~ Kirjoittanut: Cassandra Claire
~ Suomentanut: Ginny
~ Juonipaljastukset: Kaikista neljästä kirjasta
~ Luokitus: PG-13 (ei suositella alle 13-vuotiaille)
~ Vastuuvapaus: Tämä tarina perustuu JK Rowlingin luomiin hahmoihin ja tilanteisiin, joiden © ja ™ kuuluu mm. seuraaville tahoille: Bloomsbury Books, Scholastic Books, Raincoast Books ja Warner Bros. Inc. Osa suomenkielisistä sanoista on kääntäjä Jaana Kaparin käsialaa ja © kustannusosakeyhtiö Tammi.

Aalto häilyy kimallellen
aurinko vettä tanssittaa
näkeekö äiti veden takaa
poikansa siniset silmät?
~ Marja Mattlar

Draco Sinister
10. luku ~ Sopimuksia ja kutsuja

"Herpaannu"

Hermione sukelsi läpi sokeuttavan pimeyden, räpäytti silmänsä auki ja näki vain lisää pimeyttä. Hän parkaisi tukahdutetun kuuloisella äänellä ja pimeys haihtui paljastaen kalpean keltaisen valon ja huolestuneet kasvot hänen ylleen kumartuneena. Kasvot kuuluivat Siriukselle, joka piti kosteaa vaatekappaletta toisessa kädessään. "Hermione," hän sanoi. "Oletko kunnossa? Tiedätkö kuka olen?"

Tyttö nyökkäsi ja tunsi viiltävän kivun kukoistavan silmiensä takana niin tehdessään. Hitaasti hänen aistinsa rekisteröivät ympäristöään: hän makasi sohvalla Weasleyn olohuoneessa ja hänen yllään oli peitto. "Harry," hän kuiskasi. "Draco? Kaikki muut...?"

"Ron ja Ginny ovat vielä tajuttomina," Sirius sanoi katsomatta Hermionea silmiin. "Heihin on isketty tainnutusloitsut aivan kuten sinuunkin oli." Mies epäröi hetken. "Draco ja Harry eivät ole täällä. Hermione, mitä tapahtui?"

Kyyneleet virtasivat Hermionen silmiin. "He eivät ole täällä? Missä he ovat?"

"En tiedä."

"Sirius, he voivat olla-"

Sirius nosti kätensä ilmaan. "He eivät ole kuolleita," hän sanoi. "Harry ainakin on kunnossa enkä voi uskoa, että se kuka tahansa heidät sitten ottikaan mukaansa, olisi tappanut Dracon ja jättänyt Harryn henkiin."

"Mistä tiedät, että Harry on kunnossa?"

Sirius nojautui eteenpäin ja veti oikean kätensä hihan ylös. Hänen ranteessaan oli tasainen, hopeinen ranneke, jonka Hermione muisti hämärästi nähneensä ennenkin. Koruun oli koverrettu tummanpunainen jalokivi, joka kimalsi kuin Koukkujalan silmät kun valo osui niihin juuri oikeasta kulmasta. Hermione nojautui eteenpäin ja näki että kimalluksen aihetti valo, joka kuulsi kiven sisältä. "Loitsuin rannekkeen hetki sitten. Otin muutamia Harryn hiuksia sillä välin kun hän nukkui. Yksinkertainen elävyysloitsu. Niin kauan kun kivi kuultaa tasaisesti, Harry on elossa ja kunnossa." Hän hymyili Hermionelle - ei oikeaa hymyä - sen tyttö tiesi - mutta Sirius selvästi halusi sen rauhoittavan häntä ja Hermione kunnioitti sitä. "Aurorinkoulutukseni ei näköjään sittenkään mennyt täysin kankkulan kaivoon."

Hermione sulki silmänsä ja yritti miettiä läpi päänsä halkovan kivun, joka sykki tasaisin pulssein ja toisti apeasti: Harry-Draco-Harry. "Missä Narcissa on?" tyttö kuiskasi. "Ja mikset ole herättänyt Ronia ja Ginnyä?"

"Narcissa kaikkoontui ministeriöön hälyyttämään Weasleyitä - heidän pitäisi olla täällä minä hetkenä hyvänsä. Enkä ole herättänyt Ronia ja Ginnyä, koska, no, Hermione - koska, Charlie on kuollut."

Se sai Hermionen vihdoin istuma-asentoon huolimatta siitä kivusta, joka työntyi läpi hänen päänsä. "Kuollut? Charlie?" Sirius nyökkäsi, kasvoillaan synkkä ja väsynyt ilme. "Löysimme hänen ruumiinsa keittiöstä. Joku oli loitsunut häneen kuolemankirouksen." Mies pysähtyi. "Hermione - kuka se oli? Mistä tapahtui?"

Hermione pudisti päätään tyrmistyneenä. Charlie ei ollut kuollut, hän ei voinut olla kuollut, eihän siinä ollut mitään järkeä; jokin on nyt vialla, jokin on nyt hyvin, hyvin vialla, jokin osa tässä palapelissä ei nyt sovi yhteen - Hermionen oikea käsi nousi automaattistesti ylös ja puristui lykantin ympärille. Hän tunsi olonsa välittömästi vakaammaksi ja hän pystyi hengittämään normaalisti. Hän katsoi kohti Siriusta, näki miehen kasvoilla syvän surun ja järjettömän huolen.

"Sirius," tyttö sanoi. "Annapa kun kerron sinulle mitä tapahtui."

*** Neljä tuntia aikaisemmin ***

Ron pudisti päätään heti sen jälkeen, kun Ginny oli ampaissut pois keittiöstä Dracoa hakemaan. "En tajua mitä Ginny näkee siinä tyypissä," poika sanoi happamasti mulkoillen maitolasiaan. "En vaan tajua."

Hermione näytti siltä niin kuin olisi juuri ollut sanomassa jotain, mutta päättikin kiinnittää mielenkiintonsa nopeasti takaisin lukemaansa kirjaan.

"Ron, et voi tietää onko heidän välillään jotain. Ehkä he ovat vain ystäviä," Harry sanoi diplomaattisesti.

Ron katsoi kohti Charlieta, joka seisoi hellan ääressä. "Mitä mieltä sinä olet?"

Charlie kohautti olkapäitään. "Se on Ginnyn asia, eikö niin?"

Ron naputti hermostuneesti etusormeaan vasten keittiön pöydän pintaa. "Kamaan Hermione, olette kummatkin tyttöjä. Hän on varmasti sanonut sinulle jotain Dracosta."

Hermione ei nostanut katsettaan kirjastaan. "Hän sanoi että Draco on järjetön peto petihommissa."

Ron tukehtui maitoonsa.

Hermione katsoi ylös ja virnisti. "Vitsi, vitsi." Hän palasi takaisin tutkimaan Tylypahkan perustajajäsenten elämät kirjaansa. "Ginny ei ole koskaan sanonut minulle mitään Dracosta. No joo, ehkä Ginny pitää Dracosta, mutta pitääkö Draco Ginnystä? En tiedä. Draco on ollut melko kiireinen lähiakoina, joten luulen että hänen ajatuksensa ovat olleet muualla kuin tytöissä. Tai no toisaalta," Hermione lisäsi, "puhumme tässä nyt Dracosta, joten ehkä ei kuitenkaan."

Harryn olkapäät tutisivat äänettömästä naurusta. Ron puolestaan mulkoili tyttöä. "Keskitypäs taas siihen kirjaasi Hermione," hän tiuskaisi. "Et auta nimittäin nyt yhtään."

"Tieto on valtaa, Ron," Hermione lisäsi sievistelevästi. "Ja sitäpaitsi tämä kirja on hyvinkin mielenkiintoinen." Hän naputti kirjansa sivua sormellaan. "Luihuista kutsuttiin myös nimellä Käärmeiden Herra joko siksi, että hän osasi muuttua käärmeeksi tai siksi, että hän tapasi pitää käärmeitä lemmikkeinään. Toisen koulukunnan mukaan Luihuinen ansaitsi liikanimensä, koska hän onnistui selviytymään tappavan vihertimanttikäärmeen puremasta, joka tunnetusti sisälsi hengenvaarallista myrkkyä."

"Vieläkin tässä odottelen sitä milloin se mielenkiintoinen osa alkaa," Ron sanoi kulkien seisomaan Hermionen tuolin taakse vilkuilemaan kirjan sivuja ilman sen suurempaa kiinnostusta.

Hermione irvisti Ronille. "Historia on tärkeää, Ron."

Charlie virnisti hellan äärestä. "Niinpä, mutta Ron haluaa elää vain tätä päivää ja, no, historia on oikeastaan enemmänkin tarinaa... eilisestä."

Hermione pyöräytti silmiään. "Luihuinen selviytyi käärmeenpuremasta," hän sanoi koppavasti. "Ja se jätti hänen käsivarteensa arven, josta myöhemmin tuli pimeyden piirron esikuva ja jota hän jäljitti seuraajiinsa. Hän sinetöi merkin heidän ihoonsa poltelius loitsulla. Eikö se teidän mielestänne ole mielenkiintoista?"

"Päinvastoin," Harry virnisti. "Luulen, että puhun meidän kaikkien puolesta kun sanon 'yääääääk'."

"Minä katson sinun 'yäääk'isi ja korotan sitä oksennusäänillä," Ron myönsi. "Tai no toisaalta, jos joku joskus perustaa kouluun uuden aineen nimeltä 'Pimeyden voimien kukistaminen paljolti lukemalla', niin sinusta tulee varmasti luokkasi paras oppilas, Hermione."

"Ron, minä olen jo luokkani paras oppilas."

"Tiesin sen," Ron sanoi. "Kuka muuten on toisiksi paras?"

Hermione hymyili hiljaa kohti kirjaansa. "Draco."

"Malfoy?" Ron toisti ja jopa Harry näytti yllättyneeltä.

"Jep," Hermione sanoi.

Tyttö tempaisi kirjansa kiinni ja hymyili pojille leveästi. "Te kummatkin," hän sanoi, "olisitte luokkanne parhaimpien joukossa jos opiskelisitte yhtä ahkerasti kuin minä. Ja vale-ennustusten keksimistä ennustustunneilla ei lasketa, niin kuin varmaan jo tiedättekin."

"Opiskella?" Harry toisti muka kauhuissaan. "Sehän imee kaiken hauskuuden nuorena ja tyhmänä olemisesta."

Hermione hymyili hänelle. "Ette tule aina olemaan nuoria tiedäthän," hän sanoi.

"Ei niin," Ron hyväksyi. "Mutta tulemme aina olemaan tyhmiä." Hän pysähtyi. "Okei hei, älkää olko noin äänekkäästi eri mieltä."

Hermione haukotteli. "Taidan päättää pänttäämisen tältä päivältä tähän." Hän sysäsi kirjansa sivuun ja nojasi vasten Harryn olkapäätä. "Oikeastaan voisin mennä vaikka päiväunille."

"Niin minäkin," Harry myöntyi ja pussasi tyttöä pään päälle.

"Jos joku tässä kohtaa tempaisisi ilmoille villin ehdotuksen syömisestä, ainakaan minä en pistäisi vastaan," Ron lisäsi katsoen anovasti Charlieta kohti.

"Päivällinen on valmista," Charlie julisti ja juuri kun hän oli nostamassa kantta keittokattilan päältä, porstuan ovi rämähti auki ja Salazar Luihuinen käveli sisään taloon.

***

Sirius katsoi Hermionea epäuskoisesti. "Mitä, ihan noin vaan? Hän vain käveli sisään?"

Hermione nyökkäsi innottomasti. "Niin. Hän vain käveli sisään."

Sirius rypisti otsaansa. "Jatka vaan."

***

Ovi läimähti kiinni. Ääni kulkeutui sisään Hermionen päähän, joka tuntui hetken valtavalta, tyhjältä shokin täyttämältä luolalta. Oli kuin veitsi olisi tippunut ja leikannut hänen kokemansa välittömän elämyksen kahteen täydelliseen kappaleeseen. Yhdessä hetkessä hän istui Weasleyn kotoisan, kuluneen keittiön pöydän ääressä käsi Harryn kädessä samalla kun Ron seisoi hänen takanaan. Toisessa hetkessä se maailma tuntui kaatuvan pois kokonaan ja kaikki hänen ympärillään muuttui mustaksi tyhjyydeksi, jonka valaisi vain rätisevä salama.

Ja siellä, keskellä kaikkea pimeyttä, oli Luihuinen.

Hermione tuijotti miestä vain osittain tietoisena niistä reaktioista, jotka täyttivät huoneen - Charlie perääntyi pois hellan äärestä, Harry puristi Hermionen kättä, Ron jähmettyi paikoilleen jäykkänä hämmästyksestä. Hermione näki vain Luihuisen.

Hän pystyi hämärästi muistamaan hänet sellaisena kun hän oli ennen ollut. Oli melkein liian hankalaa koota kauhun, vastenmielisyyden ja pelon palaset yhteenkään yhtenäiseen muistoon. Mutta hän muisti miehen tummat, surulliset ja tyhjät silmät. Hän muisti tunteneensa sääliä, johon oli sekoittunut kauhua ja vihaa. Mies oli näyttänyt niin tyhjältä; kuin ontto kuori. Mutta nyt. Nyt hän oli eloisa, latautunut uhalla ja pimeillä voimilla ja oli täysin mahdollista nähdä miksi koko taikamaailma oli joskus pelännyt ja kammoksunut edes lausuvansa hänen nimeään. Jopa hänen kasvonsa näyttivät erilaisilta. Hän näytti enemmänkin siltä niin kuin unissa, joita Hermione oli hänestä nähnyt. Täynnä pimeää energiaa, silmät kirkkaina kuumeesta ja vihasta. Ja hän oli nuori. Oliko mahdollista, että Luihuinen näytti nuoremmalta? Hän muistutti entistä enemmän Dracoa nyt. Hänen kasvoissaan oli samaa terävyyttä, hänen luissaan oli samoja vihaisia kurveja.

Mitä oli tapahtunut? Hermione ajatteli kauhuissaan. Mikä oli muuttanut hänet?

Luihuisella oli yllään musta kaapu, johon oli kirjailtu tähtiä ja kuita ja kiemurtelevia käärmeitä, mutta hänen kätensä olivat paljaat. Hän ei kantanut mukanaan taikasauvaa. Hänen katseensa kohtasi Hermionen halki huoneen. "Rowena," hän sanoi.

Harry oli jaloillaan niin nopeasti, että Hermione ei edes ehtinyt nähdä hänen liikkuvan. Harry työnsi tytön taaksensa lujaa, ja Hermionen selkä kohtasi seinän. Harry tarrautui hänen käsivarteensa toisella kädellä selkänsä takana ja toinen, hänen oikea kätensä, oli ojennettuna hänen eteensä. Hermione näki pojan olan yli Weasleyn keittiön kellon jonka taulu oli sumea, mutta Ronin ja Ginnyn kohdalla kellon viisarit pyörähtivät osoittamaan "hirvittävää vaaraa".

Jäätävä kauhu kouristi Hermionen vatsaa ja hän pystyi tuntemaan kuinka hänen sydämensä takoi vasten rintalastaa kuin vangittu eläin. Hän nosti oikean kätensä ja sulki sen lykantin ympäri sulkien silmänsä. En anna Luihuisen ottaa minua, hän ajatteli. Antaisin mieluummin hänen vaikka tappaa minut.

Aivan kuin Harry olisi kuullut hänen ajatuksensa, sillä poika puhui: "En anna sinun ottaa häntä," Harry sanoi yllättävän vakaalla äänellä. "Hänen on ensin kohdattava minut."

"Ja minut," Ron sanoi hänen takaansa.

Hellan ääressä seisova Charlie oli hiljaa. Hänen kätensä olivat puristuneina tiukkoihin nyrkkeihin vartalon sivuilla ja hänen vihreät silmänsä seurasivat Luihuisen toimia huoneen halki ilmeellä, jota Hermione ei pystynyt täysin tulkitsemaan.

Aivan niin kuin Harry ja Ron eivät olisi puhuneetkaan. Luihuinen jatkoi kävelyään kohti Harrya ja Hermionea. Hän liikkui kuin ankeuttaja, Hermione ajatteli hätääntyneesti. Kuin hiljainen musta varjo. Hänen viittansa oli enemmän kuin musta. Se oli monta sävyä tummempi kuin musta. Se näytti vetävän puoleensa kaikki valot huoneesta. Sitä vasten hänen ihonsa oli ruumiinvalkoinen. Hermione tunsi Harryn otteen tiukkenevan hänen käsivarressaan lähes sietämättömäksi ja sitten-

Kiljaisu halkoi läpi huoneen.

Hermionen pää pyörähti ympäri.

Ginny seisoi alarappusilla silmät suurina, käsi suun ylle heitettynä tuijottaen Luihuista. Hänen kasvoillaan toistui täydellinen kauhu.

"Ginny-" Ron aloitti liikkumaan kohti, mutta Charlien terävä ele pysäytti hänet paikoilleen.

Luihuinen kääntyi ympäri ja alkoi kulkea kohti Ginnyä. "Helga," hän sanoi silmät lohduttomina ja tummina kuin haavat hänen kasvoillaan. "Olit kiltein heistä kaikista. Ja silti lopussa myös sinä petit minut."

Ginny kurottautui ja nappasi lattialta tuolin pitäen sitä hänen ja Käärmeiden Herran välissä. "Älä tule yhtään lähemmäs," tyttö sihisi vihaisesti.

"Tai mitä? Hyökkäät minua kohti tuolla melko halvannäköisellä huonekalun palasella? Siitä vaan. Et pysty satuttamaan minua."

Hermione alkoi kaivelemaan taskuistaan taikasauvaansa niin hiljaa kuin vain ikinä pystyi. Hän ei voinut vain seistä paikoillaan ja katsoa kun Luihuinen läheni Ginnyä -

"Hän sanoi älä tule lähemmäs," hiljainen ääni Ginnyn takaa sanoi. "Mutta toisaalta, kuunteleminen ei koskaan tainnut olla yksi vahvoista puolistasi."

Luihuinen pysähtyi.

Varjot erkanivat toisistaan ja Draco astui alemmalle rappusella liikkuen hitaasti ja varmasti. Hän oli vaihtanut pyjamansa takaisin Charlien nahkahousuihin ja yhteen hänen omista valkoisista t-paidoistaan. Hänen varpaansa olivat paljaat ja hänellä oli miekka kädessään.

Hän on vielä heikko, Hermione ajatteli. Hän on vielä kipeä ja siksi hän kulkee niin hitaasti, mutta poika asteli alas rappusia niin kuin mikään ei olisi ollut vialla, aivan kuin kävelyn hitaus olisi ollut vain osa hänen röyhkeyttään. "Tarkoitan, toki osaat muuttua suureksi käärmeeksi ja kaikkea, mutta oikea laadukas kuuntelemisen taito tiedäthän, se on tärkeää myös." Poika seisoi alimmalla rappusella nyt, Ginnyn vieressä. Tyttö piteli vieläkin tuolia käsissään. Draco ei katsonut häntä kohti, vaikka hän oli selvästikin hyvin tietoinen Ginnyn läsnäolosta. Dracon silmät olivat nauliintuneet Luihuiseen. "Tulit tänne minun vuokseni," poika sanoi selvällä, hiljaisella äänellä. "Mikset jättäisi kaikki muut rauhaan?"

Luihuinen hymyili. Se näytti paljon pahemmalta kuin mitä Hermione olisi kuvitellut. "Mistä olet saanut päähäsi että olen tullut tänne sinun vuoksesi?"

Draco kalpeni hieman. Hänen katseensa pinkaisi lähes näkymättömästi kohti Harrya ja Hermionea. Ja Hermione lähes hyppäsi pois ihostaan yllätyksestä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että Draco ei liikuttanut huuliaan mutta toisaalta taas hän olisi voinut myös vannoa, että kuuli pojan sanovan kiireellisesti Harrylle, Vie Hermione pois täältä.

Ja Harry - Harry vastasi. Häiritse häntä.

Hermione tunsi Harryn käden luisuvan hänen käteensä - siihen, joka ei pitänyt kiinni lykantista - pojan sormet olivat tiukasti hänen omiensa lomassa, vaikkakaan Harry ei katsonut Hermionea kohti.

Dracon kalpeat silmät suurenivat, sitten siristyivät. Hän katsoi Luihusta. "Onko minun nyt otettava se," hän kysyi viileästi, "se tarjous, jonka Matohäntä minulle teki. Onko se vielä voimassa?"

Siinä kohtaa Luihuinen näytti jännittyvän. Hermione ei voinut olla tuijottamatta hänen käsiään. Ne olivat niin pitkät ja kalpeat ja ne näyttivät valkoisen tarantellan jaloilta. "Et pidä siitä että sinua komennetaan," Käärmeiden Herra sanoi pehmeästi. "Mutta harkitse tätä. Liity minuun, eikä kukaan enää koskaan käske sinua. Ei isäsi, ei kukaan."

"Isäni on kuollut," Draco sanoi tasaisesti. Hän kohotti miekkaansa kuin muuriksi hänen ja Luihuisen väliin. "Kuten varmasti tiedätkin."

"Kunnioita isääsi sitten ja liity minuun. Hän olisi halunnut sitä sinulta. Sinä olet syntynyt sitä varten. Vai eikö sinussa ole ollenkaan veren kunniaa?"

Draco seisoi hiljaa paikoillaan. Hän oli muuttunut hyvin valkoiseksi ja sillä hetkellä poika näytti Hermionen mielestä hyvin paljon Luciukselta ja vielä enemmän siltä mieheltä hänen unessaan - siltä joka oli hikoillut ja huutanut siitä kivusta, jonka suonissa virtaava myrkky oli aiheuttanut. Mutta kun hän puhui, hänen äänensä oli hallittu ja kepeä. "Valitettavasti siinä kohtaa kun jaettiin 'veren kunniaa' olin vahingossa siinä toisessa jonossa, jossa jaettiin 'älykkyyden hitusia'. Sorke."

Luihuisen kulmakarvat lähenivät toisiaan. Toisin kuin Draco, hän ei vaikuttanut hillityltä, vaan ennemminkin irralliselta. Mutta kaikki hänen mielenkiintonsa olivat kohdistuneet Dracoon, se oli päivänselvää. Harryn ote tiukkeni Hermionen käden ympärillä ja tyttö tunsi kuinka Harry alkoi vetää häntä kohti ovea. He liikkuivat niin hiljaa kuin mahdollista, katsomatta toisiaan, hiipien hitaasti kohti ovea, joka johti puutarhaan.

"Ehkä et ymmärrä mitä unesi sinulle kertovat," Luihuinen sanoi Dracolle. "Ehkä minun pitäisi kertoa sinulle tarina."

"Voi, minä sitten pidän tarinoista," Draco sanoi tasaisesti. "Varsinkin jos se on sellainen tarina jossa kerrotaan tyttöjen sisäoppilaitoksesta ja se sisältää kuumaa siirappia ja tuhman rehtorin."

Tällä kertaa Luihuinen näytti lähinnä siltä niin kuin hän ei ymmärtänyt ollenkaan mistä oli kyse. Hänen pitkät, hämähäkkimäiset sormensa puristuivat ja aukenivat hänen sivuillaan. Hermione halusi kiljua Dracolle miehen yllyttämisestä, vaikkakin hän tiesi että Draco teki kaiken tahallaan. Hän oli käskenyt Harryn viemään hänet pois sieltä ja he olivatkin jo melkein ovella.

"En ymmärrä sanojasi," Käärmeiden Herra sanoi. "Mitä yrität kertoa minulle?"

Draco ei näyttänyt katsovan Hermionea tai Harrya, mutta taas kerran tyttö kuuli pojan äänen, aivan kuin hän oli kuullut sen ennenkin puhuen Harrylle. Nopeasti nyt, vie hänet pois täältä.

Sitähän minä tässä kokoajan yritän tehdä!

Draco käänsi huomionsa jälleen Luihuiseen. "Mitä yritän sanoa? Luulen että sanat 'kuole' ja 'vihollinen' suurin piirtein kattavat sen. Mitä mieltä sinä olet?"

"Luulen, että olet sekä itsepäinen, että typerä. Mutta ei sillä niin väliä. Olen täynnä pyyntöjä muutenkin. Ne eivät oikein sovi minulle."

Luihuinen otti askeleen kohti Dracoa nostaen samalla kätensä -

Monta asiaa tapahtui samaan aikaan. Draco liikkui nopeasti taaksepäin työntäen Ginnyn taaksensa. Harry ja Hermione ennättivät ovelle ja Harry venytti kätensä etsimään ovenkahvaa. Charlie teki äkkinäisen liikkeen - yllätyksestä ehkä, Hermione ei ollut aivan varma - ja kaatoi teepannun liedeltä lattialle aiheuttaen kalahtavan kolinan.

Luihuinen pyörähti ympäri ja näki Harryn ja Hermionen ovella. Hänen kätensä vilahtivat eteenpäin ja musta valonsäde ampaisi hänen kämmenestään. Aivan kuin he olisivat syöksyneet pää edellä murskaavaa aaltoa vasten, joka löi heidät kovaa päin seinää. Hermione ennemminkin kuuli kuin tunsi hänen päänsä osuvan vasten sitä. Hän taittui kaksin kerroin pidellen päätään käsissään, sokeutuneena valosta. Viimein hänen katseensa tarkentui ja hän räpäytti kyyneleet silmistään ja katsoi ylös -

Nähdäkseen kuinka Luihuinen seisoi hänen yllään. Mies katsoi alas kohti häntä ja hänen vieressään makaavaa Harrya ja hänen kasvoillaan oli hyvin omituinen ilme. Ei aivan tyytyväisyyttä, ei aivan vihaa, ei aivan mitään muutakaan.

"Jaloillenne siitä," hän sanoi.

Sekä Harry, että Hermione nousivat ylös. Hermione näki Dracon ja Ginnyn tarkkailevan heitä rappusilla jähmettyneinä. Dracon käsi oli Ginnyn käsivarrella. Charlie oli kulkenut halki huoneen ja seisoi nyt Ronin vieressä. Hänellä oli tiukka ote Ronin kädestä ja hän näytti estävän poikaa liikkumasta.

Luihuinen otti askeleen, ei kohti Hermionea, mutta kohti Harrya, joka seisoi vieläkin hyvin paikoillaan hengittäen syvään, aivan kuin hän olisi juuri juossut kolme korttelia ympäri. Luihuinen sujautti esiin yhden valkoisista käsistään ja Hermionen yllätykseksi kuljetti sormenpäätään pitkin Harryn poskea. "Tapoin sinut," Käärmeiden Herra sanoi pehmeästi. "Katsoin kun veresi virtasi sinusta käsilleni. Ja se poltti. Serkkuni." Hän otti askeleen kohti Harrya, joka näytti olevan liian järkyttynyt liikkuakseen. "Ja viimeisinä sanoinasi kirosit minut. Tiesit varsin hyvin millaiset vaikutukset sukusi viimeisten sanojen kirouksilla oli. Ja minä kun olin aina luullut, että olit tyhmä."

Harry vavahti Luihuisen kosketuksesta. Hänen vihreät silmänsä muuttuivat tummiksi, lähes mustiksi. "Minä en ole Godric."

Luihuinen veti sihisten henkeä ja pudotti kätensä. "Tiedän kuka olet," hän sanoi. "Harry Potter. Tapoit basiliskini, ensimmäisen lapseni, minun luomani. Jos luulet, että vihani sinua kohtaan on yhtään sen vähempi kuin vihani esi-isääsi kohtaan, olet hyvin paljon väärässä. Sinun on kuoltava aivan niin kuin hänkin ja vajota alas helvettiin niellen kaikki kiroukset mukanaan."

Harry nosti leukaansa. Ja puhui, mutta Hermione ei pystynyt ymmärtämään mitä hän sanoi - hänen äänensä kuulosti sihinältä, aivan kuin tuhat luikertelevaa käärmettä. Hän puhui kärmeskielellä.

Mitä tahansa hän sitten sanoikin, se osui Luihuista suoraan ytimeen. Miehen silmät kapenivat ja hetken ajan hän ei liikkunut ollenkaan. Sitten hän nosti kätensä ja löi Harrya suoraan kohti kasvoja.

Ääni kuulosti lähinnä humisevalta piiskalta, joka halkoi hiljaisen huoneen. Se herätti Hermionen; hän heittäytyi eteenpäin työntäen Harryn sivuun, lykantti tiukasti käteensä puristuneena, singoten kohti Luihuista, joka hymyili hänelle ja nosti kätensä uudelleen. Sininen valonsäde lennähti hänen sormistaan osuen Hermionea rintaan ja kaataen hänet takaisin vasten seinää. Hän kuuli Harryn huutavan ja tiesi ilman tietämättäänkään, että poika puhui Dracolle aivan kuin ennenkin - äänettömästi.

Anna miekka minulle! Harry huusi.

Dracon ääni. Ota koppi.

Välähdys vihreää ja hopeaa. Harry nosti kätensä ja piteli yhtäkkiä miekkaa hieman kömpelösti, mutta tiukasti oikeassa kädessään. Hermione näki Luihuisen, näki hänen kasvojensa tummuvan, näki Harryn nostavan miekkakätensä - ja pysähdys.

Koska Charlie Weasley seisoi yllättäen keskellä huonetta täsmälleen Luihuisen ja Harryn välissä. Hänen käsivartensa olivat ristissä; hänen kasvonsa kohti Harrya, aivan kuin - aivan kuin hän olisi suojellut Luihuista. "Laita miekka maahan Harry," Charlie sanoi.

Harry näytti ällistyneeltä. "Mutta - Charlie -"

Charlie oli kalmankalpea, hänen silmänsä kimalsivat tummina. "Harry," hän sihisi. "Et tiedä mitä olet tekemässä."

Hän katsoi olkansa yli Luihuista, joka seisoi liikkumatta, silmät täynnä välkehtiviä varjoja. "Laita miekka maahan."

Harry epäröi. Hänen katseensa vilkuili sivulle, hänen otteensa miekasta hellitti. Ja taas kerran Hermione olisi voinut vannoa, että Draco huusi hänelle huoneen halki vaikkakaan hänen huulensa eivät liikkuneet, eikä kukaan muu näyttänyt kuulevan. Älä tee sitä.

Ja Harry vastasi. Mutta se on Charlie -

Et voi luottaa häneen.

Tottakai voin.

Hermione nykäisi päätään ylös ja tuijotti kohti vastakkaisen seinän kelloa. Siinä oli yhdeksän viisaria - yksi jokaista Weasleyn perheen jäsentä kohti. Percyn viisari oli kohdassa 'töissä', Billin viisari osoitti 'matkoilla' kohtaa ja Ronin ja Ginnyn viisarit olivat edelleenkin liimautuneet yhdessä kohtaan 'hirvittävässä vaarassa'. Mutta Charlien -

Charlien viisari sanoi vain 'kotona'.

"Pudota miekka ennen kuin saatat meidät kaikki kuolleiksi," Charlie toisti pitäen katseensa tiukasti Harryn kasvoissa. "Älä leiki sankaria Harry - onko se Ronin elämän arvoista, tai Hermionen, tai Ginnyn?"

Harry muuttui valkoiseksi.

"Älä!" Hermione kiljahti kömpien polvilleen. "Älä kuuntele häntä Harry!"

Harry hengitti taas niin kuin hän olisi juuri juossut. Hänen kätensä olivat sinertävät miekan kahvan ympärillä. "Charlie - En voi-"

Charlie hyökkäsi Harrya kohti kaataen hänet vasten seinää, käsi kurkoitettuna miekkaa kohti. Täydellisen hämmästyneeltä näyttänyt Harry pyörähti sivuttain -

Ja Charlie hypähti takaisin puristaen miekkaa oikeassa kädessään. Hermione kuuli Ronin huutavan "Charlie! Ei! Älä koske siihen!" samalla kun hän heittäytyi veljeään kohti kaataen hänet maahan, antaen samalla miekan irrottautua Charlien otteesta ja kolista halki keittiön lattian. Charlie nousi käsiensä varaan työntäen Ronin pois päältään ja kömpi ylös polvilleen kurottautuen kohti miekkaa. Jossain näkyi välähdys liikettä ja yllättäen Draco oli paikalla kahmaloiden kohti miekkaa. Mutta paniikin täyttämä Charlie sai sen ensin - hän nosti sen kädessään, pyörähti kohti Luihuista huudahtaen "Herrani! Se on täällä!" - sitten ilman täytti vihreä valonvälähdys, joka oli kirkkaampi kuin mikään Hermionen koskaan näkemä valo ja hän kuuli Ginnyn kiljuvan ja sen jälkeen kaikki oli hiljaista.

***

Hermione hautasi kasvot käsiinsä. "Siinä kaikki mitä muistan."

Sirius keinui kantapäillään, kasvot apeina. "Jestas," hän sanoi. "Charlie? Charlie Weasley? En voi uskoa sitä." Hän katsahti kohti keittiötä ja Hermione pystyi näkemään avoimesta ovesta viltin peittämän kasan, jonka oli pakko olla Charlien ruumis. "Sen oli oltava komennuskirous."

Hermione epäröi. "En oikein tiedä."

Siriuksen kädet tärisivät. Hän katsoi ensin Charlieta, sitten Hermionea. "Hän tarjosi miekkaa Luihuiselle? Ja kutsui häntä herrakseen?"

Hermione nyökkäsi. "Kuulin hänet. Ja Sirius - aikaisemmin, kun Charlie otti lykantin minulta, hän sanoi hyvin omituisen sorttisen loitsun."

"Pystytkö muistamaan sen?"

Hermione nyökkäsi. "Monitum ex quod audiri nequit."

Sirius hautasi päänsä käsiinsä. Kun hän katsoi ylös, hänen tummat silmänsä olivat ilmeettömät. "Se on selväaudienssilumous," hän sanoi. "Se avaa kommunikaatiolinjan puhujan ja jonkin kauempana olevan välillä."

Hermione nyökkäsi. "Luulen, että hän kommunikoi jotain Luihuiselle," tyttö sanoi.

Sirius hätkähti. "En pysty mitenkään herättämään heitä," ja Hermione tiesi, että mies tarkoitti Ronia ja Ginnyä. "Toivon Mollyn ja Arhurin puolesta, että kyseessä oli komennuskirous."

Hermione nousi hitaasti istumaan tuntien silti kuinka hänen päässään pyöri. "En usko, että se oli komennuskirous," hän kuuli itsensä sanovan.

Sirius katsahti häntä. "Etkai usko, että Charlie -"

"Ei," Hermione keskeytti. Hän nousi jaloilleen estäen Siriuksen auttavat elkeet, harppoi halki huoneen ja käveli kohti keittiön avointa ovea. Hän kuuli Siriuksen nousevan ja seuraavan häntä, pysähtyen ovensuuhun katsomaan kun tyttö kallisti päätään ylös ja katsoi kohti seinäkelloa.

Ronin ja Ginnyn viisarit olivat palautuneet "kotona" asentoon. Percyn sanoi edelleenkin "töissä", Fredin ja Georgen "matkoilla", ja Billin... Billin sanoi "kotona". Sen vieressä oli Charlien viisari, joka myöskin osoitti "kotona" kohtaa.

Hermione puri huultaan ja kääntyi hitaasti kohti viltin peittämää möykkyä maassa. Hän polvistui sen viereen ja yhdellä sulavalla, päättäväisellä liikkeellä vetäisi peiton pois.

Sirius hypähti yllätyksestä. "Hermione! Mitä oikein teet?"

Mutta tyttö tarkasteli Charlien vartaloa. Se oli liikkumaton, jo hieman kylmettynyt ja hänen kasvonsa olivat veltot, aivan kuin unessa. Pidättäen puistatusta, Hermione kurottautui kohti ja otti kiinni jäykästä oikeasta kädestä ja käänsi sen ympäri, kämmen ylöspäin.

Kädessä ei ollut merkkiäkään palovammasta.

Sirius tuijotti häntä. "Mitä ihmettä?"

Tyttö pudotti käden ja nousi jaloilleen. "Charlie kosketti miekkaa," hän sanoi. "Hän ei ole magid. Miekan olisi pitänyt polttaa häntä."

Sirius pudisti päätään. "Hermione, en-"

Tyttö tiesi mitä hänen oli tehtävä. Hän kiiruhti halki huoneen kohti takkaa. Takkareunuksen ylle oli asetettu jonoon seitsemän identtistä putelia, jossa jokaisessa oli Weasleyn lapsen nimi: alkaen vasemmalla olevasta Billistä loppuen oikeassa reunassa olevaan Ginnyyn. Hermione nosti yhden hopeisen pullon, näpäytti sen auki peukalollaan, ravisti hieman pulveria kädelleen ja heitti kimaltavan kourallisen kohti taikatulta, joka paloi aina Weasleyn takassa.

Liekit muuttuivat oranssiksi, sitten siniseksi ja yksi kirkas nuotti musiikkia kaikui halki huoneen. Hermione odotti henkeään pidätellen - liekit tummenivat yhtäkkiä, sitten kiinteytyivät ja sitten takkatuleen ilmestyi pää ja olkapäät, tutut kasvot kääntyivät häntä kohti räpäyttävinä ja ihmetyksissä, samalla kun mies työnsi tummanpunaiset hiuskiehkurat pois silmiltä korvien taakse. "Hermione," hän sanoi. "Mitä on tapahtunut? Yleensä vain äitini käyttää tätä tapaa ottaa yhteyttä minuun. Onko jokin vialla?"

Hermione vapautti pidättämänsä hengityksen.

"Heippa Charlie," hän sanoi.

***

Valo tuli ensin, pistäen hänen silmäluomiensa sisäpuolia. Vasta sen jälkeen tuli kipu - viiltävä kipu hänen olkapäissään, selässään ja jaloissaan, aivan kuin hänet olisi heitetty lujaa vasten seinää. Ehkä hänet olikin. Harry avasi silmänsä hitaasti ja maailma tanssi hänen ympärillään värien pyörremyrskynä - enimmäkseen sinisenä, jossa oli pienempiä vihreitä paikkoja, mustaa ja punaista.

Hän nosti itsensä olkapäiden varaan ja katseli ympärilleen. Hän oli huoneessa, melko suuressa sellaisessa, jonka seinät ja lattia näyttivät olevan tehty sileästä sinisestä marmorista. Mustat samettiryijyt riippuivat seiniltä erottaen hopeisia kuvioita. Joka puolelle huonetta oli ripoteltu melkoinen määrä tarpeettomia, raskaita ruusupuusta veistettyjä huonekaluja - tuoleja, pöytiä, pitkiä penkkejä ja järjettömän suuri painavannäköinen tammipuinen vaatekaappi kahdella isolla ovella varustettuna vasten kaukaisinta seinää. Katto oli niin korkealla, että se sulautui syvään mustaan tyhjyyteen.

Huoneessa ei ollut näkyviä ovia eikä ikkunoita.

"Hyvää huomenta," sanoi tuttu ääni hänen korviinsa. "Tai ehkä aamupäivää tai ehkä iltaa, on aika helkkarin hankalaa sanoa tässä paikassa. Miten pääsi voi?"

Harry katsoi ympärilleen. Sekin sattui. Draco istui hänen lähellään nojaten selkäänsä vasten yhtä sinistä marmoriseinää. Hän näytti vahingoittumattomalta. Hän oli vieläkin paljain jaloin ja Harry näki, että hänen paidassaan oli verta samoin kuin pitkiä, mustia juovia aivan kuin häntä olisi raahattu pitkin tuhkaa. Harry mietti taas mitä oikein oli tapahtunut ennen kuin he olivat menettäneet tajuntansa. Viimeinen asia minkä hän muisti oli kirkas vihreä valo -

Häntä puistatti. "Pääni? Täysin tohjona. Missä olemme?"

"En ole varma."

"Miten pääsimme tänne?"

"En tiedä sitäkään."

"Taidat tosiaan hoippua tietämättömyyden rajamailla, vai kuinka Malfoy?"

Draco ei vastannut.

Harry nosti itsensä istumaan ja tunsi jotain tahmaista rinnassaan. Hän katsahti alas ja näki, että hänen valkoisen paitansa hiha oli veren tahrima - enimmäkseen kuivunutta, kankeaa verta, mutta osaksi myös uutta. Joko emme ole olleet täällä vielä kovin kauaa, hän laskeskeli, tai sitten vuodan vieläkin verta. Hän nosti hihaansa ylös, näki syvän, tummaa verta tihkuvan viillon myötäilevän toista käsivarttaan ja vavahti.

Aivan kuin oman verensä näkeminen olisi laukaissut jotain hänen sisällään, sillä muistot tulvivat takaisin häneen ja niiden mukana saapui myös pelko. Harry katsoi kohti Dracoa. "Hermione," hän sanoi. "Ron - ja Ginny. Ovatko he -"

Draco katsoi poispäin. "En tiedä." Hän nousi ylös samalla vältellen tehokkaasti Harryn katsetta. Hänen paljaat jalkansa eivät pitäneet ollenkaan ääntä sinistä kivilattiaa vasten kun hän käveli halki huoneen kuljettaen samalla kättään pitkin seinää - etsien lohkeamia tai koloja, Harry mietti. Draco muistutti hieman kissaa, joka uteliaana kolusi uuden reviirinsä rajoja.

Ehkä et tiedä, Harry ajatteli hänelle. Mutta mitä luulet?

Draco ei kääntynyt ympäri, vaan liikkui edelleenkin kohti huoneen vastakkaista seinää. Hermione on kunnossa, Draco ajatteli takaisin. Voin tuntea sen. Luulen, että Ron ja Ginny ovat kunnossa myös. Draco kääntyi ympäri ja katsoi Harrya. Mutta en voi luvata sinulle mitään.

Tiedän. Harry ei pystynyt sanomaan miksi, mutta hän tunsi että Draco oli oikeassa. Hermione oli kunnossa. Ehkä hänen mielensä vain sanoi hänelle niin, koska muuten hän ei olisi kykenevä minkäänlaisiin toimiin, mutta hän ei uskonut niin. Malfoy - entä Charlie?

Draco pysähtyi vaatekaapin eteen jännittäen olkapäitään. Harry käveli seisomaan hänen vierelleen huolimatta selässä pistävästä kivusta. "Olikohan kyseessä vain mielikuvitukseni," hän sanoi Dracon takaraivolle, "vai työskentelivätkö Charlie ja Luihuinen yhdessä? Niinkuin, tiiminä?"

Draco kääntyi ja katsoi häntä. "Jep," hän myönsi. Hänen tyynissä harmaissa silmissään oli määrätietoisuutta. "Hyvä etteivät taputtaneet toisiaan olalle vähän väliä."

"Mutta se ei voi olla mahdollista," Harry kiisti. "Charlie ei koskaan tekisi niin."

"Ei niin," Draco kääntyi kohti vaatekaappia, riuhtaisi ovet auki ja katsoi sisään. Siellä näytti olevan pinoittain tummia vaatteita, sekä muutama kimaltava esine jotka saattoivat olla koruja. Draco alkoi tökkiä niitä kokeellisesti sormellaan. "En usko, että se oli Charlie." Hänen hieman vaimentunut äänensä kantautui Harryn korviin selkeänä.

Harry räpäytti silmiään. "Ei Charlie?"

"Ei Charlie," Draco sanoi päättäväisesti, huudahti sitten yllätyksestä ja sanoi, "Potter. Sinun on pakko nähdä tämä." Hän veti päänsä ulos vaatekaapista virnistäen ovelan huvittuneesti. "Katso tätä. Joku on jättänyt sinulle lahjan," hän sanoi ja piteli käsissään jotain, jossa välkkyi punaista ja hopeaa huoneen sinertävässä valossa.

Harry tuijotti ihmeissään. Se oli miekka -- Godric Rohkelikon miekka, jos tarkkoja oltiin, näyttäen juuri siltä niin kuin Harry sen muistikin - ehkä hieman pienemmältä, mutta se johtui luultavasti vain siitä, että hän itse oli kasvanut. Hän kurottautui ja otti sen Dracon kädestä kuljettaen omia sormiaan sen sileän terän yllä. Kahvan rubiinit muodostivat kyyristyneen leijonan kuvion.

"Miksi hän jätti tämän minulle?" Harry mietti ääneen.

Draco kohautti olkapäitään. "Ei mitään tietoa. Mutta yksi asia on varmaa; kun viimeinkin joskus saan aikaiseksi kirjoittaa Hyvän Psyko-oppaan, tämä paikka saa murskaavan mahtavat arvostelut. Majoitus - yläluokan luukku. Vaatteet ja aseistus - talon puolesta. Sekopääasukas - on näköjään jättänyt meidät kaksin hetkeksi, mikä on kaikki mitä oikeastaan voin vaatiakaan. Psykoluokituksen mukaan antaisin tälle ainakin neljä ja puoli moottorisahaa. Jos täällä olisi ruokaa jossain, antaisin täydet viisi."

Vatsansa murinasta varsin tietoiseksi tullut Harry oli tyrmistynyt. "Eikö täällä ole ruokaa?"

Draco pudisti päätään. "Ainakaan minä en nähnyt. Ja olen käynyt tämän huoneen läpi jo muutamaan kertaan."

Harry huokaisi. "Ehkä ei olisi pitänyt olettaa, että hän olisi järjestänyt meille ruokaa muutenkaan." Hän piti varovasti kiinni miekastaan ja kulki huoneen toiselle sivulle heittäytyen penkille sitä tutkimaan. Hetkeä myöhemmin Draco liittyi hänen seuraansa kantaen mukanaan omaa miekkaansa. "Hei Potter. Löysin supermaukkaan suklaapatukan taskustani. Haluatko puolet?"

"Parempi jättää se myöhempään," Harry vastasi apeana. "Sen on ehkä pidettävä meidät hengissä ties kuinka kauan." Harry kääntyi ympäri ja mulkoili Dracoa, joka söi haltioituneena omaa puoliskoaan suklaasta. "Olisin luullut, että sinun pieni vikkelä mielesi olisi tikittänyt vaikka minkälaisia pakosuunnitelmia tähän mennessä."

Draco nielaisi ja irvisti. "Yäk. Nöyhtää. Hei kuule Potter, tästä huoneesta ei ole mitään tietä ulos."

"Miten voit olla niin varma?"

"No, täällä ei ole ovia eikä ikkunoita, ei salakäytäviä, ei minkäänlaisia lohkeamia kivissä ja kaikenkukkuraksi-"

"Luulin että sinä olit se, joka tiesi kaiken suunnitelmista! Mitä tapahtui Luihuisten kuuluisille suunnitelmille?"

"En sanonut, etten olisi keksinyt mitään suunnitelmaa. Minulla on itse asiassa kolmekin suunnitelmaa."

"Jotka ovat?"

Draco kohautti olkapäitään. "Ensimmäinen: odotetaan täällä, kunnes Luihuinen tulee ja tappaa meidät. Toinen: odotetaan täällä, kunnes Luihuinen tulee ja tekee meille jotain sanoinkuvaamattoman kammottavaa ja me toivoisimme, että olisimme kuolleita."

"Ja se kolmas suunnitelma?"

"Luihuinen unohtaa meidät tyystin ja me näännymme nälkään. Se näyttäisi nyt tällä hetkellä kaikkein suotuisimmalta suunnitelmalta."

Harry oli raivoissaan. "Näännymme nälkään? Se on sinun ideasi suotuisasta suunnitelmasta?"

"Ajattelin vaan että se olisi paras vaihtoehto kolmesta."

"Ha!" Harry sanoi synkästi. "Me ajaudumme vielä syömään toisemme niin kuin ne argentiinalaiset heput, joiden lentokone syöksyi maahan."

"Siinä oli kyse erityistilanteesta," Draco huomautti. "Heidän toinen ainoa vaihtoehtonsa oli lentokoneruoka. Sellaista ei tule tapahtumaan meille."

Harry näytti edelleenkin synkältä. "Kyllä muuten tulee. Alan tästä lähtien turvaamaan selustaani."

Draco näytti loukkaantuneelta. "Miksi ihmeessä?"

"Tunnen sinut. Ensimmäisen nälänkouristuksen tuntiessasi kalautat minua päähän ja hotkit minut sen viimeisen suklaapalan mukana."

"Enkä."

"Kylläpäs."

"Tämä nyt on maailman turhin väittely."

"Mutta onpa edes jotain ajanvietettä."

"Voisin keksiä paljon parempiakin tapoja viettää aikaa."

"En tiennytkään, että ajattelit minusta niin Malfoy."

"Mitä? Ai. Yök, ällöttävää, en todellakaan tarkoittanut sitä. Jos olisin taipuvainen sellaiseen käytökseen, olisit joka tapauksessa viimeinen minun listallani. Ensinnäkin, olet aivan liian lyhyt ja jotenkin ränsistynyt."

"Olen saman pituinen kuin sinä. Enkä oikein tiedä... sellaiset henkilöt, jotka pukeutuvat niin kuin sinä... kaikki se määrä aikaa, jonka käytät hiustesi laittamiseen.."

"Hiuksista huolehtiminen ei tee minusta homoa. Jos taas puolestani huolehtisin sinun hiuksistasi - se tekisi minusta homon. Joka tapauksessa, naurettava väite. Minä homo? Draco Malfoy? Joka on ollut kaikkien maailman naisten haluama jo kaksitoistavuotiaasta asti? Kuusinkertainen Teininoidan 'Kuolattavin Vapaa Velho' tittelin voittaja? Supersuositun 'Miksi pidän tytöistä?' -omaelämänkerran kirjoittaja?"

"Lopeta. Saat minut nauramaan. Ja se taas saa vatsani kipeäksi. Tai oikeastaan koko vartaloni kipeäksi."

"Niin sen pitäisikin," Draco sanoi. "Luihuinen heitti sinut vasten seinää. Ja sinulle on muuten kehkeytymässä musta silmä. Hyvin sporttinen."

"No, sinä taas näytät melko vahingoittumattomalta," Harry sanoi harmistuneesti.

Vastaukseksi Draco nosti oikean kätensä ja veti hihansa ylös. Hänen ranteensa oli turvonnut ja muuttui ikävästi sinertävänmustan sävyiseksi. "Nyrjähtänyt," hän sanoi tasaisesti.

Harry vihelsi. "Tuo näyttää siltä, että se varmasti sattuu."

"Ei, se tuntuu mahtavalta."

"Pää kiinni Malfoy. Haluatko, että korjaan sen?"

Harry olisi voinut vannoa, että Draco epäröi hetken. Sitten hän huokaisi. "Siitä vaan. Voithan aina yrittää."

Harry kurottautui ja laittoi kämmenensä vasten Dracon rannetta. "Ompelius," hän sanoi.

Mitään ei tapahtunut.

Harry yritti uudelleen. "Ompelius."

Mitään ei vieläkään tapahtunut. Harry puristi silmänsä kiinni ja laittoi jokaisen omistamansa pisaran energiaa ja voimaa itseensä keskittyessään miettimään taikuutta ja parantamista, keskittymään taikuuden muotoon, tuntemaan sen, muodostamaan sen hahmon, taivuttamaan sen omaan tahtoonsa. "Ompelius," hän sanoi kiristyneiden hampaidensa läpi, avasi silmänsä ja näki Dracon kasvoilla yllättyneen ilmeen. Hän katsoi kohti Dracon rannetta ja näki kuinka mustansininen väri hälveni hieman ja turvotus laski - mutta ranne näytti vieläkin kaikelta muulta kuin normaalilta.

Draco vetäisi kätensä takaisin ja tarkasteli rannettaan uteliaana. "Se melkein toimi," hän sanoi kuulostaen yllättyneeltä.

"Anna kun yritän uudestaan," Harry sanoi.

Draco pudisti päätään, silmissään huvittunut kimalle. "En usko, että se on niin hyvä idea."

Harry avasi suunsa protestoidakseen, mutta pysähtyi. Hän tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan aivan kuin hän olisi juuri juossut kymmenen kilometriä ja tunsi itsensä yhtäkkiä kovin huteraksi ja uupuneeksi. "Jotain hyvin outoa tapahtuu täällä," hän totesi ja katsoi kohti Dracoa, joka tuijotti häntä harmaat silmät täynnä sympatiaa, mutta ei juurikaan hämmästyneisyyttä. "Mitä sinä tiedät Malfoy? Miksi tuo oli niin vaikeaa?" Ahdistuneisuus teki hänen äänestään terävän. "Onko minussa jokin vikana? Jos on, kerro minulle. Haluaisin tietää."

"Jos sinussa on jotain vikana, sitten minussakin on jotain vikana. Koitin noin kuuttakymmentä loitsua ennen kuin heräsit. Mitään ei tapahtunut. Se vain sai minut väsyneeksi. Aivan kuin olisin yrittänyt kävellä betoniseinän läpi." Hän vilkaisi sivusilmällä Harrya; huoneen valo sai hänen harmaat silmänsä näyttämään sinisiltä ja hän muistutti Harrya oudosti Ronista. "Ei meissä mitään vikaa ole. Se johtuu tästä huoneesta."

"Mitä? Mistä tiedät?"

Draco huokaisi. "Koska tiedän missä olemme. Tai siis, maantieteellisessä mielessä minulla ei ole harmainta aavistustakaan missä olemme, mutta yksi asia on varmaa - tämä huone on vankila. Vankila magideille." Hän katsahti Harrya, joka näytti vieläkin hämmentyneeltä. "Nämä seinät," Draco sanoi. "Katso näitä seiniä."

Harry kurottautui laittamaan kätensä vasten yhtä seinää, joka oli kylmä ja sileä ja tuntui vähemmän marmorilta, kuin hän olisi kuvitellut. Koska tietystikään, se ei ollut marmoria. Hän katsoi takaisin Dracoa ja hidas tietoisuuden aamu koitti hänen mielessään.

Draco virnisti ilman hilpeyttä. "Tiesin, että tajuaisit sen ennenpitkää," hän sanoi. "Mitä Lupin kertoikaan meille: kovin aine maailmassa, hylkää taikuuden, ei voida murtaa tai rikkoa-"

Harry sulki silmänsä. "Timanttilasia," hän sanoi. "Olemme sellissä, joka on tehty timanttilasista."

***

Ginny ei ollut koskaan nähnyt Kotikoloa niin täynnä jännitettä. Herra ja rouva Weasley olivat tietysti tulleet takaisin kotiin; kalpeakasvoinen herra Weasley oli keittiössä uppoutuneena syvään, kuiskailtuun keskusteluun suuren aurorijoukon kanssa. Rouva Weasley oli ensin kyyneleet silmissään pussannut ja halannut elpynyttä Ronia ja Ginnyä, samoin kuin Hermionea, ja vetäytynyt sitten omaan huoneeseensa lepäämään. Narcissa oli lähtenyt takaisin kartanolle ja Sirius oli mennyt ministeriöön auttamaan vale-Charlien tunnistamisessa.

"En voi uskoa, ettei se ollut oikeasti Charlie," Ron sanoi näyttäen vieläkin turtuneelta shokista. Hän istui olohuoneen sohvalla Hermionen vieressä. Tyttö oli kalpea mutta rauhallinen, eikä hänen jännittyneisyyttään huomannut mistään muusta kuin siitä tiukasta otteesta joka hänellä oli ranteestaan. Ginny istui hänen vieressään. "En voi uskoa ettemme huomanneet, ettei hän ollut oikeasti Charlie."

"Hän teki päivällistä," Ginny sanoi kuvottuneella äänellä. "Ja me melkein söimme sitä. Hän olisi voinut olla kuka tahansa. Kuolonsyöjä. Matohäntä. Kuka vaan." Ginny puristi nyrkkejään. "Tunnen olevani niin tyhmä."

"Kun katsoo henkilöä sitä vain olettaa, että he ovat sitä mitä näyttävät olevan," Hermione sanoi pienellä, hiljaisella äänellä. "Tarkoitan, minä luulin että Harry oli se henkilö, jonka tunsin parhaiten maailmassa ja minulla kesti kaksi päivää tajuta, että kyseessä olikin Draco joka teeskenteli olevansa Harry."

Ron näytti siltä niin kuin hän olisi juuri ollut sanomassa jotain kun ovi aukeni ja Charlie käveli sisään. Hän näytti väsyneeltä - hänen yleensä niin iloisenvihreiden silmiensä alla oli tummat varjot ja hänen punaiset hiuksensa olivat sotkuisessa epäjärjestyksessä. "Heippa kaikki," hän sanoi varovasti.

Kukaan ei liikkunut.

"Hei, olen oikeasti minä tällä kertaa," hän sanoi kuulostaen hieman ärtyneeltä.

Kaikki tuijottivat häntä. Ron kurtisti kulmiaan. Kukaan ei puhunut mitään.

Charlie teki hermostuneen kuuloisen äänen. "Selvä sitten, kysykää minulta mitä tahansa," hän sanoi. "Kysykää äidin lempiväriä tai Percyn lempikarkkia tai -"

"Mikä on nimeni?" Ron keskeytti siristäen hieman silmiään. "Mikä vuosi nyt on?"

Charlie pyöräytti silmiään. "Kuulkaa, yritämme tässä saada selville olenko Charlie. Emme sitä, onko minulla kolmannen asteen päävamma."

"Mikä on toinen nimeni?" Ron vaati.

"Aurelius," Charlie sanoi täsmällisen nopeasti.

Se sai jopa Hermionessa aikaan reaktion. "Aurelius?" hän kysyi tuijottaen Ronia.

Ron näytti puolustavalta. "Mitä vikaa Aureliuksessa on?"

"No, ensinnäkin nimikirjaimesi ovat siis RAW."

Ron näytti siltä niin kuin se ei olisi tullut hänen mieleenkään aikaisemmin. "Niin no joo."

Charlie virnisti väsyneenoloisesti. "Toinen nimesi on Aurelius," hän sanoi Ronille. "Lempivärisi on punainen, mutta vihaat punaruskeaa. Kun olit kymmenen, itkit kun äiti ei antanut sinun liittyä moottoripyöräjengiin, eikä vaihtaa nimeäsi 'sairaaksi tappokoneeksi'. Viime vuonna kerroit minulle, että mielestäsi nätein tyttö koulussasi on -"

"Selvä, selvä," Ron keskeytti korvat helakanpunaisina. "Olet Charlie. Voit jo lopettaa."

Charlie heittäytyi Ginnyä vastapäätä olevaan nojatuoliin ja venytti jalkojaan. "Oletko varma, ettet halua minun jatkavan?" hän virnisti, mutta hänen ilmeensä muuttui kun herra Weasley tuli sisään huoneeseen näyttäen haudanvakavalta.

"Olen lähdössä ministeriöön," hän sanoi Charlielle. "Talon ulkopuolella on jo nyt kaksikymmentä auroria ja ministeriö on lähettämässä toisen mokoman lisää. Mutta haluan, että sinä Charlie pysyt täällä." Hänen katseensa pyyhkäisi yli Ronin, Hermionen ja Ginnyn ja viesti oli selvä: Pysy täällä ja pidä lapsia silmällä. "Ja tämä sakki tässä," hän sanoi sohvalla istuvalle kolmelle nuorelle yrittäen pitää äänensä mahdollisimman kepeänä. "Kun ulkona on neljäkymmentä auroria, tämän pitäisi olla koko velhomaailman turvallisin talo. Haluan, että te kolme pysytte sisällä. Ette lähde ulos mistään syystä, ette edes puutarhaan. Ei ennen kuin minä tulen takaisin kotiin ja sanon toisin. Ymmärretty?"

Ron katsoi isäänsä ja puhui kaikkien puolesta. "Ymmärretty."

Herra Weasley näytti siltä niin kuin hän olisi nielaissut kurkussaan olevan möykyn ja nyökkäsi reippaasti. "Selvä sitten," hän sanoi ja kaikkoontui.

Hermione nousi ylös. "Olen väsynyt," hän sanoi. "Taidan mennä petiin lueskelemaan." Hän katsoi Ronia. "Voisinko lainata t-paitaa tai jotain?"

Ron nousi jaloilleen hänen perässään. "Haen sinulle pyjaman yläkerrasta."

Ginny katsoi kuinka hänen veljensä ja Hermione nousivat ylös rappusia ja tunsi yllättävän kateudentunteen, jonka hän oli jo luullut unohtaneensa. Ron, Harry ja Hermione olivat aina muodostaneet täydellisen pienen sisäpiirin, johon kukaan muu ei ollut päässyt mukaan. Sitten Draco oli tullut mukaan kuvioihin ja jotenkin ilman sen suurempia ponnisteluja onnistunut liittymään mukaan piiriin, aivan niin kuin hän olisi aina ollut tervetullut, eikä näyttänyt tosiaankaan siltä, että hän olisi lähdössä siitä jonnekin lähiaikoina. Jos ei muuta, niin Hermionen puhdas päättäväisyys pitäisi hänet mukana jengissä ja Ron ja Harry tekivät aina lopulta niin kuin Hermione halusi. Mutta hän, Ginny, usein tunsi niin kuin hän ei oikein kuulunut mukaan kuvioihin, niin kuin hän olisi vain se ylimääräinen henkilö, joka tuli kuokkavieraana mukaan juhliin.

"Ginny." Se oli Charlie, joka katsoi sisartaan kysyvin silmin. "Luulitko oikeasti, että se henkilö olin minä? Että minä olisin voinut tehdä jotain sellaista?"

Ginny puri huultaan yrittäen tarkentaa ajatuksiaan. "No, alussa sinä - hän - näytti ihan normaalilta ja kaikki tapahtui niin äkkiä, ettemme oikein ehtineet ajattelemaan mitään. Sen jälkeen olimmekin tajuttomia." Hän nosti katseensa isoveljeensä ja näki hänen silmissään huolta ja varjoja. "Olen pahoillani Charlie," Ginny sanoi ääni väristen. "Ei ollut reilua ajatella sinusta niin edes minuutin ajan."

Mutta Charlie tutki käsiään ja oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi. "On vaikeaa sanoa," hän sanoi lopulta, "mihin kaikkeen ihmiset oikeastaan ovat kykeneväisiä. Et voi koskaan tietää. Joskus ihmiset luulevat tekevänsä asiat oikein ja sitten huomaavat, että tekivätkin virheen mutta asioita on jo aivan liian myöhäistä korjata."

Ginny oli hämmentynyt. "Mistä oikein puhut?"

Charlie hymyili hieman. "Höpötän vain omiani. Älä välitä. Tule, mennään keittiöön - keitän sinulle vähän teetä."

***

"Ilmiintymiskorttinsa mukaan hänen nimensä on Alexander Scroxton," Villisilmä Vauhkomieli sanoi Siriukselle, joka seisoi pöydällä lojuvan ruumiin vieressä kädet taskuissaan ja läpitunkeva katse kasvoillaan. Kuunvalo tulvi pienen, yläpuolella olevan kalteroidun ikkunan läpi muuttaen Siriuksen tummien hiusten reunat punaisiksi. "Ja ministeriön rekisterin mukaan hän on ihmissusi."

"Ihmissusi?" Sirius katsoi kohti Charlie Weasleyksi naamioituneen miehen ruumista. Hänen valepukunsa oli alkanut jo hälvetä korvautuen kuolemalla; hiusten puna muuttui mustaksi, huomiotaherättävät Weasleyn pisamat häipyivät. "Itseasiassa, sehän kuulostaa järkevältä."

"Kuulostaako?" Villisilmä sanoi värittömästi.

Sirius nyökkäsi vastaamatta. Villisilmä tiesi Lupinista - melkein kaikki taikamaailmassa tiesivät - mutta Villisilmä myös tunsi Lupinin. Hän oli ollut yksi Siriuksen ohjaajista hänen auroriaikoinaan ja tavannut häntä useammin kuin harvoin. Hän tiesi Siriuksen ja Lupinin ystävyydestä. "Mitä en ymmärrä," arpeutunut vanha aurori lisäsi mietiskellen ja raapien samalla päätään, "miten hyökkääjä" -- (tähän mennessä kukaan ei ollut maininnut Luihuista nimellä, vaan puhunut hänestä vain 'hyökkääjänä' - yrittäen ehkä vain säilyttää terveen ihmisen paperinsa, Sirius epäili) - "onnistui pääsemään sisään taloon. Arthur Weasley ei ole tyhmä; hänen talonsa on aina ollut hyvin taioilla vartioitu."

Sirius kohautti olkapäitään. "Taiat tunnistavat perheenjäsenet ulkonäöltä, joten vale-Charlien sisäänpääsy ei ole mikään suuri mysteeri. Mitä muihin sitten taas tulee, Hermione Granger kertoi minulle, että 'Charlie' vietti koko iltapäivän 'puuhaten jotain puutarhassa'. Epäilen, että oikeasti hän purki taloa suojaavia taikoja. Alueen sisäpuolelta sitä ei ole kovin vaikeaa tehdä. Homman jälkeen hän sitten kutsui isäntänsä." Sirius huokaisi tuntien olonsa väsyneeksi. Hän nosti katseensa ja vilkuili ympärilleen; hän ja Villisilmä olivat kaksin pimeässä käytävässä. "Onko hänellä perhettä?"

"Kenellä? Ihmissudella?"

Sirius nyökkäsi.

"En ainakaan löytänyt heistä mitään rekisteriä. Ehkä niin on parastakin, ottaen huomioon..." "Ottaen huomioon mitä?" Sirius kysyi terävästi.

Villisilmä ei katsonut häntä, vaan tuijotti alas kohti ruumista. "Hänellä on vammoja," mies sanoi. "Käsissään. Eivätkä ne ole puolustusvammoja. Aivan niin kuin hän olisi kynsinyt tiensä ulos jostain. Häkistä, tai jonkinlaisesta aitauksesta. Hänen naamionsa peitti arvet. Luulen, että häntä on kutsuttu. Luulen, että kaikkia Britannian ihmissusia on kutsuttu ja siksi uutiset ovat lähiaikoina tulvineet ihmissusihavaintoja."

Sirius jännittyi. "Mielenkiintoinen teoria." Tähän mennessä hän ei ollut kertonut kenellekään siitä, että Lupinia kutsuttiin, eikä hän halunnut mainita nyt, että hänellä saattaisi olla jotain erityistä tietoa kutsumisesta, ihmissusista, Luihuisesta tai mistään muustakaan. Hän tiesi ettei siinä ollut mitään loogista järkeä, eikä varmaan mitään eettistäkään, mutta Sirius ei välittänyt. Hän ei ollut valmistautunut vastaamaan kysymyksiin, jotka koskivat Remusta, ja se siitä.

"Kutsumus ei ole mikään miellyttävä prosessi," Villisilmä sanoi vältellen Siriuksen katsetta. "Se on tuskallista ja jatkuu niin kauan, kunnes kutsuttava joko vastaa kutsuihin tai kuolee."

Sirius katsoi alas. Hänen kätensä puristuivat tiukasti metallipöydän sivuihin. Punainen jalokivi hänen rannekorussaan kimalsi kun hän käänsi kätensä ympäri. "Eikö sellaisessa tilassa ole sitten mitään tehtävissä?"

"Joskus oli puhetta vastajuoman kehittelystä. Silloin kun Pimeyden Lordi oli vielä vallassa, mutta en tiedä tuliko siitä loppujenlopuksi mitään." Villisilmä ei vieläkään suostunut katsomaan Siriusta silmiin - ja siitä Sirius oli hyvin kiitollinen. Vauhkomieli selvitti kurkkuaan. "Entä Weasleyt? Kuinka he pärjäilevät?"

"He ovat kaikki kunnossa. Aluksi tietysti kovin hätääntyneitä, ja ehkä vieläkin ovat, mutta Kotikolo on jokaista nurkkaa myöten täynnä auroreita tällä hetkellä. Heillä on jatkuva 24 tunnin vartiointi neljänkymmenen talon ja tilusten ympärillä hyörivien auroreiden toimesta. Britanniassa ei varmasti ole turvallisempaa taikataloa tällä hetkellä."

"Ja oletko sinä yksi niistä auroreista?" Villisilmä kysyi. Sirius epäili, että Vauhkomieli olisi itse halunnut olla yksi niistä auroreista, mutta ottaen huomioon hänen ikänsä (mikä oli ilmeisesti 103 vuotta), Villisilmältä oli lähiaikoina kielletty kaikki ruumiillinen työ.

Sirius pudisti päätään ja katsoi taas alas kohti pöydällä makaavaa ruumista. Läheltä katsottuna oli helppo erottaa ihmissuden selvät merkit; läpikuultavat kynnet, hieman normaalia pidemmät etusormet. Alexander Scroton ei ollut ensimmäinen kuollut ihmissusi, jonka Sirius oli nähnyt; eikä luultavasti kaikki seikat huomioon ottaen myöskään viimeinen sellainen.

"Ei," Sirius sanoi. "Olen menossa kotiin. Minulla on jotain mitä minun pitää tehdä."

***

Tunnit kuluivat. Timanttilasihuone oli hiljainen. Harry nukkui pitkällä puisella penkillä käsi silmien ylle heitettynä. Draco seisoi vaatekaapin edessä katsoen itseään sisäoven peilistä.

Normaalisti peileistä itsensä tiiraileminen oli yksi Dracon lempiharrastuksia, mutta sillä hetkellä hän tunsi olonsa hieman vaivautuneeksi kun hänen katseensa kohtasi peilistä heijastuvan kuvan. Hän oli ottanut joitain vaatekaapin vaatteista ja vaihtanut ne päälleen iloisena päästessään eroon veren tahrimasta paidastaan. Hänellä oli nyt yllään Charlien nahkahousut, sellin vaatekaapista löydetty paita, joka oli tehty jostain kestävästä, tuntemattomasta mustasta materiaalista, mustat kengät (yhtä numeroa liian suuret - hänen jalkansa liukuivat niiden sisällä) ja kaiken sen päällä pitkä musta viitta, joka oli kiinnitetty rinnan yltä hopeisin ketjuin, joiden hakasina toimivat pienet, toisiinsa kietoutuneet hopeanhohtoiset käärmeet. Viitan helmaa koristivat tummanvihreät kantit. Vaivautuneisuus ei johtunut siitä, etteikö hän olisi näyttänyt hyvältä vaatteissaan (tottakai hän näytti hyvältä niissä! - ja hän jopa huomasi toivovansa hieman, että Ginny olisi nähnyt hänet siinä viitassa, joka sai hänet näyttämään niin komealta ja salaperäiseltä). Se johtui siitä, että nämä olivat ne vaatteet, jotka hän oli vaistonvaraisesti napannut avattuaan vaaatekaapin; viitta oli se sama, jota hänen uni-itsensä oli pitänyt päällään seisoessaan keskellä paholaisten muodostamaa ympyrää myyden sieluaan pois. Draco kuuli paholaisen äänen taas päänsä sisällä: kaikilla asioilla on olemassa luonnollinen tasapaino. Jostain asiasta saa etuja, toisista joutuu maksamaan. Draco nosti päätään ja näki peilikuvansa pään nousevan yhtälailla; huoneen sininen valo antoi hänen kalmankalpealle iholleen ja hopeisille hiuksilleen tumman, asemetallin värisen sävyn. Milloin minun on maksettava? Tai ehkä minun pitäisi kysyä: Mitä minun on maksettava?

Draco kääntyi poispäin peilistä ja asteli halki huoneen katsomaan seinällä roikkuvia ryijyjä. Ne olivat hyvin kauniita omalla, omituisella tavallaan - suurin ryijy oli kudottu hopeisin ja kultaisin langoin, jotka erottuivat hyvin mustaa samettitaustaa vasten; ryijyssä oli tähtiä ja kuita ja tähdistöjä ja galakseja ja maailmankaikkeuksia. Ne pyörähtelivät ja kimalsivat ja piirtyivät mieleen niin syvästi, että hetken unohdit mitä olit katsomassa ja harhailit kauas pois eksyen loistokkuuteen. Malfoyn kartano oli aina ollut täynnä suuria, näyttäviä esineitä, mutta monetkaan niistä eivät olleet kovin kauniita ja Draco huomasi, että ryijyn katsominen kosketti häntä oudolla tavalla. Hän kurotti kätensä tunnustellakseen materiaalia, joka oli pölyinen ja jäykkä; ei ollenkaan niin mukava koskea kuin katsoa.

Muut ryijyt esittivät kohtauksia velhojen hovielämästä, taisteluista ja metsästyksestä. Niihin oli kirjailtu monia taikaeläimiä - lohikäärmeitä ja basiliskeja, hevoskotkia ja ihmissusia, sekä ryhmä veeloja, jotka ratsastivat suurilla pedoilla, joilla oli leijonien vartalot, ihmisten päät ja skorpionien hännät. Draco ei tiennyt mitä ne olivat, mutta pimeällä kujalla hän ei ainakaan moisiin halunnut törmätä. Viimeinen ryijy esitti vaakunaa: hopeinen, takajaloillaan seisova lohikäärme, jonka kasvot olivat kääntyneet vasemmalle. Vaakunan alla olevassa lipussa oli latinankielinen lause: IN HOC SIGNO VINCES. Draco törkkäsi sitä etusormellaan ja sai huomata, että ryijy oli jääkylmä.

Hän perääntyi katsoen kohti Harrya, joka oli vieläkin sikeässä unessa. Hämärä vaivautuneisuuden tunne pyrähti hänen ylitsensä. Draco epäili, että Harrylla saattoi olla lievä aivotärähdys - sen jälkeen kun Luihuinen oli tyrmännyt Hermionen, Harry oli syöksynyt kohti pimeyden velhoa. Luihuinen oli nopeasti kaapannut Harryn otteeseensa aivan kuin poika ei olisi painanut enempää kuin kissanpoikanen ja heittänyt hänet sitten pää edellä kohti vastakkaista seinää. Sen jälkeisistä tapahtumista Dracolla ei ollut enää muistikuvaa. Hän oletti hämärästi muistavansa kuinka hän ja Ron olivat hyökänneet Luihuisen kimppuun samaan aikaan, mutta hänen lyhytkestoinen muistinsa näytti katkenneen, eikä hän ollut asiasta aivan varma.

Hän ei myöskään ollut aivan varma mitkä aivotärähdyksen oireet olivat. Harry oli näyttänyt tarpeeksi selväjärkiseltä ennenkin ja nyt hän nukkui täysin äänettömästi, hänen rintansa nousi ja laski säännöllisten, onttojen hengenvetojen seurauksena. Toisaalta ehkä äänettömästi nukkuminen juuri oli yksi aivotärähdyksen oireista. Yllättävän vaivautuneeksi itsensä tunteva Draco nousi jaloilleen, käveli Harryn luokse ja tökkäsi sormen pojan kylkiluiden väliin.

"Au!" Harry heräsi tulistuneen huudahduksen siivittämänä ja hapuili lasejaan. "Malfoy, senkin sairas sika. Miksi noin teit?" Loukkaantuneelta näyttävä poika nousi ylös hieroen ohimoitaan.

"Muuten vaan. Mene takaisin nukkumaan Potter."

"En voi," Harry sanoi ärsyyntyneenä. "Olen hereillä nyt." Hän laittoi lasinsa nenälleen ja räpytti silmiään Dracolle. "Mitä ihmettä sinulla on päälläsi?"

Draco kohautti olkapäitään. "Löysin nämä tuolta vaatekaapista."

"Annat siis Salazar Luihuisen pukea sinut nyt?"

"Sano mitä haluat siitä miehestä - hän saattaa olla iljettävä, sieluton, kuolematon zombi, jolla on erikoinen kiinnostus käärmeitä kohtaan, mutta hänellä on järkkymätön vaatemaku."

Mikä tahansa vastaus Harryn sisuksissa sitten olikaan odottamassa iskuaan, sen katkaisi vastakkaisen seinän läheisyydestä kantautuva kirskuva ääni. Kummatkin pyörähtivät ympäri nähdäkseen kuinka pimeä oviaukko ilmestyi seinään ja käsi kurottautui sen läpi pidellen jotain pyöreää ja matalaa. Kuului kilahdus kun käsi tiputti pitelemänsä esineen maahan ja ennen kuin pojat ehtivät tehdä juuri muuta kuin tuijottaa ihmetyksestä, käsi oli kadonnut ja oviaukko häipynyt yhtä nopeasti kuin se ilmestyikin.

Draco syöksähti eteenpäin ja polvistui pudotetun esineen luo. Harry seurasi tiiviisti hänen kannoillaan näyttäen uteliaalta. "Mikä se on? Pommi?"

Draco pudisti päätään. "Päivällinen." Hän virnisti kohti hyvin tavallisennäköistä lautasta, jolla oli muutama voileipä ja pullollinen vettä. "Juustovoikkareita, jos tarkkoja ollaan."

Harry katsoi ruokaa epäillen. "Malfoy, en usko että sinun pitäisi-"

"Hei pää kiinni. Jos hän haluaisi tappaa meidät, hän olisi voinut tehdä sen silloin kun olimme tajuttomia. Sinulla on tasan kolmekymmentä sekuntia aikaa päättää ennen kuin syön myös sinun osasi leivistä."

Kurnivavatsainen Harry lysähti maahan Dracon vierelle. Seuraavan viiden minuutin ajan he söivät puoliseurallisessa hiljaisuudessa. Pieni kina syntyi kuitenkin siitä, kumpi saa syödä viimeisen leivän, mutta lopulta se ratkaistiin raivoisalla ja hiljaisella vetosodalla, joka loppui siihen kun kummankin osapuolen viitat olivat enemmän täynnä juustoa kun heidän suunsa. Draco oli kiireinen yrittäessään antaa viimeisen leipäpalansa kestää mahdollisimman kauan kun Harry yhtäkkiä katsoi häntä suurin silmin. "Malfoy, sain juuri idean."

"Sattuiko se?" Draco kysyi lempeästi.

Harry ryömi ylös polvilleen pyyhkäisten juustovoileivän palasia paidaltaan. "Tee minut vihaiseksi," hän sanoi.

Draco tukehtui leipäänsä. "Anteeksi?" "Kuulit kyllä. Niin kuin viime kerralla, sen Lupinin toimistossa olevan lasikaapin kanssa. Tee minut vihaiseksi; ehkä saamme seinät rikotettua. Sinulla on varmasti hihassasi jotain, joka saa minut todella hiiltymään, olen siitä ihan varma."

Draco pudisti päätään. "Ei se toimisi. Olet tietoinen siitä, että yritän tahallaan suututtaa sinua. Jos kertoisin sinulle jotain tajuaisit heti, että valehtelen."

En jos kerrot sen minulle näin. Et voi valehdella telepaattisesti. Harry virnisti. Hänen hiuksensa sojottivat villisti jokaiseen ilmansuuntaan. Hän muistutti Dracoa iloisesta pupusta tai jostain muusta pörröisestä, pienestä eläimestä, joka ei aivan tiennyt kuinka haavoittuvainen oikeastaan olikaan. Kamaan, tämähän on loistava idea.

"Ei," Draco kuuli itsensä sanovan.

Älä ole typerä Malfoy.

Draco pudisti päätään. "En suostu siihen."

"Kamaan," Harry vaati nykien Dracon hihaa. "Lyön vaikka vetoa, että nautit siitä. Rakastat ärsyttää minua."

"Potter, nämä seinät voivat olla vaikka kymmenen metriä paksut. Tiedätkö kuinka raivohulluksi sinun pitäisi tulla saadaksesi nämä rikki?"

"No, kukaan ei ärsytä minua yhtä paljon kuin sinä," Harry huomautti vain puoliksi leikillään.

Draco vetäisi kätensä pois Harryn otteesta ja pyörähti ympäri mulkoillen häntä raivoissaan, hänen äänensä sihisten. "Et tiedä mitä olet pyytämässä."

Dracon äänen julmuus sai Harryn hypähtämään taaksepäin. Hänen kasvoilleen valahti loukkaantunut ilme, ennen kuin hän sai asetettua leukansa ylös itsepäisesti. "Hyvä on sitten. Minä vain kysyin. Älä nyt suutu."

Harry istui takaisin seinää vasten Dracon viereen, joka tuijotti vihaisena sylissään lepäävää puolikasta voileipää. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän nosti sen ylös ja lapsellisen ärtymyksen puuskassa heitti leivän kohti Harrya.

Harry katsoi yllättyneenä kun voileipä ponnahti hänen käsivarrelleen. "No olipas kovin aikuismainen temppu, Malfoy."

"Mitä siitä sitten?" Dracon käsivarret olivat ristittyinä hänen rinnallaan ja hän mulkoili kaukaisinta seinää kohti. Hän tiesi käyttäytyvänsä lapsellisesti, muttei tuntenut pystyvänsä tekemään asialle mitään.

"Sain juuri toisen idean."

"Niin minäkin, ja se on se, että sinun pitäisi häipyä näköpiiristäni."

"Hei, olen pahoillani jos ärsytin sinua-"

"Ärsytät minua aina Potter. On olemassa trooppisia ihotauteja, jotka voisivat ottaa oppia sinulta jatkuvassa ärsyttävyydessä."

Harry ei huomioinut äskeistä. "Etkö halua kuulla ideaani?"

"Onko kyseessä jokin yhtä suuri neronleimaus kuin edellinen väläyksesi?"

"Haluan, että opetat minua käyttämään tuota miekkaa."

Nyt Draco kääntyi ja katsoi Harrya. "Mitä?"

Harry vinkkasi kohti Godricin miekkaa, joka nojasi vasten matalaa ruusupuista pöytää. "Meillä on kaksi miekkaa, eikä mitään tekemistä. Ajattelin, että voisin tässä samalla vaikka oppia miekkailemaan."

Draco puri huultaan. "Miekoissa ei ole tuppia..."

"Tuppia?"

"Niissä pitäisi olla tupet päissä.. etteivät ne ole liian teräviä. Jos haluat oppia miekkailemaan."

"Opitko sinä miekkailemaan tuppipäisillä miekoilla?"

"En," Draco myönsi.

"Noniin," Harry käveli pöydän luo, nappasi Godricin miekan ja kääntyi kohti Dracoa. Harry näytti oudolta farkuissaan, veren tahrimassa paidassaan ja kuluneissa lenkkareissaan pitäen tiukasti oikeassa kädessään kimaltavaa, jalokivin koristeltua miekkaa.

Draco huokaisi. "Hyvä on, mutta otetaan hitaasti. Hermione ei tule kiittämään minua, jos viillän nenäsi irti."

"Hermione rakastaisi minua, vaikkei minulla olisikaan nenää," Harry sanoi kadehdittavan varmasti.

"Ja kuinka hauskaa olisikaan," Draco sanoi noustessaan jaloilleen ja kurottaessaan kohti omaa miekkaansa, "ottaa selvää onko se totta vai ei. Aloitetaanko?"

***

Ginny katsoi kohti Ronia, joka käveli keittiöön kantaen sylissään sinikantista kirjaa.

"Miten Hermione voi?" tyttö kysyi.

"Varmaan ihan hyvin. Hän antoi minulle kotitehtävän." Ron heilutti kirjaa kädessään (Tandyn taikaviittausten sanakirja, osa N). "Minun pitäisi etsiä täältä loitsuja, jotka liittyvät jotenkin nukkumiseen. Ja uniin."

"Oletko löytänyt mitään?" Charlie kysyi tarjoten veljelleen keksilautasta.

Ron lysähti istumaan tuoliin. "En ainuttakaan loitsua nukkumisesta, enkä myöskään unista. Mutta jos haluatte tehdä sukistanne näkymättömiä tai kommunikoida katkaravun kanssa, ottakaa yhteyttä minuun."

"Charlie?" Hyvin väsyneen näköinen rouva Weasley seisoi ovensuussa yllään yksi hänen vanhoista, paikatuista kaavuistaan. Hän hymyili kun Ginny katsahti häntä kohti.

"Heippa äiti," Charlie sanoi. "Otatko teetä?"

"En. Halusin vain näyttää teille jotain. Siivosin Percyn huonetta, tiedättehän, että saan ajatukseni pois tästä kaikesta, ja löysin tämän hänen pyjamansa taskusta." Nainen otti taitellun, valkoisen paperinpalan esiin. "Se on osoitettu Draco Malfoylle."

Silmät suurina Charlie otti paperipalan vastaan. "Kiitti äiti."

Rouva Weasley hymyili ja lähti. Charlie alkoi taittelemaan paperia auki. Ron kurkotti kaulaansa saadakseen paremman näkyvyyden. "Mitä siinä sanotaan?"

"Älä utele, Ron," Charlie sanoi lempeästi ja alkoi tarkkailemaan kirjettä. Kun hän luki sitä, hänen kasvoilleen nousi outo ilme.

"Kamaan," Ron kiiruhti. "Mitä Kalkaros sanoo? Onko hän kuollut? Mitä?"

Ginny tuhahti. "Kyllä Ron, koska Kalkaros kuoli, hän halusi kirjoittaa Dracolle henkilökohtaisesti kertoakseen suru-uutisen."

"Älä nyt ole hassu," Charlie sanoi ja virnisti. "Kalkaros olisi aivan liian kiireinen kirjeiden kirjoittamiseen järjestäessään omia hautajaisiaan."

"Charlie", Ron voihkaisi, mutta Charlie ei ottanut häntä huomioon, vaan nousi jaloilleen, käveli kohti takkaa ja polvistui liekkien ääreen.

"Puhumus Malfoyn kartano," hän sanoi ja hetken kuluttua Narcissan pää ja olkapäät ilmestyivät matalien liekkien keskelle. "Niin?" nainen sanoi. Hän näytti väsyneeltä, hänen silmiensä ympärillä olivat mustat varjot. Kun hän tunnisti Charlien, hänen tummat silmänsä suurenivat. "Onko jotain-"

"Uutisia? Ei," Charlie sanoi lempeästi mutta varmasti. "Olen pahoillani."

Narcissa puri huultaan. "Onko kaikki kunnossa?" "Niin hyvässä kuin nyt voi ajatella. Minulla on tässä jotain, jonka ajattelin kiinnostavan sinua ja Siriusta. Onko hän siellä?"

"Hän tuli kotiin, mutta meni suoraan vankityrmiin. Luulen, että hän halusi tarkistaa - noh, tilanteen."

"Ah," Charlie sanoi tahdikkaasti ja näytti taiteltua valkoista neliön muotoista paperia. Narcissa kurotti kalpean, hoikan kätensä liekeistä ja otti sen häneltä. "Se on osoitettu Dracolle," Charlie sanoi. "Kalkarokselta."

Narcissan katse vilkahti kohti Charlieta ja sitten taas kohti kirjettä.

"Kalkaros on selvästikin kehitellyt jonkinlaista mielenvahvistajajuomaa Dracolle," Charlie sanoi. "Auttaakseen häntä estämään Luihuisen yritykset. Ajattelin, että Sirius saattaisi olla kiinnostunut-"

Mutta paperilappua puristava Narcissa oli jo kadonnut.

***

Hän näki unta, jossa hän seisoi metsän sydämessä sijaitsevalla aukealla, jonka keskellä oli puu. Se oli suurin puu, jonka hän oli koskaan nähnyt ja paljon enemmänkin. Sen jättiläismäiset juuret kohosivat hänen päänsä ylle kuin suunnattoman suuren hallin kattokaaret. Juurten takana oli mieletön, mutkitteleva puunrunko, joka kohosi ylös ja ylös ja ylös ja paljon sen ylikin, niin ylös, että harhailevat pilvet ja kaukaisuus tekivät sen erottamisesta hankalaa. Hän pystyi vain näkemään suuren, tumman, varjomaisen lehtien ja oksien levinneisyyden. Pienen pieni musta täplä harhaili niiden joukossa. Kun se lähestyi hän näki, että se oli kimaltava, lentävä esine - ei lintu, vaan pieni siivekäs käärme, jolla oli jalokiviä suomuissaan.

Se laskeutui maahan viiden metrin päähän hänestä, kiemurteli, väreili ja muuttui seisovaksi mieheksi. Hän ei tuntenut yllätystä; hän oli jo tiennyt, kuka lentävä hahmo oli. Mies oli kalpea, hyvin kalpea.. ja hänellä oli yllään tummanvihreä kaapu. Jokin oli sidottu hänen vyötäisilleen - miekka, hän näki. Mies näytti sekä rauhalliselta, että hirvittävän jännittyneeltä; hänen kasvojensa iho kiristyi vasten hänen luitaan ja hänen silmänsä, kerran hopeiset, olivat nyt mustat ja nauliintuneet hänen silmiinsä.

"Kutsuit minut tänne," mies sanoi ja hänen äänensä oli antautumaton. "Mitä sinä haluat?"

"Halusin antaa sinulle tämän," nainen sanoi ja ojensi kädessään jotain, joka kimmelsi kuin säkenöivä kivi.

Mies ei tehnyt elettäkään ottaakseen sitä. "Joten se on nyt sitten lopullista?"

Nainen nyökkäsi. "Se on lopullista. En suostu olemaan lähteesi enää."

"Ja tämä johtuu Godricista," mies sanoi raivoisasti.

"Godricilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä."

"Voisin pakottaa sinut," mies sanoi mietiskellen. "On olemassa keinoja."

"Suostumaton lähde on kelvoton," nainen sanoi. "Ja tiedät sen."

"Eikä sinulle siis merkitse mitään se, että rakastan sinua?"

Nainen nosti leukaansa ja tuijotti miestä. "Et sinä rakasta minua."

Mies kulki halki aukeaman, kaappasi naista ranteista ja tuijotti häntä. Nainen katsoi häntä, hänen kasvonsa olivat niin muuttuneet nyt. Hän oli joskus ajatellut, kuinka hellä mies olikaan joskus, tunteva ihminen, herkkä jopa. Ja hänen silmissään oli vieläkin herkkyyttä, mutta vain kaikkein kapeinta sellaista - herkkyyttä, joka tunsi vain oman tuskansa, ymmärsi vain omat tarpeensa, kärsi vain kun sen omia toiveita tukahdutettiin. "Miten voit sanoa noin minulle?" mies sihisi.

"Koska se on totta. Sinä et rakasta minua. Sinä vain yksinkertaisesti haluat minut, niin kuin haluat lisää valtaa, lisää tietoa, lisää hirviömäisiä petoja, jotka kulkevat sinun käskyjesi mukaan. Ja koska rakastan Godricia, haluat minua vain enemmän sen vuoksi. Se ei ole rakkautta, se on vain ahneutta."

Mies tarrautui naista hiuksista ja veti hänet tiukasti itseään vasten. Nainen yritti rimpuilla pois työntäen virnuilevan miehen käsiä pois. "Taistele vastaan," mies sihisi alas hänelle. "Pure minua, kynsi minua. Mutta ei, et pysty satuttamaan minua. Et edes näin."

"Voin satuttaa sinua," nainen sihisi takaisin. "Ja teen sen."

Se oli väärä lause. Miehen silmät siristyivät. "Niin, suunnittelet aina jotain, etkö vaan? Sinä ja ne muut. Godric ja Helga. Tiedän sen. Kuulen asioita."

"Me vain suojelemme itseämme."

"Miksi sitten teette avaimia aseeseen?"

Naisen sydän tuntui jähmettyvän hänen rintansa sisällä. Hän tuijotti miestä, hänen verensä sykki ulos sanat: Mistä hän tietää? Mistä hän tietää?

Miehen hymy laajeni. "Minulla on omat lähteeni," hän sanoi. "Älä luule, että voisit tehdä mitään ilman, että minä saan tietää siitä. Äläkä luule, että vain koska olen menettänyt sinut lähteenäni, olisin heikko." Hän virnisti niin kuin pääkallo. "Minulla on uusi voimanlähde nyt."

"Salazar, mitä-"

Hänen sanansa päättyivät kesken kun miehen huulet painautuivat hänen omiaan vasten. Aluksi hän kiristi hampaitaan pitääkseen miehen kaukana, mutta mies oli onnistunut myös katkaisemaan hänen hengityksensä ja lopulta hänen huulensa avautuivat haukkomaan happea. Mies maistui kylmältä metallilta. Kauhu hyökkäsi häneen, mutta vaikka niin tapahtuikin, hänen verensä sykki lujasti hänen korviinsa ja hän mietti epätoivoisesti miten siitä henkilöstä, jota elämässä eniten rakastit, pystyi muuttumaan se henkilö, jota eniten nyt vihasit.

Nainen käänsi kasvonsa pois. "Päästä minut-"

Mutta mies oli jo vetäytynyt pois, päästänyt hänet irti, nauraen kun nainen kääntyi juoksemaan pois. Hänen naurunsa oli viimeinen asia jonka hän kuuli kun hän --

Uni muuttui.

Hän istui huoneessa, jonka hän tunnisti: Tylypahkan suuri sali. Häntä vastapäätä istui mies, jonka hän oli nähnyt unessaan ennenkin mutta hän tunsi miehen silti välittömästi: tummat hiukset, pitkä mies, tummat kulmakarvat mietteliäästi yhteen puristuneina. Rehelliset, huolestuneet kasvot. Tummanvihreät silmät. Monta erilaista esinettä lojui pitkin pöytää - kirjoja, pergamenttia, sulkakyniä, survin ja huhmari, miekka, lykantti ja esine, joka näytti tiimalasilta tai äärettömyysmerkiltä.

"Ymmärräthän, että meidän on pakko tappaa hänet," mies sanoi.

Nainen pudisti päätään kiivaasti. "Ei. En halua tehdä sitä."

"Ei ole muita keinoja, Rowena."

"On olemassa toinenkin keino. Helga ja minä olemme kehitelleet uusia osia kiroukseen. Vaikka hän pystyisikin heräämään siitä, poistamaan taian itsestään, hänen ei pitäisi olla kykeneväinen lähtemään alueelta, jonne olemme hänet vanginneet. Käännytämme hänen luomansa hirviöt häntä vastaan ja teemme niistä hänen vartijoitaan-"

"Kaikki tämä," Godric sanoi. "Kaikki tämä vain, jotta hän pysyisi elossa?"

"En voi tappaa häntä Godric. En vaan voi. Hänessä on vielä jotain hyvää, jotain joka voi kääntyä ja samalla kun pidämme häntä vankinamme, minä voin yrittää etsiä miten sen saa esiin-"

"Niin paljon vaivaa vain niin vähäpätöisen elämän vuoksi," Godric sanoi katkeralla äänellä. "Uniloitsu ei tule pysäyttämään häntä. Se sitoo ihmisen sielun, ehkä ole varma onko Salazarissa enää sielua, jota voisi sitoa."

"On vielä yksi asia," nainen kuuli oman äänensä sanovan epävarmasti.

Godric katsoi ylös. "Mitä?"

Rowena kohtasi Godricin katseen. "Oletko koskaan kuullut episyklisestä lumouksesta?"

Hermione tunsi kuinka hänen nukkuva ruumiinsa hypähti shokista, aivan kuin tuloksena siitä shokista, joka Godricin kasvoille rantautui ja lopulta häipyi. Hän yritti tarrautua unen sirpaleisiin, mutta kuuli vain päänsä sisällä kaikuvia ääniä, vaimeina, aivan kuin toisesta huoneesta; Helgan, hänen omansa: "Meidän on vain tehtävä ennakkovalmistelut nopeammin, siinä kaikki. Lykantti on valmis, samoin kääntäjä. Nyt meidän on vain saatava Godricin avain." Äänet nousivat kimakaksi kirkunaksi. "Mitä lähdettä hän käyttää, ellei minua? Mistä hän löytäisi toisen magidin, joka olisi suostuvainen hänen lähteekseen?" "Ehkä hän ei käytä magidia ollenkaan. Paholaisvoimia. Hän on voinut kutsua jotain..." "Meidän on piilotettava avaimet." "Helga voi piilottaa ne. Hän tietää miten taika-aidat pystytetään." "On niin vähän aikaa-"

"Hermione." Joku puristi häntä ranteista ja sanoi hänen nimeään, mutta se ei ollut hänen nimensä, vai oliko? Hän räpäytti silmänsä auki ja näki muodottoman tumman varjojen massan, joka terävöityi hitaasti mustavalkoiseksi Roniksi, joka istui hänen sänkynsä laidalla siristäen huolestuneita silmiään. "Hermione."

Hermione kurottautui hoippuen eteenpäin ja tarrautui vapaalla kädellään Roniin vetäen pojan eteenpäin niin suurella voimalla, että hän melkein menetti tasapainonsa. "Miten--" Hermione aloitti rosoisella henkäisyllä ja sulki sitten silmänsä sydän takoen. "Näin unta," hän sanoi puoliksi Ronille, puoliksi itselleen.

Ron vetäytyi hieman istuen ylös, mutta pitäen silti kätensä tiiviisti tytön ranteilla. "Sen verran arvasinkin. Huusit jotain - oikeastaan huusit, öh, Godricia. Olisikohan kyseessä Godric Rohkelikko ja onko jotain mitä minun pitäisi kertoa Harrylle, koska en oikein usko, että-"

Hermione huitaisi kädellään Ronia hellästi olkapäähän. "Pää kiinni." Ron huokaisi, muttei liikkunut. Hermione pystyi kuulemaan pojan sydämen hellän taonnan vakaana kuin tahtimittari, luotettavana kuin Ron itse. "Kuulin kaikkia ääniä," Hermione kuiskasi katsoen poikaa. "Rowena ja Godric - he puhuivat jotain avaimista ja he piileskelivät. Luulen, että Ginny on oikeassa. Luulen, että Kotikolon mailla on jotain, ehkä kellarissa-"

"Hermione," Ron keskeytti. "Ne ovat vain unia."

"Ei," Hermione puhui tiukasti. "Ne eivät ole vain unia." Hän kurottautui ja otti kiinni lykantista, ojentaen sen Ronille. "Tämä yhdistää minut heihin. Harryn ja varsinkin Dracoon. Voin nähdä samoja unia kuin Draco, ehkä nähdä mitä hän näkee. Joka tapauksessa, opin sen avulla. Olen alkanut ymmärtää miten kaikki on sidoksissa toisiinsa - miten historian tapahtumat vaikuttavat siihen, mitä nyt tapahtuu."

Hän pysähtyi. Ron katsoi häntä tasaisesti ja Hermione luuli nähneensä huolta pojan kirkkaansinisissä silmissä. "Hermione," Ron sanoi hitaasti. "Älä käsitä tätä nyt väärin, mutta - sinä vaikutat hieman liian - innostuneelta tästä. En tiedä mikä tämä esine on-" hän nyökkäsi leukaansa kohti lykanttia - "mutta katsot sitä samalla tavalla kun Draco katsoo sitä miekkaansa. En pidä siitä."

"Ei kaikki voima ole pahasta Ron."

"Ehkei," poika sanoi irrottaen itsensä Hermionesta ja nousten samalla ylös. "Mutta mistä tiedät mikä on ja mikä ei?"

Hermionea puistatti hieman, vaikka huoneessa ei ollut kylmä ja hän veti hihojaan alemmas. Ron oli antanut hänelle Fredin vanhan pyjaman ja sen ylle Hermione oli pukenut vielä rouva Weasleyn Harrylle joululahjaksi kutoman villapaidan. Se oli smaragdinvihreä paita, johon oli kirjailtu kiemurteleva lohikäärme. Harry oli pitänyt sitä kerran viime kesänä Kotikolossa ja kaikki olivat nauraneet hänelle - poika oli kasvanut siitä jo niin paljon yli, että puseron hihat jättivät ranteet paljaiksi ja paljastivat paidan helman ja farkkujen vyön välistä tuuman verran paljasta ihoa. Nauraen Harry oli tunkenut villapaidan takaisin Ronin kaappiin, jossa se oli pysynyt tähän iltaan asti.

Hermione tykkäsi pitää sitä päällään - se oli lämmin, tuttu ja se tuoksui Harrylta. Hän oli aina ajatellut, että ihmiset tuoksuivat suurimmaksi osaksi käyttämältään saippualta, mutta nyttemmin hän oli huomannut, ettei se ollut totta -- Ron tuoksui aina leikatun ruohon ja voidellun paahtoleivän sekoitukselta, Draco tuoksui sitruunalta, pippurilta ja yöilmalta, kun taas Harry tuoksui saippualta ja suklaalta ja joltain muulta, joka oli niin ainutlaatuisesti Harrya, että se jotenkin lievitti sitä sairasta kaipuuta, jota Hermione tunsi. Eihän se tietenkään kaikkea lievittänyt. Mutta hieman.

"En tiedä," Hermione sanoi lopulta. "En ole varma pystynkö." Hän nosti päätään ja katsoi Ronia, joka seisoi ikkunan ääressä katsoen ulos puutarhaan. "Ja minä pelkään."

Ron katsoi tyttöä kohti. Himmeä kuunvalo piirsi varjoja pojan silmien alle, väritti hänen silmäripsensä hopealla, muutti hänen hiuksensa mustiksi. "Tule tänne," Ron sanoi.

Hermione nousi ylös ja liittyi Ronin seuraan ikkunan ääreen.

"Katso ulos," poika sanoi.

Hermione seurasi hänen katsettaan. Ulkona kuunvalo oli niin silmiinpistävän valkoinen, että puutarha näytti siltä niin kuin se olisi hautautunut lumeen. Puiden reunat hohtivat hopeisina, kuunvalo oli niin kirkas, että se sammutti tuikkeen kaikista tähdistä. Mutta sitä Ron ei ollut halunnut hänelle osoittaa; hän tarkoitti sitä tiivistä mustaviittaisten hahmojen rivistöä, joka seisoi tiukassa ringissä puutarhan ympärillä selät talon seiniä vasten. Auroreita. He seisoivat niin paikoillaan, että he näyttivät lähinnä patsailta.

"Eikö tuo saa sinua pelkäämään hieman vähemmän?" Ron kysyi ja Hermione katsoi häntä, miettien, ettei Ron vieläkään ymmärtänyt, että se, mistä hän oikeasti oli peloissaan, ei ollut ulkona vaan sisällä - hänen sisällään, Dracon sisällä, Harryn sisällä ja Ginnyn. Se mikä toisti historiaa, geenejä ja kohtaloita, joita he kantoivat sisällään. Niistä ei ollut pakotietä. Ne toistivat itseään ikuisesti. Hermione katsoi Ronin yli, ulos ikkunasta, kohti puutarhaa, jossa kuunvalo kimmelsi kaukaisen kivilohoksen vedenpintaa vasten.

Yhtäkkiä hän pyörähti ympäri ja katsoi Ronia pelästynyt ilme kasvoillaan. Hän huomasi puristavansa lykanttia oikeassa kädessään niin tiukasti, että hän tunsi kuinka sen kärjet painautuivat kämmenlihaan asti. "Ron. Kivilouhos."

"Mitä siitä?"

"Taika-aidat."

"Mitä taika-aidoista?" Ron kysyi kuulostaen hieman vihaiselta. "Vai onko tämä yksi niistä peleistä, jossa sinä sanot sanan ja minun pitäisi vastata sillä, mikä minulle tulee siitä ensimmäiseksi mieleen?"

"Ei, tämä ei ole peli. Ron, sanoit, että joka kerta kun vanhempasi yrittivät tyhjentää louhoksen, se täytti itse itsensä, eikö niin? Siinä on jonkinlainen taika-aita, hyvin voimakas sellainen, jota edes vanhempasi eivät osanneet purkaa. Mitä jos aidan olisikin laittanut paikoilleen joku, joka yritti suojella jotain louhoksen alla? Jotain, joka oli laitettu sinne... tuhat vuotta sitten?"

Ron tuijotti tyttöä hetken. Sitten virne välähti hänen kasvoilleen valaisten hänen silmänsä. "Ja kaikki nämä vuodet olin luullut, että olit vain teeskennellyt älykästä."

Hermione hymyili takaisin. "Onko sinulla lapiota?"

***

Sirius seisoi vankityrmässä, paholainen hänen selkänsä takana, kasvot kohti sellin kaltereiden läpi näkyvää ihmissutta, joka oli joskus ollut Lupin. Susi oli lakannut heittäytymästä vasten kaltereita hetki sitten ja oli nyt kyyristyneenä, viirusilmäisenä ja valittavana kauimmaisen seinän reunaa vasten.

Sirius seisoi esine kummassakin kädessään, tarkkaili sutta ja kuuli Villisilmän äänen päänsä sisällä. Kutsumus ei ole mikään miellyttävä prosessi. Se on tuskallista ja jatkuu niin kauan, kunnes kutsuttava joko vastaa kutsuihin tai kuolee.

Hitaasti mies nosti vasemman kätensä, jossa jokin välähti ja kimalsi läpi vankityrmän synkän maanalaisen valon. "Löysin tämän Irvetan pankkiholvistani," hän sanoi pehmeästi katsomatta kohti ihmissutta, vaan käsissään pitelemää esinettä. Se oli messinkinen avain, jossa oli monin jalokivin koristeltu luusta kaiverrettu pää. "James antoi tämän minulle, jotta voisin antaa sen Harrylle. Ongelmana on nyt vaan tietystikin se, että Harry ei ole maisemissa, eikä James ole täällä kertomassa minulle mihin tämä on tarkoitettu. Enkä minä vaan tiedä mitä tällä pahuksen kapineella pitäisi tehdä. Se on selvästikin taikaesine, mutta avaimilla, edes taika-sellaisilla, ei yleensä ole mitään himputin virkaa ilman lukkoa, eihän? Tiedän mitä sinä sanoisit, Kuutamo. 'Sirius, sinä ajattelet liian selvästi.' 'Joskus avainkaan ei ole vain avain.' Ja joskus poika ei ole vaan tavallinen poika, vaan joskus hän on myös susi. Se on jotain minkä opin sinulta. Sanoin aina sinulle, ettei sillä ole mitään merkitystä. Mutta ehkä olin väärässä." Sirius pysähtyi tietäen varsin hyvin, että höpötti itsekseen ja nojasi päänsä vasten sellin kylmiä kaltereita. "Voi, mitä väliä? Et sinä kuitenkaan ymmärrä sanaakaan mistä puhun."

Kun mies nojasi eteenpäin, susi vingahti ja perääntyi pelokkaasti taaksepäin.

"Hän pelkää sinua," paholainen Siriuksen selän takana sanoi. "Hän tietää miksi olet tullut." "Ja mistä sinä sen tiedät?" Sirius murahti kääntymättä ympäri.

"Näen mitä pitelet oikeassa kädessäsi. Luuletko, että voit nirhata ihmissuden tuolla terällä? Ei se ole edes hopeaa."

Sirius kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi paholaista synkin, mustin silmin. "Yllättyisit jos tietäisit kuinka monta asiaa veitsenterä sydämessä voi tappaa."

"Kuolemakirous olisi paljon siistimpi," paholainen huomautti.

"Hän ansaitsee parempaa kuin sen," Sirius sanoi. Hän katsoi vieläkin alas kohti veitseä, jonka hän oli ottanut Luciuksen asevarastosta, koska se oli hienoin ase, jonka hän oli löytänyt, ja koska sen kahvassa kuultavat opaalit muistuttivat hänestä kuuta ja se tuntui jotenkin sopivalta. Mielensä perukoilta Sirius muisti jotain, jonka Lupin oli hänelle kerran sanonut katsellessaan yötaivaan puolikuuta, Me luulemme, että olemme keksineet kaikki kuviot, mutta todellisuudessa ne ovat keksineet meidät. Me olemme niiden olentoja, meidät on muokattu niiden terävien, korostuneiden reunojen mukaan.

Oikeastaan ei sillä ollut mitään merkitystä minkälaisella aseella hän ystävänsä tappaisi. Hän olisi siltikin poissa.

Hän tekisi saman myös minulle, Sirius ajatteli. Mutta ajatuksesta puuttui sitä kaikua, jota siinä oli ennen ollut.

Paholainen hykerteli. "Et pysty tekemään sitä."

Sirius ei huomioinut sitä.

"Ehkäpä," paholainen sanoi, "on olemassa toinenkin tie?"

Paholainen kohautti olkapäitään. "Hyvä on. En tullut tänne tekemään kauppoja."

"Mitä varten sinä tänne sitten tulit?" Sirius murahti. "Sanoit, ettet tullut tänne tappamaan Harrya, mutta silti yritit-"

"En yrittänyt tappaa häntä! Yritin varoittaa häntä!"

"Hyökkäsit häntä kohti!"

"Yritin vain saada hänet kuuntelemaan. Yritin kertoa hänelle, että hänen henkensä on vaarassa Käärmeiden Herran vuoksi. Mutta hän ja se toinen, perheen seitsemäs poika, eivät halunneet kuulla mitä minulla oli sanottavanani."

Sirius seisoi liikkumatta paikoillaan sydän rinnassa takoen. Tottahan paholainen varmasti valehteli - ja kuitenkin- "Miksi?" mies vaati. "Mitä sinä välität mitä Harrylle tapahtuu?"

Paholainen kohautti taas olkapäitään. "Emme me välitäkään. Esität vääriä kysymyksiä."

Sirius otti askeleen eteenpäin. Hänen silmänsä nauliintuivat paholaisen punaisiin silmiin. "Keitä tarkoitat 'meillä'? Mikä sinun nimesi muuten edes on? Vai onko sinulla sellaista ollenkaan?"

Paholainen näytti hämäräperäiseltä. "Hyvä on. Hyvän tahdon eleenä voin kertoa sinulle nimeni. Se on Strygalldvir. Temppuile sen kanssa, niin syön takuuvarmasti sekä sydämesi, että maksasi."

"Miten minä voisin temppuilla sen kanssa? Enhän osaa edes ääntää sitä."

"Hyvä," paholainen sanoi huumorintajuttomasti.

"Mitä Luihuinen sitten haluaa Harrysta?" Sirius vaati ja refleksinomaisesti vilkaisi punaisella jalokivellä koristeltua rannekettaan, jonka kivi takoi tasaista valoa. "Ja miksi helvetti on niin kiinnostunut koko asiasta?"

"Luihuinen on meille yhden elämän velkaa," paholainen sanoi. "Sopimus, jonka teimme Käärmeiden Herran kanssa, oli yksi sitovimmista sopimuksista: paholaisvoimaa vastaan hänen on annettava meille-"

"Oma elämänsä," Sirius sanoi. "Tietyn vuosimäärän jälkeen. Tiedän, tiedän."

Paholainen kikatti. "Ei hän omaa elämäänsä meille velkaa ole," se virnuili. "Kuka nyt sellaiseen sopimukseen suostuisi?"

"Joten siis...?"

"Hän on meille jälkeläisensä elämän velkaa. Jos tarkkoja ollaan, hän on meille magid-jälkeläisensä elämän verran velkaa. Siksi Luihuinen oli eläessään hyvin epätoivoinen saadakseen aikaan jälkeläisen. Kun hän antaa oman jälkeläisensä elämän meille vapaaehtoisesti, me voimme saattaa velan päätökseen."

"Draco," Sirius kuiskasi ja hetken kuluttua ymmärsi jotain, nosti päänsä ja tuijotti. "Harry?"

"Miksipäs ei?" Strygalldvir virnisti näyttäen samalla enemmän kuin yhden hammasrivistön. Se ei ollut mikään miellyttävä virne. "Kummatkin heistä ovat Luihuisen veren magid-jälkeläisiä. Potterin pojassa virtaa myös Godricin veri. Käärmeiden Herra haluaa pitää toisen pojista elävänä rinnallaan, mutta toisen hän on valmis uhraamaan. Luihuisen viha hänen serkkuaan kohtaan ei tunne mitään rajoja. Hänen mielestään olisi mukavan ironista käyttää Godricin jälkeläistä uhraustarkoitukseen. Sehän olisi niin kuin itse Godric olisi saattanut hänet vapaaksi tästä velasta."

"Mitä sinä sitten välität vaikka hän käyttäisikin Harrya velkansa täyttämiseen?" Sirius murisi. "Mitä väliä sillä sinulle on?"

"Koska," paholainen sanoi punaiset silmät villisti pyörien, "tämä sopimus tehtiin tuhat vuotta sitten, jolloin meillä oli kosolti Aidon Taikuuden esineitä, mutta vain vähän magideja. Elävien miekkojen tekemisen taito on lähes hävinnyt. Se Malfoyn pojan elävä miekka on vain yksi kahdesta ainoasta elävästä miekasta, joita tässä maailmassa on enää jäljellä ja se on meille paljon arvokkaampi kuin minkään magidlapsen elämä. Täällä on paljon," Strygalldwir lisäsi, "magideja nykyään. Mutta me emme voi ottaa miekkaa takaisin, ellei Luihuinen saata velkaansa loppuun. Ja se taas ei tapahdu ennen kuin--"

Sirius keskeytti pudistaen päätään. "Toisin sanoen, ottaisitte paljon mieluummin vain sen miekan, ettekä Harrya. Kiva juttu."

"Olen paholainen. Emme ole kiinnostuneita mistään kivasta. Itse asiassa, Godricin jälkeläiselle kaikki on jo liian myöhäistä. Hän on jo Käärmeiden Herran vankina."

Siriuksen päässä pyöti. Miksi Luihuinen haluaa yhden pojista rinnalleen? hän ajatteli ja muisti sitten Remuksen äänen, joka lausui ennustuksen sanoja kirjasta, Kun paholaismiekka on taas kerran kukistanut taistelun Luihuisen perillisen kädessä, itse Luihuinen tulee takaisin maan pinnalle ja kaikki hänen perillisensä yhtywät aiheuttaen katalaa kaaosta koko welhomaailmaan.

Remus. Mies kääntyi kohti toista selliä, jonka lattialla ihmissusi makasi. Se näytti hänelle hampaitaan kun hän lähestyi, sen tummat silmät suurenivat kauhusta tai kivusta tai jostain niiden kahden yhdistelmästä.

"Aiotko lopultakin tappaa hänet?" paholainen kitisi Siriuksen selän takana.

"En," Sirius vastasi sysäten veitsen takaisin vyöstään roikkuvaan tuppeen. "Aion päästää hänet vapaaksi. Jos hän juoksee Luihuisen luokse, sitten niin vaan tulee käymään."

"Hän repii sinut kappaleiksi," paholainen sanoi kuulostaen vaikuttuneelta, joko Siriuksen rohkeudesta tai hänen tyhmyydestään, siitä Sirius ei ollut aivan varma.

"Ehkä," Sirius sanoi. "Toisaalta, ehkä ei."

Hän kurottautui kohti sellin ovea -

"Sirius!"

Se oli Narcissa. Hän seisoi vankityrmän ovensuussa hyvin kalpeana valkoisessa kaavussaan.

"Sirius," hän sanoi uudelleen hengästyneenä ja mies ymmärsi, että hän oli juossut. "Sinun pitää lukea tämä-" Narcissa nosti taitellun paperinpalan kädessään.

***

"Ron, ole hiljaa. Herätät vielä kaikki! Älä tömistele jaloillasi."

"En minä mitään tömistele. Minä vain kävelen."

"No kävele sitten hiljempaa."

Ron pyöräytti silmiään. Hermione ei tietenkään nähnyt sitä, sillä keittiössä oli pilkkopimeää. "Kamaan Hermione, kaikki ovat nukkumassa."

"Paitsi tietysti me," sanoi ääni pimeydestä.

Ron ja Hermione kummatkin säpsähtivät ja tuijottivat. Keittiön täytti yhtäkkiä kirkas valo, joka paljasti Charlien ja Ginnyn istumassa vierekkäin keittiön pöydän ääressä katsoen kaksikkoa kulmiensa alta. Charlie piti kädessään taikasauvaa, jonka kärjestä purkautui kirkas valo.

"Miksi te kaksi istutte täällä pimeässä?" Ron vaati suuttuneesti.

"Kuulimme kun te kaksi kuiskailitte tullessanne alas portaita," Ginny sanoi näyttäen ylempiarvoiselta. "Ajattelimme, että pelästyttäisimme teidät. Ron, miksi kannat lapiota mukanasi?"

Charlie kohotti kulmakarvaansa ja hänen itsevarma ilmeensä muuttui virneeksi. "Mitä ihmettä te kaksi oikein olette puuhaamassa? Hiiviskelette tänne keittiön puolelle kiellettyä keskiyön romanssia harjoittamaan?"

Ron tukehtui ja muuttui kirkkaanpunaiseksi. Hermione näytti vain lähinnä harmistuneelta. "Aivan, tottakai," hän tiuskaisi sarkastisesti. "Siksi kannamme mukanamme myös lapiota. Ne ovat niin käteviä romanttisessa mielessä."

Ginny virnisti. "Mitä te sitten aioitte tehdä lapiolla?"

"Ajattelin työntää sen pään maahan," Ron sanoi, "ja sen jälkeen ajattelin alkaa kaivamaan kyseistä maata. Kertoisin lisääkin, mutta sen jälkeen asiat muuttuvat hieman liian teknisiksi."

"Selvä," Charlie sanoi nousten ylös. "Teillä on viisi minuuttia aikaa selittää miksi hiiviskelette ulos keskellä yötä lapion kanssa. Aika alkaa nyt."

Ron ja Hermione katsoivat toisiaan. Ron kohautti olkapäitään. Hermione huokaisi, kääntyi kohti Charlieta ja Ginnyä ja selitti.

Selityksen loputtua Charlie raaputti päätään näyttäen jokseenkin murheelliselta. "Ymmärrätte kai, ettette pääse kivilouhokselle? Aurorit ovat antaneet meille tiukat käskyt pysyä sisällä."

Huoneen täytti alakuloinen hiljaisuus, jonka Ginny rikkoi. "Saattaisi olla eräs toinenkin tie," hän sanoi hitaasti.

Ron piristyi nopeasti. "Mitä tarkoitat?"

"Kun harhailin eilen kellarissa, huomasin, että kun jatkoin yhtä käytävää pidemmälle, sen katto muuttui yhä kosteammaksi ja kosteammaksi ja hetken kuluttua siitä alkoi tippua vettä päälleni. Luulen, että kävelin kivilouhoksen alla."

Hermione taputti käsiään. "Gin, olet loistava. Mennään."

Ron näytti vihertävältä. "Alas kellariin?" hän toisti hiljaa.

"Mitä vikaa kellarissa on?" Hermione vaati.

Ron sanoi hiljaa. "Hämähäkkejä..."

"Minä suojelen sinua Ron," Charlie sanoi sankarimaisesti. "Ja sitäpaitsi," hän lisäsi madaltaen ääntään, "odotan innolla nähdäkseni onko Fredin ja Georgen lehtikokoelma vielä tallessa."

***

Draco ei ollut oikeastaan mikään hullumpi opettaja. Harry oli yllättynyt. Hän olisi ajatellut, että Draco olisi ollut - noh, vähän niin kuin Kalkaros, äksy ja kärsimätön ja vaativa. Draco oli kärsimätön, mutta hän oli myös huolellinen ja varovainen ja hän oli vaatinut, että Harry aloitti opiskelemisen aivan alusta - kuinka seisoa, kuinka tervehtiä, kuinka pidellä miekkaa käsissään. Hän oli myös vaatinut, että Harry oli ottanut pois kenkänsä, jotta hän pystyi paremmin näyttämään hänelle kuinka seisoa. Draco oli myös itse ottanut kenkänsä pois, jotta heidän taistellessaan he olisivat samassa tasossa.

Harry epäili myös, että hän huijasi. Hän ei aivan osannut sanoa millä tavalla, mutta kun hän käytti miekkaansa, liikkeet, joita hän ei ollut koskaan aikaisemmin opetellut välkkyivät hänen mielessään - eivät niinkään niiden nimet, vaan sarja sähköisiä impulsseja, joita hänen aivonsa halusivat seurata ja hetkeä myöhemmin hän huomasi, että hänen kätensä oli syöksynyt eteenpäin melkein omin neuvoin.

Ehkä se oli mahdollista, että hän vain oli käsittämättömän nopea oppija, jolla oli synnynnäinen miekkailutekniikkojen taito, mutta asia ei kuitenkaan tainnut olla niin. Joka kerta kun se tapahtui, hän katsahti ylös nähdäkseen Dracon tuijottavan häntä tyhjä ilme kasvoillaan aivan kuin olisi sanomassa, "Niin? Mitä? Miksi mulkoilet minua Potter?"

Lopulta hän päätti olla huolehtimatta siitä. Jos Draco halusi opettaa hänelle miekkailun taitoja telepaattisesti, pisteet siitä. Eikä se oikeastaan tehnyt oppimisesta yhtään sen helpompaa. Se oli vieläkin hyvin vaikeaa puuhaa. Godricin miekka oli painava, hyvin painava, ja sen liikuttelukin oli täysin uutta hänen kouristeleville lihaksilleen. Harry oli hiestä märkä - samoin oli Dracokin toisaalta - ja hänen paitansa liimautui hänen ihoaan vasten.

"Okei," Draco julisti yhtäkkiä hengittäen kovasti ja perääntyen muutaman askeleen. "Vielä kerran. Yritä mennä ohitseni."

Harry huokaisi, kääntyi ympäri ja kohtasi Dracon, joka tervehti häntä. Harry tunsi olonsa typeräksi, mutta kopioi pojan eleen.

Heti kun Draco liikkui, Harry liikkui myös. Hänellä oli aavistus, että Draco auttoi häntä taas, vaikkakaan hän ei pystynyt näkemään mitään siihen viittaavaa Dracon kasvoilla. Draco näytti rauhalliselta, keskittyneeltä ja hieman tylsistyneeltä, vaikkakin kaikki mitä Harry teki omalla aseellaan, aiheutti pojan perääntymisen. Harry seurasi hänen perässään kuullen metallin kalinaa toista vasten tietyn terävän mielihyvän seurauksena. Draco nosti miekkaansa - Harry sysäsi sen syrjään omallaan, otti askeleen eteenpäin, yhtäkkiä huomasi kuinka hänen jalkansa olivat väärässä asennossa ja siirtyi korjaamaan niitä. Ennen kun hän sen oli saanut päätökseen, Dracon miekan sileä terä kalahti hänen olkapäätään vasten. Ja se myös sattui.

"Au," Harry sanoi kyyristyen ja perääntyen taaksepäin.

Draco sipaisi hikisen vaalean hiussuortuvan pois silmiltään ja rypisti otsaansa. "Kamaan Potter, kohtuullisen koulutettava kananpoikakin olisi pystynyt viimeistelemään tuon liikkeen. Jätin sinulle aukon, joka oli suurempi kuin Millicent Bulstroden -"

"Jalkani olivat väärin," Harry tiuskaisi kyyristyen vielä lisää.

Virne vilkahti Dracon suupielessä. "Jep, huomasin sen. No, miekkailuun jalon taidon oppimiseen tarvitaan tietty määrä tyylikkyyttä."

"Minussa on tyylikkyyttä," Harry sanoi loukkaantuneena.

"Muista Potter - olen nähnyt sinut tanssimassa. Koko koulu joutui katsomaan kun sinä tanssit neljäntenä vuonna. Tyylikkyys ei ole toinen nimesi."

Harry kiristi hampaitaan. "Minä tanssin ihan hyvin."

"Ihan hyvin? Olen nähnyt palavien ihmistenkin liikkuvan paremmin kuin sinä."

Tulistunut Harry avasi suunsa vastatakseen, mutta hänet keskeytti äänekäs kirskuva ääni, joka purkautui huoneen kulmasta. Kummatkin pojat pyörähtivät nopeasti ympäri pidellen miekkojaan käsissään. Tällä kertaa seinän tumma alue kasvoi suuremmaksi kuin ennen, niin suureksi, että ihminen pystyi kävelemään sen läpi. Harry ja Draco seisoivat jähmettyneinä katsoen toisiaan.

Draco puhui ensin. Mitä meidän pitäisi tehdä?

Suojella itseämme. Seisoa selkä selkää vasten.

Draco laittoi kätensä lantiolleen. Ja siitä olisi tarkalleen mitä hyötyä?

Harry kohautti olkapäitään. En minä vaan tiedä. Elokuvissa tehdään aina niin

Pimeässä tilassa välähti liike ja yhtäkkiä huoneeseen ilmestyi hahmo. Harry ja Draco eivät liikkuneet. He vain tuijottivat. Hahmolla oli yllään pitkä, syvänsininen kaapu, jonka päälle oli heitetty tulijan kasvot kätkevä hupullinen musta viitta. Oli kuitenkin mahdollista havaita, että tunkeilija oli pienikokoinen, mutta aivan liian hoikka ollakseen Matohäntä ja hänen suurten hihojensa alta paljastuvat kädet olivat kummatkin aivan tavalliset ihmisen kädet.

Harry kuuli Dracon äänen päänsä sisällä. Tästä ei voi seurata mitään hyvää.

Harry oli taipuvainen samaan johtopäätökseen. Yhtäkkiä tumma tila häipyi, seinä muodostui uudelleen näkyviin ja tunkeilijan kasvot kääntyivät kahta poikaa kohti; se laittoi kaksi kalpeaa kättä huppunsa sivuille ja veti hupun taakse.

Kuin hopeisista valolangoista muodostunut hiuspilvi pellahti ulos hupun sisästä kehystäen tutut posliininkalpeat kasvot. Tummansinisten silmien katse kohosi koppavasti ylös, mustat silmäripset sipaisivat poskia. "Olisin kyllä luullut," jäätävän kevyt ääni sanoi, "että te kaksi olisitte keksineet jonkinlaisen nokkelan suunnitelman pois täältä, ottaen 'uomioon, että olette kummatkin magideja, ettekä edes aivan toivottoman tyhmiä sellaisia. Mutta ei, täällä te vaan olette 'akaten toisianne 'ölmöillä miekoilla." Punainen suu rypistyi vastenmielisyydestä. "Pojat."

Kuului kilahus. Draco oli pudottanut miekkansa ällistyksestä. "Fleur?" hän vaati äänellä, josta shokki oli riisunut pois sen tutun kylmän sävyn. "Mitä ihmettä sinä täällä teet?"

***

He olivat olleet kellarissa suurin piirtein puoli tuntia ennen kuin he löysivät oven. Ginny johti tietä pidellen kuultavaa taikasauvaansa ylhäällä. Charlie seurasi hänen perässään. Sitten tuli Hermione, joka oli huomannut pystyvänsä käyttämään lykanttia hieman soihdun tavoin - se hehkui kun hän nosti sitä kädessään. Tytön perässä tuli Ron joka mutisi jotain mennessään, mutta tähyili silti ympärilleen suurella mielenkiinnolla. Kellari osoittautui ennemminkin tunnelien ja käytävien täyttämäksi tarhaksi. Olikin hyvä asia, Hermione mietti, että Ginny näytti tietävän minne hän oli menossa, sillä muuten he olisivat kaikki olleet jo kauan sitten eksyksissä.

Hermione huomasi myös, että heidän tallaamansa maa näytti kallistuvan uhkaavasti alaspäin ja kuten Ginny olikin sanonut, seinät alkoivat muuttua kosteimmiksi ja enemmän sammaleen peittämiksi, ilma kylmemmäksi ja kostean, valkoisen usvan täyttämäksi.

Ron kiljahti yhtäkkiä pelästyneesti ja Hermione pyörähti ympäri. "Ron! Oletko kunnossa?"

Lykantin himmeässä valossa vihreältä näyttävä Ron tuijotti alas kenkiään kohti kauhistuneena. "Hämähäkki," hän sanoi tukehtuneen kuuloisella äänellä. "Se kipusi ylös housunpunttini alle."

Hermione pyöräytti silmiään. "Ihan totta Ron!" hän tiuskaisi ja pudottautui polvilleen pojan jalkojen juureen. Tyttö nykäisi hänen housunpunttinsa ylös ja poisti hyökkäävän hämähäkin hänen nilkastaan. Se oli hyvin pieni, kalpean harmaa ja melko suloinen hämähäkki. "Katso," Hermione sanoi heiluttaen sitä Ronille, joka hypähti taaksepäin. "Se on vain pienen pieni hämähäkinpoikanen! Se varmaan vain etsi jotain lämmintä paikkaa itselleen."

"Eikö se ole koskaan kuullut saunasta?" Ron mutisi ja mulkaisi takaisin Hermionea. "Et sinä voikaan ymmärtää. Sinä et ole koskaan joutunut menemään kiellettyyn metsään saattaaksesi itsesi lähes syödyksi pienen auton kokoiselle hämähäkille vain koska Harry on idiootti."

Hermione nousi ylös ja ilveili Ronille. "Harry ei ole idiootti."

Ron vain katsoi häntä.

Tyttö huokaisi. "No okei, hän on. Mutta ei aina."

"Hei!" Charlien ääni huudahti kauempaa käytävän perukoilta. "Tulkaa katsomaan tätä!"

"Mitä siellä on?" Hermione kysyi kiiruhtaen Ginnyn luokse ja näki välittömästi mikä oli ongelmana: käytävä päättyi suureen kivioveen. No, ei oikeastaan kovinkaan hyödylliseen oveen, sillä siinä ei ollut ainuttakaan kahvaa tai muuta aukaisuvälinettä, mutta se oli siltikin aivan selvästi ovi. Siihen oli kaiverrettu syviä uurteita ja naarmuja, jotka muodostivat kiemurtelevan kuvion.

"Umpikuja," Ron sanoi hänen takanaan kuulostaen synkältä.

"Ei välttämättä," Hermione sanoi. "En usko, että tämä on umpikuja. Luulen, että se on ennemminkin vain este."

"Ja niiden ero on?"

"Se, että esteen ohi voi aina päästä."

"Tämä näyttää vähän kirjoitukselta," Ginny keskeytti nojautuen eteenpäin taikasauvansa kanssa. Hermione kumartui alas piirtäen kiveen kaiverrettuja kuvioita sormellaan ja tuoden valon lähemmäs seinän alareunaa. Siellä oli kuvio, joka oli syöpynyt kiven kulmaan: se näytti pienen pieneltä näädältä tai mäyrältä, jolla oli kruunu pienessä päässään. Puuskupuh, hän ajatteli nousten ylös ja nostaen samalla lykantin kädessään. Kultainen valo kimalsi lykantista valaisten koko kaiverretun eläimen ja sen vieressä olevat useat piirtojäljet, joiden kieltä Hermione ei tuntenut.

Tyttö laski lykanttia purren huultaan.

Ginny katsahti Hermionea ärsyyntyneen näköisenä. "Miksi sinä noin teit? Minä olin lukemassa sitä."

"Mutta Ginny, eihän siitä saa mitään selvää! Pelkkiä viivoja ja raapustuksia."

Ginny katsoi häntä kohti järkyttyneenä. "Kyllä minä siitä ainakin selvää saan. Se on jonkinlainen runo tai arvoitus. Tuo valo takaisin tänne."

Ällistynyt Hermione polvistui Ginnyn viereen. Ron ja Charlie kumartuivat heidän taaksensa. "Se näyttää täydeltä siansaksalta minulle," Ron sanoi kasvoillaan epäilevä ilme ja Charlie oli samaa mieltä.

Ginny pudisti päätään punaiset hiukset lepattavassa lykanttivalossa näyttäen kuin punaisilta tulipisteiltä. "Ei. Se on runo. Tässä--" Ja hän luki sen ääneen.

Kun minussa palaa tuli, olen siltikin kylmissäni.

Kun omistan ikuisen rakkautesi kasvot, et näe minua.

Kaikille asioille annan vain sen, mitä minulle on annettu.

Aikanaan saatan saada kaiken, mutta mitään en saa kuitenkaan pitää.

Käytävän täytti pitkä hiljaisuus. Hermione vapautti hämmästyksestä pidättelemänsä hengityksen. "Se on arvoitus," hän sanoi.

"Minkälainen arvoitus tuo nyt on?" Ginny vaati istuen kantapäidensä päälle. "Eihän siinä edes kysytä mitään."

"Kysymys löytyy kyllä rivien välistä," Charlie heitti väliin. "Runo kuvailee jotain asiaa tai henkilöä, joka meidän on tunnistettava."

Ron virnisti. "Eikö se sitten olisi voinut vaan kysyä suoraan 'mikä on punainen ja vihreä ja pyörii ympäri ja ympäri?'"

Hermione puristi pojan käsivartta kärsimättömästi. "Shh. Miettikää. Kaikille asioille annan vain sen, mitä minulle on annettu. Aikanaan saatan saada kaiken, mutta mitään en saa kuitenkaan pitää.... joten se ei siis ole ihminen..."

Ron katsoi tyttöä huolestuneesti. "Herm, et tiedä mitä voi tapahtua jos vastaat väärin. Se voi olla vaikka vaarallista."

"Ron on oikeassa," Charlie myönsi katsoen hermostuneesti ylös ja ympäri märkiä, kylmiä seiniä ja niiden raskaita varjoja.

Hermione ei huomioinut kumpaakaan poikaa. Kun minussa palaa tuli, olen siltikin kylmissäni. Kun omistan ikuisen rakkautesi kasvot, et näe minua... Sanat 'ikuinen rakkaus' sai hänet ajattelemaan tietysti Harrya ja hän ajatteli sitä kuinka hän katsoi Iseeviot-peiliin ja näki Harryn, hänen vahvat kätensä hänen peilatun kuvansa ympärillä, katsoen häntä kohti, heidän kummankin kasvot heijastuen hänen mieleensä...

"Hermione," Ron sanoi. "Kuunteletko yhtään mitä me sinulle sanomme?"

Hermione nosti päätään. "Peili," hän sanoi.

Hetken ajan mitään ei tapahtunut. Sitten ilman täytti kirskuva ääni ja ovi narahti auki paljastaen pitkän, kapean, rajusti kaltevan käytävän, joka kiemurteli kohti pimeyttä.

***

Mitä hän täällä tekee? Harry vaati silmät ruokalautasen kokoisina.

Draco tuijotti vieläkin Fleuria. Tyttö näytti samalta kuin ennenkin; jos jotain, hän saattoi olla vieläkin kauniimpi nyt ja ainakin paljon vihaisemman näköinen. En tiedä, Draco ajatteli takaisin. Hän on veela, eikö niin? Ehkä hänet kutsuttiin tänne. Se, tai sitten hän on vaan niin epätoivoisesti rakastunut minuun.

Hän on rakastunut sinuun?

No ennemminkin hänellä on pakkomielle minuun. Hän ei pysty pitämään viittä minuuttiakaan käsiään erossa minun-

Tajusin jo, Harry keskeytti nopeasti. Ei tarvi selittää tarkemmin. Et voi tosissasi luulla, että Fleur on tullut tänne asti vain saadaksesi hipelöidä sinun luisevaa kroppaasi?

Draco näytti loukkaantuneelta. Onko sitä muka niin vaikea kuvitella?

"Hei!" Fleur heittäytyi huoneen halki paljolti suuttumukselta kuulostavan kiljaisun siivittämänä ja kaikenkattavan slap! äänen kera läimäisi Dracoa lujaa suoraan keskelle kasvoja. Itse asiassa niin lujaa, että poika horjahti taaksepäin ja melkein kompastui omiin jalkoihinsa.

Sekä Draco, että Harry katsoivat tyttöä ällistyneinä. Draco piteli kättään kipeällä poskellaan, jossa Fleurin läimäisyn jälki kuumotti kuin purppuranpunainen kädenjälki. "Mistä hyvästä tuo nyt oli?" poika huudahti tulistuneena.

Fleur seisoi kädet lanteillaan, rinta laskien ja nousten (mikä Dracon mielestä ei ollut ollenkaan niin huono asia), silmät kirkkaina raivosta. "Sinä!" tyttö tiuskaisi mulkoillen Dracoa. "Ensinnäkin, kuulen kaiken mitä te kaksi puhutte! Olen myös magid, muistatteko?"

"Ai," Draco sanoi vaihtaen yllättyneitä katseita Harryn kanssa. "Emme tienneet-"

"Luihuinen ei kuullut meitä," Harry sanoi näyttäen hämmästyneeltä. "Eihän?"

Fleur ei huomioinut sitä. Hänen sisällään kasvoi kiehuva raivo ja hän tuijotti vieläkin Dracoa akaatinsiniset silmät vihan säteitä tihkuen. "Ja sitä paitsi ei ole kovin mukavaa antaa toiselle lahjaa joka yhtäkkiä vain 'äipyy kuin tuhka tuuleen!"

Dracon silmät välähtivät. "Se ei ollut mikään lahja! Sinä kiristit sen minulta."

"Sinä olit minulle velkaa! Ja itse asiassa olet vieläkin!"

"Kukaan ei taida haluta valaista minua mistä tässä kaikessa on oikein kyse," Harry mutisi, mutta Draco ja Fleur olivat liian kiireisiä mulkoillessaan toisiaan antaakseen Harry-paralle minkäänlaista huomiota.

"Annoin sinulle mitä pyysitkin!"

Fleur hymyili yllättäen. "No et nyt aivan sitä mitä pyysin."

"No hyvä on. Annoin sinulle toisen asian jota pyysit. Annoin sinulle miekan. Ei kai se minun vikani ole, että se tuli takaisin minulle."

"Sinä tiesit että se tulisi."

"Fleur. Sinun on parempi olla ilman sitä."

"Älä sinä kohtele minua ylimielisesti Draco Malfoy, senkin inhottava ihminen. Tiesin sinä samalla hetkellä kun näin sen miekan, että se oli 'irvittävän voimakas esine. Mutta sinä et kertonut minulle, että te olitte sidoksissa toisiinne. Heti kun annoit miekan minulle, se yritti vain palata takaisin luoksesi. Minun piti nukkuakin käsi miekan ympäri sidottuna! Ja se piti minut 'ereillä koko yön. Minun oli pakko lähettää se takaisin sinulle. Mutta ennen sitä otin siitä tämän," tyttö piteli kädessään jotain, joka hohti tummemman vihreänä kuin Harryn silmät. Draco tiesi välittömästi mikä se oli; miekan kahvasta puuttuva jalokivi. "Tällä minä löysin sinut," omahyväiseltä kuulostava Fleur lisäsi avaten kätensä. Jalokivi lensi kädestä ja laskeutui pehmeän kling äänen siivittämänä miekan kahvaan omalle paikalleen. Hetken kuluttua miekka näytti siltä niin kuin siitä ei olisi koskaan puuttunut mitään.

"No tuo ainakin vastaa kysymykseen miten pääsit tänne," Harry lisäsi katsoen epäluuloisesti Fleuria.

"Ei se ollut kovin 'ankalaa. Olenhan veela. Käärmeiden Herra vain oletti, että minut oli kutsuttu tänne. Hän ei tiedä, että olen magid, eikä minua sen vuoksi edes voida kutsua. Täällä on satoja, ehkä tuhansia pimeyden otuksia. Kukaan ei 'uomannut minua. Kun saavuitte tänne tänä aamuna, jalokivi etsi teidät puolestani. Se vietteli ovenne edessä seisovan vartijan ja tässä minä nyt olen. Olen tullut," tyttö julisti, "pelastamaan teidät."

Fleur hymyili ylpeänä. Sekä Draco, että Harry tuijottivat tulijaa hämmästyneinä.

"Fleur," Draco sanoi lopulta. "En tiedä pitäisikö minun suudella sinua, vai juosta kauhusta karkuun."

"Sinä olet jo saanut suutelumahdollisuutesi," tyttö sanoi tyynesti, "mutta sinä missasit sen tilaisuuden. Olet minulle vieläkin velkaa Draco," hänen äänensä oli teräksenkova. "En anna sinun kuolla ennen kuin olet maksanut minulle takaisin."

"Tämä kaikki on hyvin mielenkiintoista," Harry sanoi. "Mutta tiedätkö miten tästä huoneesta pääsee pois?"

Fleur nyökkäsi. "Viiden minuutin kuluttua vartija avaa oven meille. Menemme ulos ja minä luotsaan teidät pois täältä. Käärmeiden Herran ei pitäisi tulla teidän luoksenne ennen kuin keskiyöllä. Meillä on siis vielä aikaa."

Harry katsoi tyttöä siristetyin vihrein silmin. "Luihuisen on määrä tulla hakemaan meitä täältä?"

Fleur nyökkäsi.

Harry kääntyi kohti Dracoa. "Ehkä meidän pitäisi jäädä tänne."

Draco tuijotti häntä. "Jäädä tänne?"

Harry nyökkäsi.

"Hän löi meidät viimeksi, koska emme olleet valmistautuneita. Nyt olemme valmistautuneita ja aseistettuja. Minusta meidän pitäisi jäädä tänne, odottaa häntä ja hyökätä. Hän ei voi käyttää taikoja tässä huoneessa myöskään. Olemme tasavertaisia ja meitä on enemmän. Se on viimeinen mitä Luihuinen odottaa."

"Ei," Draco tiuskaisi, "viimeiseksi hän odottaisi meidän muuttuvan boleron tahtiin tanssiviksi luisteleviksi paviaaneiksi. Ja tuo sinun suunnitelmasi on lähes yhtä järkevä. Mutta kiitos vaan kun jaoit sen kanssamme."

"'Arry," Fleur sanoi lempeästi. "Suunnitelmassasi ei ole mitään järkeä. Luihuisella on tuhansia palvelijoita täällä. Vaikka pystyisittekin lyömään hänet, meidän pitäisi vielä taistella kaikkia palvelijoita vastaan. Parasta mitä nyt voimme tehdä on paeta."

Harry katsoi Dracoa ja Draco pystyi näkemään Harryn kasvojen ilmeestä, että poika halusi sanoa hänelle jotain muttei voinut, koska kaikki mitä hän sanoisi - telepaattisesti tai ilman - kantautuisi myös Fleurin korviin. "Potter-" Draco aloitti.

Nariseva ääni keskeytti heidät. Fleurin takana olevaan seinään ilmestyi suuri, avautuva ovi. Tyttö heilautti hopeiset hiuksensa taakse ja ojensi kätensä poikia kohti katsoen heitä samalla kärsimättömästi. "Noniin, mennään," hän kiirehti perääntyen kohti oviaukkoa. "Meidän on pakko mennä nyt."

Draco vilkaisi vielä viimeisen kerran Harrya ja seurasi sitten Fleurin perässä. Hetken kuluttua Harry seurasi heitä kumpaakin.

***

"Entistus!"

Kalkaros katsoi kun hänen särkyneen äänilevynsä palaset kolahtivat takaisin kiinni toisiinsa. Hetken kuluttua näytti siltä, niin kuin Draco Malfoy ei olisi koskaan edes rikkonut sitä.

Kalkaros istui pölyisen olohuoneensa työpöydän ääressä. Ikkunat olivat tiukasti kiinni pimeää yöilmaa vasten ja huone oli täynnä hämärää valoa. Kalkaros ei ollut viettänyt aikaa olohuoneessaan moneen päivään. Ei sen jälkeen, kun hän löysi lempioppilaansa keskeltä olohuoneensa lattiaa, silmät kuin tyhjät peilit, soittaen Bachin Goldbergin variaatioita kätensä päällä pyörivällä äänilevyllä.

Hän mietti pitäisikö hänen katua sitä, kuinka hän kertoi pojalle niin karusti isänsä kuolemasta. Mutta ei - hänen oli ollut pakko tehdä jotain näpäyttääkseen Draco takaisin maanpinnalle. Poika oli näyttänyt siltä niin kuin hän olisi ollut täysin tuuliajolla, kiinnittymättömänä. Kalkaros oli nähnyt sen katseen ennenkin; Voldemortin palvelijoiden silmissä. Joskus joku pystyi palautumaan siitä. Joskus ei. Draco oli tullut takaisin, mutta kuinka kauaksi aikaa?

Hän tiesi, että poika oli saanut lähettämänsä paketin, joka sisälsi pullollisen uutta kehittämäänsä mielenvahvistajajuomaa ja sen mukan viestin, joka selvitti mitä se teki - että se oli vahvempaa ja kesti kauemmin - koska hänen pöllönsä oli tullut takaisin kotiin. Mutta se ei ollut kantanut minkäänlaista viestiä mukanaan. Kalkaros ymmärsi oudon oloisen sydämessään majailevan omantunnontuskan siivittämänä, että hän oli huolissaan pojasta. Siitä oli hyvin kauan kun hän oli viimeksi ollut huolissaan kenestäkään.

Pam. Pam

Kesti hetken ennen kuin Kalkaros ymmärsi, että sinnikäs pauke kuului hänen etuoveltaan, eikä hänen oman päänsä sisältä. Hitaasti mies nousi jaloilleen tiukentaen kaapuaan ympärillään. Hänen talossaan oli kylmä. Hän piti siitä sellaisena.

Kalkaros käveli nopeasti eteishallin läpi kohti etuovea, jossa pauke kasvoi kovemmaksi ja sinnikkäämmäksi joka hetki. Hän kurotti kätensä ovenkahvaan-

Ja pysähtyi.

Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään niin paljon, että olisi pystynyt vain tuntemaan heidän läsnäolonsa tai tunnistamaan heidät välittömästi väkijoukon keskeltä, vaikkakin hän oli kuullut, että sellaista saattoi tapahtua. Mutta vihan hän tunsi läheisesti ja siksi hän tiesikin kuka hänen porstuallaan seisoi ennen kuin hän oli edes koskettanut ovenkahvaa ja vetänyt oven auki. Hän tiesi sen siitä kuinka ilma muuttui hänen ympärillään, tiesi sen siitä koputtavasta äänestä, jonka vierailija oveen takoi.

Porstuassa seisova mies näytti lopenuupuneelta. Enemmän kuin lopenuupuneelta. Hänen tummien silmiensä ympärillä oli vieläkin tummemmat varjot, hänen mustat hiuksensa sekaisina ja pörröisinä, hänen suunsa tiukkana, jännittyneenä linjana. Ja jotenkin tämä kaikki sai hänet näyttämään ei vanhalta, vaan nuoremmalta kuin mitä hän olikaan. Se muistutti Kalkarosta siitä pojasta, jonka hän oli tuntenut kouluaikoinaan. Haluat siis todella tietää minne James ja Remus ja Peter ja minä menemme kun hiivimme pois koulun tiluksilta? No tule mukaan sitten Severus. Minä näytän sinulle.

Sirius Musta nosti päätään ja ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen vuoteen katsoi Kalkarosta suoraan silmiin ja Kalkaros näki, että Sirius kantoi kädessään taiteltua, valkoista paperinpalaa, jota koristi Kalkaroksen oma käsiala.

"Tarvitsen apuasi," Sirius sanoi.

***

Arvostele/Lähetä palautetta