänkin seonnut."

"Ei hänen tarvinnutkaan enää ensimmäisten vuosien jälkeen," Sirius sanoi hiljaa. "Hänellä oli jotain paljon parempaa." Mies katsoi kohti Hermionea kasvoillaan mietiskelevä ilme. "Oletko koskaan kuullut episyklisestä lumouksesta?

"Luciuksella on teos niistä kirjastossaan. Laaserikirous on siellä." Hermionea puistatti. "Se kirja näytti todella inhottavalta."

"Ne ovat loitsuja, jotka muuttavat ihmisten ja eläinten sisimmän olemuksen joksikin esineeksi. Tätä on vähän vaikea selittää, mutta suurin osa episyklisistä lumouksista kuuluu luonnollisesti pimeyden voimiin. Voit ottaa jonkin pienen osan henkilöstä - mitä nuorempi uhri, sen parempi - kuten hiuksen tai hampaan, ja tehdä siitä konkreettisen esineen. Kuten esimerkiksi riipuksen. Esineen haltijalla on tämän jälkeen ikuisesti hallussaan uhrinsa sisin osa, jota vanhat kreikkalaiset kutsuivat elämän kipinäksi. Jos kuitenkin tuhoat tai vahingoitat esinettä..."

"Tapat sen henkilön?" Hermione sanoi.

"Aivan."

"Joten Lucius.. luuletko että hän otti yhden Dracon hampaista kun hän oli vauva?"

"Luulen," Sirius sanoi, "että hän on pitänyt Dracon henkeä kaulansa ympärillä sen hetken jälkeen kun poika syntyi. Draco ei varmaankaan tiedä asiasta, mutta Narcissa tietää. Luciuksen tarvii vain hajottaa riipus.. murskata se palasiksi.. ja Draco kuolisi. Jos Narcissa jättäisi Luciuksen.. jos hän uhmaisi häntä jotenkin.."

"Mutta Draco on hänen poikansa," Hermione sanoi, "hänen ainoa jälkeläisensä! Lucius sanoi niin."

"Hän on vain Luciuksen omaisuutta," Sirius sanoi. "Et tunne Luciusta. Minä tunnen hänet kouluajoilta. Jopa silloin hän oli keinottelun mestari - todellinen pyrkyri. Draco on hänelle vain esine, jota hän voi kontrolloida ja omistaa."

Hermione mietti hetken omia tylsiä hammaslääkärivanhempiaan. "Draco raukka," hän sanoi.

***

Harry singahteli pitkin käytäviä rukoillen, ettei kukaan nähnyt häntä ("Hei! Poika! Hiljennä vähän vauhtiasi!" yksi Dracon vampyyriesi-isien muotokuvista huudahti käytävän seinältä.) ja sukelsi läpi tammipuisen parioven keskelle miekkailuhuonetta. Huone näytti tismalleen samalta kuin Harryn ensimmäisenä päivänä kartanossa -- tai ainakin melkein. Kangastapeteissa vilkkuivat vieläkin velhotaistelujen kauhukuvat ja tuttu miekkailukehä oli vieläkin samalla paikallaan. Huoneen kulmaan oli kuitenkin nostettu omituisen näköinen rakennelma. Harry ei ollut eläessään nähnyt mitään sen kaltaista.

Kymmenen sentin välein pystytetyt kimaltelevat valopilarit pujottelivat lattiasta kattoon. Ne seisoivat järeän neliön muotoisessa pinta-alassa, jonka pituus oli noin puolitoista metriä ja leveys kaksi metriä. Se oli häkki, Harry ymmärsi. Valopilareista tehty häkki.. jonka sisällä oli Draco.

Harry lähestyi häkkiä varovaisesti. Se oli selvästikin hyvin voimakas taikaesine ja ottaen huomioon Harryn kokemukset voimakkaista taikaesineistä, tämänkin kanssa tuli toimia varovaisesti.

Draco makasi selällään lattialla tuijottaen kattoa. Hetken ajan Harry pelkäsi, että Dracoon oli laitettu kokovartalolukko, mutta poika käänsi päätään lähes hymyillen, kun hän käveli kohti.

"Hei," Draco sanoi.

Hänellä oli musta silmä ja ylähuulta koristava inhan näköinen haava. Viitan hiha paljasti, kuinka hänen vasen kätensä oli paisunut tennispallon kokoiseksi.

"He hakkasivat sinut melko pahasti," Harry sanoi hiljaa.

"Ei se mitään," Draco sanoi tuijottaen taas kohti kattoa. "Olen oppinut lapsuudestani ainakin sen, että lyönnit tulee ottaa vastaan kuin mies."

Harry polvistui valopilareiden eteen. "Malfoy," hän sanoi. "Narcissa kertoi minulle mitä teit. Se oli rohkein teko, jonka koskaan olen kuullut kenenkään tekevän. Toki myöskin tyhmin, mutta ehdottomasti rohkein."

"Kiitti," Draco sanoi. "Se olit luultavasti sinä. Se rohkea osa ja se tyhmä osa minua."

Harry pudisti päätään. "En usko. Tai no," hän myönsi, "ehkä se tyhmä osa sinua."

Draco hymyili hieman.

"Hei," Harry sanoi. "Tulin hakemaan sinut pois täältä. Sen jälkeen voit viedä minut alas tyrmään, josta voimme hakea--"

Draco pudisti päätään. "Ei tule onnistumaan," hän sanoi. "Tunnen tämän vangitsemisloitsun. Sen purkamiseen tarvitaan erittäin taitava pimeyden velho tai Aurori. Pilarit ovat käytännössä särkymättömät."

Harry ei voinut uskoa, että Draco luovuttaisi niin helposti. "En jätä sinua tänne," hän sanoi.

"Nyt olisi ehkä hyvä aika kertoa sinulle, että on olemassa asioita joita edes sinä et pysty tekemään," Draco sanoi. "Sitäpaitsi tästä voi seurata jotain hyvääkin sinulle."

"Muttei sinulle," Harry sanoi. "Kamaan, Malfoy... mieti."

"Okei. On ehkä yksi keino.." Draco katsoi taas kohti kattoa.

"Mikä?"

"Luulen että tiedät mikä se on, Potter," Draco sanoi. "Itseasiassa se on jotain minkä tekemisestä luultavasti nautit."

Harry pudisti päätään ymmällään.

Draco nousi istumaan ja raahasi itsensä Harryn luokse varoen nyrjähtänyttä rannettaan. "Keino on oikeastaan aika yksinkertainen," hän sanoi. "Sinun tarvitsee vain tappaa minut."

Harry tuijotti poikaa. "Mitä?"

"Voin opettaa sinulle Avada Kedavran," Draco sanoi avuliaalla äänellä, aivan niin kuin joku olisi tarjonnut hänelle pyytämäänsä kuulakärkikynää. "Ei se ole vaikeaa."

"Olet tullut hulluksi," Harry sanoi pelonsekaisella äänellä. "En aio tappaa sinua, Malfoy."

Draco oli polvistunut vastapäätä Harrya. Hän katsoi poikaa valopilareiden läpi hyvin jännittyneesti. "Ajattele Potter," hän sanoi. "Kuolisin niin vain hieman aiemmin. Aion joka tapauksessa kuolla kun he laittavat minuun sen laaserikirouksen -- ja mitä jos se onnistuu? Saan päälleni komennuskirouksen ja he käyttävät minua aseenaan tappaakseen kaikki jästit ja kuraveriset. En ehkä kestäisi niin kauan kuin sinä, koska minulla ei ole yhtä vahvaa omaa tahtoa, mutta kestäisin varmaan sen aikaa että tappaisin ensimmäisen jästivanhemmista syntyneen henkilön jonka näkisin. Ja arvaa kolme kertaa kuka se olisi?"

Harry sulki silmänsä. "Voi ei."

"Isäni mielestä," Draco sanoi tylsällä äänellä, "olisi melko hauskaa nähdä kuinka Harry Potter tappaisi oman tyttöystävänsä. Itseasiassa hän pitää Hermionea elossa varmaankin vain sitä varten."

"Vihaan isääsi, Malfoy," Harry sanoi avaamatta silmiään.

"Jep," Draco sanoi. "Minä myös."

He olivat hetken hiljaa. Kumpikaan heistä ei katsonut toisiaan, mutta heidän päänsä olivat yhtälailla nojautuneet syvään mietiskelyyn - yksi tumma, yksi vaalea; yksi kaltereiden ulkopuolella, yksi sisäpuolella.

"Harmi ettemme ole sukua toisillemme," Draco sanoi lopulta lähes kaukaisella äänellä. "Lyön vaikka vetoa, että ystäväsi Sirius tuolla vankityrmässä osaisi ottaa tämän vangitsemisloitsun pois. Hän on kai aika mahtava velho."

"Niin," Harry sanoi. "Kumpa vaan--" Hänen lauseensa katkesi kesken kun hän hyppäsi yhtäkkiä ylös ja tuijotti Dracoa yllättynyt ilme kasvoillaan. "Se on siinä!" hän henkäisi. "Olet nero, Malfoy! Suutelisin sinua, mutta se olisi vaan.. liian ällöä!"

Draco katsoi häntä tyhjä ilme kasvoillaan. "Häh?"

"Anna kätesi," Harry sanoi.

"Miksi?" Draco sanoi epäilevästi.

"Anna nyt vaan," Harry sanoi kärsimättömästi. Draco ojensi kätensä hitaasti valopilareiden välistä kasvoillaan sellaisen henkilön ilme, joka ei enää paljoa välittänyt mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Harry otti kiinni Dracon kädestä ja kurotti toisen kätensä farkkujensa taskuun ottaen sieltä veitsen jonka Sirius antoi hänelle 14-vuotislahjaksi.

Harry viilsi nopeasti Dracon kämmenen auki. Veri purskahti haavasta kastellen Dracon paidan hihan läpimäräksi.

"Hei!" Draco huudahti yrittäen vetää kätensä pois Harryn otteesta. "Mitä sinä teet?!"

Harry oli kääntänyt veitsen nyt itseään kohti ja viilsi oman kämmenensä auki. Hän pudotti teräaseen miekkailuhuoneen lattialle ja painoi oman kätensä tiukasti vasten Dracon kämmentä.

"Olen liikuttunut, että haluat yhtäkkiä olla veriveljeni," Draco sanoi pälyillen veristen käsien yhteensulautumaa. "Mutta onko nyt ihan oikea aika tälle?"

"Pää kiinni, Malfoy," Harry sanoi hymyillen niin kuin joku Pyhästä Mungosta karannut mielenterveyspotilas. "Mieti nyt hetki. Malfoyn veri. Salaoven läpi pääsee vain joku, jonka suonissa virtaa Malfoyn veri."

Dracon suu kalahti auki. Hän nojasi eteenpäin ja puristi Harryn verta vuotavaa kättä niin lujaa, että hänen rystysetkin muuttuivat valkoisiksi.

"Mitä ihmettä sinä teet?" Harry nauroi.

"Miltä tämä näyttää, Potter? Yritän vuotaa verta nopeammin."

***

Harry lähestyi salaovea hermostuneesti ja laittoi verestä vielä tahmaisen kätensä takorautaiselle vetimelle. Mitään ei tapahtunut. Mistään ei kuulunut kiljahduksia tai muita hälyttäviä ääniä. Rohkaistunut Harry veti oven auki ja ryömi sisään tummaan tilaan.

Hän mietti kuinka kauan heillä olisi aikaa ennen kuin Lucius ja muut tulisivat hakemaan Dracoa. Draco -- Harry ei olisi koskaan uskonut näkevänsä päivää, jolloin hän ajatteli Malfoyta hänen etunimellään - Varsinkin kun Harryn tuli fyysisesti paha olo joka kerta kun Hermione sanoi sanan 'Draco'. Tiedän ettet pidä Dracosta, Harry, mutta hän on muuttunut.

Muuttunut. Ehkä hän olikin muuttunut, Harry ajatteli kaartaen taas läpi yhden hämähäkinseittien peittämän kulman. Hän oli uskotellut itselleen, että tämä kaikki johtui vain monijuomaliemestä, mutta oliko sen kaltainen loitsu todellakin tarpeeksi tehokas kumoamaan ainoastaan itsekkyydelle omistetun eliniän ja korvaamaan sen sellaisella rohkeudella, joka taipuu oman henkensä uhalla pelastamaan tytön jota ei edes kunnolla tunne? Harry ei osannut sanoa. Mutta Draco tosiaankin oli pelastanut Hermionen jatkuvalta kidutukselta ja luultavasti myös kuolemalta. Sen vuoksi Harry oli nyt velkaa Dracolle. Hän ei halunnut olla kuten Kalkaros, joka oli tuomittu elämään syyllisyydenvelassa koko elämänsä; hän ei aikonut jättää Draco Malfoyta kuolemaan varsinkaan nyt kun hän oli tälle velkaa.

Harry seisoi vankityrmän rautaportilla. Hän nosti verisen kätensä ylös ja tarttui hopeiseen käärmelukkoon, joka rämähti auki helposti. Harry pudotti lukon ja työnsi auki rautaportin kiiruhtaen nopeasti sisään tyrmään.

Sirius ja Hermione istuivat yhdessä sellin taaimmaisen seinän kivipenkillä. Sirius näytti erityisen vakavalta selittäessään jotain tytölle, joka nyökkäili ja näytti edelleenkin naurettavan kauniilta Narcissan satiinimekossa. Aivan kuin Hermioneolisi tuntenut, että Harry oli vankityrmässä ennen kuin hän edes sanoi mitään; tyttö ponnahti jaloilleen, juoksi läpi sellin heittäen kätensä kylmien kalterien välistä ja tarttui Harryn käsiin.

"Harry.. olet kunnossa?"

"Joo.. auts!"

Harry vavahti kun Hermione puristi hänen viillettyä kättään. Tyttö näki veren ja henkäisi; "Tekikö Lucius...?"

"Ei. Ei tässä ole ainoastaan minun vertani," hän sanoi. "Osa on myös Dracon."

Hermionen poskille nousi vihertävä sävy. "Onko hän... onko Draco kunnossa?"

"He hakkasivat hänet, mutta eivät liian pahasti. He säästävät häntä Voldemortille," Harry sanoi jännittäen leukaperiään yhteen. Hän kääntyi kohti penkillä istuvaa Siriusta. "Tiedätkö mitään vangitsemisloitsuista?"

***

Draco makasi selällään tuijottaen miekkailuhuoneen katon halkeamia. Hänen olisi pitänyt varmaankin juosta ympäriinsä paniikissa, mutta hän vain makasi paikoillaan. Jäätävän oloinen rauha oli laskeutunut hänen päälleen, eikä hän oikeastaan edes tuntenut mitään.

Harry oli talon alaisissa tunneleissa nyt. Draco sulki silmänsä; hän pystyi löytämään Harryn paremmin pimeässä. Ihan kuin heidän välillään olisi kiirinyt näkymätön valolanka, jonka toinen pää oli kiinni hänessä ja toinen Harryssa -- joskus se tempaisi häntä vaatien huomiotaan, kun taas toisinaan tuntui niinkuin toinen pää olisi ollut hukassa. Juuri nyt valolangan pää oli helppo löytää; hän pystyi melkein näkemään Harryn. Outoja näkyjä, hän ajatteli. Näen outoja näkyjä. Mutta ne helpottivat hänen oloaan ja karkoittivat pois viiltävän yksinäisyyden tunteen.

Hermione oli Harryn seurassa nyt. Dracon teki kipeää ajatella Hermionea - hänen sydämensä lävisti vähän samanlainen kipu kuin rikkoutuneesta hampaasta kantautuu. Hermione oli elossa ja se oli edes osaksi hänen ansiotaan. Hän ei katunut tekojaan. Hän oli aina vain seurannut sivusta kun Harry teki naurettavia sankarimaisia tekojaan mietiskellen miten ja miksi Harry teki niitä. Nyt hän tiesi. Teit vain mitä sinun piti tehdä: vain yksi vaihtoehto tuntui sillä hetkellä oikealta - vain yksi tie näytti avoimelta, ja sinun oli pakko valita se. Niin yksinkertaista se oli. Tuntuisikohan valinnan tekeminen niin yksinkertaiselta ilman sitä pientä Harrymaista osaa, joka hänen päänsä sisällä vaelsi?

Kun miekkailuhuoneen ovi aukesi, Draco luuli hetkennäkevänsä näkyjä. Hän käänsi päänsä hitaasti.

Ovella seisoi hänen isänsä.

Lucius ei ollut yksin. Hyvin pitkä mies mustassa, hupullisessa kaavussa oli hänen kanssaan. Miehellä oli punaiset hansikkaat ja hän piteli toisessa kädessään taikasauvaa. He kävelivät nopeasti läpi huoneen ja seisahtuivat häkin eteen. "Vapaos, mies sanoi hirvittävällä, sihisevällä äänellä.

Häkin kalterit hävisivät ja Draco nousi ylös. Hän tunti itsensä yhtäkkiä kovin alastomaksi ja turvattomaksi. Pitkä mies tuli lähemmäs häntä tuijottaen huppunsa alta kohti Dracoa. Hän nosti kätensä ja veti huppun pois päästään.

Draco tukahdutti sisäisen huutonsa. Kalju, karvaton pääkallo veren väreissä -- keltaiset viirusilmät ja vaakasuuntaiset kissan pupillit -- kaksi pientä lovea sierainten paikalla -- huuleton suu.

"Lucius," Lordi Voldemortille kuuluva ääni sanoi. "Olet tehnyt hyvää työtä täällä. Erittäin hyvää."

***

Harry päästi Siriuksen ja Hermionen pois sellistä (hänessähän virtasi nyt se kuuluisa Malfoyn veri). Sirius käski hänen kuvailemaan Dracoa vangitsevan hohtavan häkin niin tarkkaan kuin pystyi ja niin monta kertaa kunnes Sirius oli tyytyväinen. "Pystyn purkamaan loitsun," hän sanoi. "Mutta tarvitsen taikasauvani."

"Voit käyttää minun sauvaani," Hermione tarjosi, mutta Sirius pudisti päätään.

"Tämä on hyvin mutkallinen loitsu," hän sanoi. "Tarvitsen omaa taikasauvaani. Tiedän missä se on. Näin Luciuksen laittavan sen kirjastonsa työpöydän laatikkoon. Hmm," hän jatkoi, "pääsen paikalle koiran muodossa paljon nopeammin kuin te. Luulen, että minun on mentävä edellä ja te voitte seurata sitten perässä. Otan vangitsemisloitsun pois jos pystyn ja tapaan teidät sitten Dracon huoneessa."

"Mitä jos.." Hermione nielaisi syvään. "Tiedät-kai-kuka on jo saapunut sinne?"

Sirius näytti vihaiselta. "Sitten näen teidät edelleenkin Dracon huoneessa ja keksimme yhdessä miten tilanteesta jatkamme," hän sanoi. Sirius laittoi kätensä Harryn olkapäälle ja Harry katsoi häntä hetken ajan suoraan silmiin nyökäten; "Okei."

Sirius päästi irti Harrysta ja muuttui samassa koiran muotoon jolkotellen pois vankityrmästä. Harry ja Hermione seurasivat koiraa hitaammin perässä. Harry oli hyvin hiljainen ja näytti onnettomalta. Hän käveli nopeasti - lähes juoksuaskelin.

"Onko Draco kunnossa?" Hermione kysyi arasti. "Tarkoitan, sanoit ettei hän ollut kovin pahasti loukkaantunut, mutta hän oli varmasti kovin peloissaan."

"Hän ei voi oikein hyvin. Itseasiassa, Draco käski minun tappaa hänet," Harry sanoi kiiveten lohjenneiden kivilohkareiden päälle. Hän kääntyi auttamaan Hermionea yli kivikasan, mutta tyttö oli lopettanut kiipeämisen kesken ja tuijotti häntä alhaalta suurin silmin.

"Mitä!? Mitä sinä sanoit, Harry?"

"Otin esille luotettavan linkkarini ja lävistin sillä kundin kurkun. Mitäs luulisit että sanoin?!" Harry sähähti ärtyisästi. "Sanoin, että hän on mielisairas ja että en todellakaan aio tappaa häntä."

Hermione nousi kivikasan yli ilman Harryn apua. "Miksi? En siis tarkoita mikset tappanut häntä, vaan.. miksi hän edes kysyi?"

"Jos he laittavat Dracoon laaserikirouksen, se tappaa hänet jokatapauksessa," Harry sanoi tyynesti. "Hän ei halua heidän tekevän sitä - hän ei halua päätyä tappokoneeksi. Draco sanoi, että se olisi kuin kuolisi vain vähän aikaisemmin."

Hermione pysähtyi taas kuin seinään. Harry alkoi jo miettiä pääsevätkö he koskaan ylös kartanolle asti. "Harry..." hän sanoi.

"Mitä?"

"Tuo oli lause jonka sinä sanoit. Ensimmäisenä vuotenamme kun etsimme viisasten kiveä... sanoit että jos tiedät-kai-kuka saisi sinut, kuolisit vain vähän aikaisemmin kuin mitä kuolisit jokatapauksessa."

He katsoivat toisiaan. "Luuletko, että se olin minä joka puhuin?" Harry sanoi takellellen.

Hermione näytti hyvin onnettomalta. "En tiedä," hän sanoi. "En halua ajatella niin."

"En usko, että se olin minä," Harry sanoi melko yllättäen.

Hermione hymyili hänelle. "Toivon niin," hän sanoi. "Sitäpaitsi kutsuin Dracon jo luokseni kylään kesälomalla."

Nyt oli Harryn vuoro pysähtyä kuin seinään. "Hän muuttaa koko perheesi rupisammakoiksi, Hermione," hän sanoi vastaten kuin kaiku Hermionen omiin pelkoihin.

"Eikä muuta," tyttö vastasi puolustellen. "Vanhempani tulevat pitämään hänestä. Dracolla on todella hyvät käytöstavat, hän pukeutuu hyvin ja.. ja hän on lukenut Tylypahkan historian."

Harry kääntyi ympäri, käveli kohti Hermionea, tarttui häntä käsivarsista ja katsoi tyttöä suoraan silmiin. Harry ei ollut koskaan ennen tehnyt niin. "Pidätkö hänestä Hermione? Tiedän että suutelit häntä ja kaikkea, mutta pidätkö hänestä?"

"Joo," Hermione vastasi yllättäen itsensäkin. "Pidän. Minä pidän hänestä."

"Rakastatko häntä?"

"Harry!"

"Voisitko rakastaa häntä?"

"Voisin!" Hermione huudahti. "Kyllä voisin!" Hän yritti irrottautua Harryn otteesta, mutta Harry piti häntä liian tiukassa puristuksessa. "Alan kyllästymään tähän koko isovelijuttuun, Harry," Hermione lisäsi terävästi. "En ole enää kaksitoista, enkä ole mikään idiotti ja on aivan oma asiani ketä haluan---"

"Hermione," Harry keskeytti hänet raivoissaan, "olet niin tyhmä."

Ja hän suuteli Hermionea.

Se ei ollut lähelläkään Dracon kanssa suutelemista. Dracon suuteleminen oli herttaista ja humalluttavaa ja hauskaa. Harryn suuteleminen ei ollut mitään niistä. Hermionelle Harryn suuteleminen oli kuuden vuoden tukahdutetun rakkauden, kuuden vuoden kiintymyksen ja katkeruuden, kuuden vuoden toivon ja kaihon ja epätoivon huipentuma. Se tuntui vähän siltä niin kuin pommi olisi lauennut hänen päänsä sisällä. Hän tunsi kuinka hänen jokainen solunsa tarrautui kiinni Harryyn niinkuin poika olisi ollut elämän viimeinen oljenkorsi. Hän tunsi kuinka Harry puristi hänen käsivarsiaan voimakkaasti satuttaen. Hermionen kädessä olisi seuraavana päivänä varmasti monta mustelmaa, mutta hän ei välittänyt. Hermione ei pystynyt hengittämään, mutta hän ei välittänyt. Hermionen selkää vasten puristui terävä kivenlohkare, mutta hän ei välittänyt. Hän pystyi tuntemaan Harryn sydämen villit sykkeet vasten omaansa. Ja se oli ainoa asia, josta Hermione sillä hetkellä välitti.

Kun Harry päästi irti hänestä ja otti askeleen taaksepäin, Hermione oli mennä shokkiin. Harryn rinta nousi ja laski nopeasti niin kuin hän olisi juuri juossut kolme kertaa kartanon ympäri. Hän jatkoi perääntymistään kunnes seisoi vasten kauimmaista seinää tuijottaen Hermionea kasvoillaan paljolti kauhua muistuttava ilme.

"Anteeksi," hän sanoi. "En.. en tarkoittanut. Olen pahoillani."

Hermione oli ihmeissään. "Miksi? Mistä olet pahoillasi?"

"Tästä..." Harry heilautti kättään hänestä kohti Hermionea ja taas takaisin. "Minusta ja sinusta. Asiat ovat jo nyt tarpeeksi lähellä kaaosta, enkä tarkoittanut tehdä tästä tilanteesta vielä pahempaa."

"Pahempaa?" Hermione tuijotti poikaa. "Siis tarkoitatko että minun suutelemiseni oli huono asia?"

"Ei! En! Sinun suutelemisesi oli... upeaa," Harry sanoi heikosti. Hän suoristi selkänsä ja näytti päättäväiseltä. "Mutta en aio silti tehdä sitä enää."

"Miksi et?" Hermione kysyi.

"Koska," Harry sanoi. Hän oli ottanut veitsen taskustaan ja käänteli sitä villisti käsissään. Terässä oli vieläkin verta. "Se olisi väärin."

"Väärin?" Oliko Harry seonnut? "Draco oli oikeassa," hän sanoi tylsästi. "Olet tullut hulluksi."

"Enkä ole. Olen ajatellut tätä niin monta kertaa, Hermione, älä ajattele, että vain---"

"Et halua tietää mitä minä ajattelen," Hermione tiuskaisi.

"Haluanpas," Harry sanoi. Hän näytti avuttoman onnettomalta, mutta Hermionella ei ollut tippaakaan kärsivällisyyttä jäljellä tunteakseen sääliä häntä kohtaan. Hän otti kaksi askelta eteenpäin ja kaappasi kiinni Harryn kaavun etumuksesta.

"Sano se," Hermione sanoi.

Harry yritti olla katsomatta Hermionea. "En pysty."

"Sano se, Harry."

Nyt Harry näytti vihaiselta ja itsepäiseltä (tai no, niin itsepäiseltä kuin Harry nyt voi näyttää). "Jos pyydät minua kertomaan mitä tunnen sinua kohtaan," hän sanoi, "en pysty. En pysty, enkä suostu."

"Olen kysynyt sinulta kerran ennenkin," Hermione sanoi. "Enkä aio enää kysyä uudestaan. Ota tai jätä Harry. Saat vain tämän yhden ja ainoan tilaisuuden, ymmärrätkö?"

"En pysty," hän sanoi uudelleen.

"Hyvä sitten," Hermione sanoi irrottaen Harryn kaavusta voimakkaalla riuhtaisulla. Harryn veitsi tippui maahan ja Hermione kumartui nostamaan sitä ylös. Kun hän suoristi taas selkänsä, Harry tuijotti tyttöä hopeansiniset silmät suurina.

"Hyvä sitten?" Harryn ääni kaikui epäuskoisena.

"Niin," Hermione sanoi ojentaen veitsen hänelle takaisin. "Hyvä. Kuusi vuotta olen miettinyt oletko sinä.. tiedät kai, se ainoa oikea minulle. Ja nyt," hän sanoi, "nyt tiedän ettet ole."

Harryn silmät suurenivat entisestään. "Hermione, minä---"

Mutta tyttö livahti hänen ohitseen ja käveli kohti käytävän tummaa päätä. Harry seisoi paikoillaan hetken puristaen linkkuveistään tiukasti kädessään ennen kuin käveli hitaasti Hermionen perään.

***

Koiran muodossa oleva Sirius kiisi läpi kammion mutkikkaiden käytävien ja sukelsi ulos salaovesta. Hän pysytteli varjoissa hiipien ohi salien ja kartanon lukuisten huoneiden kohti Luciuksen kirjastoa. Onneksi talo oli juuri sillä hetkellä täysin autio -- Sirius ei osannut sanoa missä Lucius ja kaikki kuolonsyöjät olivat, mutta käytävät olivat ainakin tyhjillään.

Sirius käänsi Luciuksen kirjaston ovenkahvaa tassullaan ja talluseli sisään huoneeseen. Kirjastossa avautuva näky sai hänet hämmästymään niin suuresti, että hän muuttui huomaamattaan ihmishahmoonsa ja huudahti.

Narcissa istui Luciuksen mahonkipuisen pöydän takana. Hän oli hyvin kalpea ja hän piteli Siriuksen taikasauvaa käsissään. Kun hän näki koiran muuttuvan tummaksi mieheksi, hänen katseensa sinkoili villisti ympäri huonetta.

"Sirius," hän sanoi pidellen taikasauvaa tärisevässä kädessään. "Tiesin, että tulet hakemaan taikasauvaasi. Ota se nopeasti ja mene."

Sirius otti taikasauvan. Hänellä oli tappava halu koskea Narcissan kättä kun hän kurottautui kohti sauvaa, mutta pystyi hillitsemään itsensä. "Miekkailuhuone," Sirius sanoi lempeästi. "Kuinka pääsen sinne?"

Narcissa pudisti päätään. "Mene, Sirius. Lähde."

"Narcissa," hän sanoi, "Minun täytyy päästä Harryn luo ennen kuin Pimeyden Lordi ehtii paikalle. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän," nainen vastasi. "Mutta Pimeyden Lordi on jo paikalla."

***

Draco ei voinut käsittää kuinka järkyttävän näköinen Voldemort oli. Hän oli aina ajatellut, että Pimeyden Lordi näyttäisi samalta kuin muutkin kuolonsyöjät -- ehkä hieman pidemmältä ja kalpeammalta, mutta silti ihmiseltä. Katsoessaan Voldemortin viillettyjä kissansilmiä ja suomuisia, nenättömiä kasvoja, Draco tunsi yhtäkkiä sääliä Harrya kohtaan. Joutua olemaan kasvotusten Voldemortin kanssa harva se päivä. Nähdä painajaisia noista kasvoista. Se olisi järkyttävää.

Draco tiesi, että hänen tulisi olla paniikissa, muttei hän ollut. Hän ei oikeastaan edes tiennyt miksi. Osaksi ehkä siksi, että hän pystyi tuntemaan Harryn ja Hermionen näkymättömän langan päässä. He olivat tunnelissa matkalla ylöspäin. He etsivät häntä. Draco pystyi tuntemaan heidän huolensa ja surunsa. Se antoi Dracolle vähemmän yksinäisen tunteen, vaikkakin hän tiesi etteivät he koskaan tulisi ehtimään paikalle ajoissa.

Draco katsoi isäänsä, joka näytti sekä innokkaalta, että ahneen toiveikkaalta. "Oletteko tyytyväinen, Herra?" Lucius Malfoy sanoi.

"Olen," Pimeyden Lordi sihisi. "Lucius, sinä ja kuolonsyöjäsi olette tehneet hyvää työtä."

"Lucius ja kuolonsyöjät," Draco sanoi toivoen, ettei hänen äänensä olisi niin käheä. "Kuulostaa vähän niin kuin bändin nimeltä."

Lucius ja Voldemort tuijottivat poikaa. Draco tuijotti takaisin. Jos hän aikoisi kuolla, hän kuolisi sitten ärsyttävänä - siinä hän ainakin oli hyvä.

Pimeyden Lordi kumartui ja painoi kätensä kohti Dracon otsaa - suoraan vasten Harryn salamanmuotoista arpea. Voldemortin käsi oli kylmä. "Polttaako kosketukseni?" hän sanoi järkyttävällä äänellä. "Tuottaako se tuskaa, Harry Potter?"

"Ei," Draco sanoi, "mutta kutittaa niin hemmetisti."

Oli päivänselvää, ettei Voldemortilla ollut minkäännäköistä huumorintajua. Hän katsoi Luciusta, joka katsoi takaisin tyhjä ilme kasvoillaan ja kohautti olkapäitään. "Hän valehtelee," Lucius sanoi.

Voldemortin rumat kissansilmät piirtyivät yhä ohuemmiksi viiruiksi. "Vai valehteleeko?"

Hän veti toisesta kädestään hansikkaan pois. Kankaan alta paljastuva käsi oli tummanpunainen, lähes tiilen värinen. Jokaisen suomuisen sormen päässä oli musta, pitkä kynsi. Kämmenen alla oli syviä uria, jotka näyttivät puoliksi parantuneilta viilloilta tai palovammoilta.

"Tartu käteeni, Harry Potter," hän sanoi ojentaen kammottavan kätensä Dracolle.

"En varmasti ennen kuin laitat jotain salvaa noihin haavoihisi," Draco virnisti. "Ne näyttävät iljettäviltä."

"Tartu käteeni!"

Voldemortin käsi piiskasi vasten poikaa kuin käärme tarttuen tiukasti hänen käteensä. Tietysti juuri siihen käteen, jota Harry oli viiltänyt -- kipu oli terävä. Pimeyden Lordin käsi oli kuiva ja suomuinen kuin liskon iho. Siinä ei ollut mitään eloa - ei pulssia. Draco riuhtaisi kätensä pois niin nopeasti kuin vain pystyi.

Pimeyden Lordi kääntyi kohti Lucius Malfoyta kasvoillaan varsin epämiellyttävä ilme. "Onko tämä jokin vitsi, Lucius?"

"En--en tiedä mitä tarkoitat," Lucius takelteli.

"Tämä," Voldemort heilautti kättään kohti Dracoa, "tämä ei ole Harry Potter. Luulitko että jokin heikko valepuku pystyisi huijaamaan minua? Minua, joka kantaa Harry Potterin verta omissa suonissaan. En tiedä kuka tämä on -- varmaan joku jästi johon olet onnistunut ujuttamaan monijuomalientä. Mitä toivoit saavuttavasi tällä, Lucius?"

Lucius Malfoyn kasvot muuttuivat raejuuston väriseksi. "Ei... Harry... Potter?" sanat solisivat hänen suustaan.

"Äläkä esitä niinkuin et tietäisi," Voldemort sanoi. Lucius oli liian edenneessä shokkitilassa sanoakseen yhtään mitään. Hän mulkoili Dracoa. Draco vilkutti hänelle virnistäen.

"Kuka sinä olet?" Lucius sanoi hänelle hiljaisella äänellä. "Yksi Potterin ystävistä..?"

"En todellakaan," Draco sanoi.

"Tähän ongelmaan on yksinkertainen ratkaisu, Lucius," Voldemort sanoi. Hän otti taikasauvansa esiin ja osoitti sen kärjen kohti Draco kurkkua. "LOPETI LOITSUIMES!" Pimeyden Lordi huusi.

Mitään ei tapahtunut. Draco oli varma ettei loitsu tehonnut. Yhtäkkiä hänen vartalonsa yli kuohui outo sulamisen tunne. Sitä seurasi viiltävä kipu, joka repi hänen lävitsensä kuin armeija pieniä nuolia. Tuntui kuin hänen oma ihonsa olisi revitty pois, hänen luunsa sulatettu ja muovattu taas uudelleen. Hän taittui kaksinkerroin ja lakosi sitten maahan kontalleen henkien ilmaa sisuksiinsa. Hänen katseensa sumeni tuskasta.

Draco näki itsensä jostain kaukaa. Hän näki kuinka hänen vartalonsa muuttui. Hän näki kuinka se ohut valolanka hänen ja Harryn välillä katkesi kuin kiristetty siima. Harryn kuva hänen silmäluomiensa sisäpuolelta häipyi tummuuteen - hän oli yksin. Täysin yksin.

Draco nousi hitaasti ylös kun tuska hiipui hiljalleen pois. Hänen näkönsä oli vieläkin sakean sumun peittämä.. johtuen ehkä siitä, että hän piti vieläkin Harryn silmälaseja päässään. Draco kurottautui ottamaan laseja pois käsiensä täristessä niin paljon, että hän onnistui tehtävässä vasta kolmannella kerralla.

Draco katsoi ylös. Hänen isänsä ja Voldemort tuijottivat häntä. Voldemortin kasvoilla oli utelias ilme ja Luciuksen kasvoilla kiipi kauhistunut ilme - aivan kuin hänen suurin painajaisensa olisi juuri käynyt toteen.

"Eikö tuo ole sinun poikasi, Lucius?" Pimeyden Lordi sihisi.

***

<< Edellinen luku (7)       Etusivulle       Seuraava luku (9) >>