~ Kirjoittanut: Cassandra Claire
~ Suomentanut: Ginny
~ Juonipaljastukset: Kaikista neljästä kirjasta
~ Luokitus: PG-13 (ei suositella alle 13-vuotiaille)
~ Vastuuvapaus: Tämä tarina perustuu JK Rowlingin luomiin hahmoihin ja tilanteisiin, joiden © ja ™ kuuluu mm. seuraaville tahoille: Bloomsbury Books, Scholastic Books, Raincoast Books ja Warner Bros. Inc. Osa suomenkielisistä sanoista on kääntäjä Jaana Kaparin käsialaa ja © kustannusosakeyhtiö Tammi.


Vie mut maailman reunaan
kaukaisimmalle rannalle
Vie minne päättyy tie

~ Otto

Draco Sinister
4. luku ~ Lohikäärme & lasi

Lentäessään Draco sai tietää, että episyklinen riipus toimi hieman kompassin lailla. Viidenkymmenen kilometrin välein hänen piti pysähtyä ja virittää se uudelleen. Muut pysähtyivät myös ja katsoivat Dracoa ilmassa leijaillen.

Koska Draco oli heidän suunnistajansa, hän lensi edellä ja muut seurasivat: Harry toisena, Ginny ja Ron perässä. Draco oikeastaan hieman nautti lentämisestä. He olivat lentäneet matalalla tiheän metsän yli jo monen tunnin ajan hipaisten puiden latvoja. Episyklisen riipuksen aiheuttama voima veti eteenpäin aina voimakkaampana ja voimakkaampana. Taas uuden tunnin jälkeen Draco pysähtyi ja kosketti riipusta. Välähdykset täyttivät hänen mielensä kuin kuohuva nousuvesi; metsä, poltettu linna, pyöreä torni. Ja Hermione. Draco oli melko varma, että se metsä jonka yli he lensivät, oli sama metsä jonka hän näki näyssään.

Poika kääntyi katsomaan Harrya, Ronia ja Ginnyä, jotka leijailivat pienen matkan päässä ja tunsi itsensä hieman omahyväiseksi. He eivät voisi tehdä tätä millään ilman minua. Edes suuri Harry Potter ei pystyisi tähän.

Hän oli juuri kutsumassa kolmikkoa luokseen kuulemaan, että he olivat jo lähellä, kun pilkahdus liikettä metsän keskellä tarttui hänen silmäänsä ja hän kurottautui katsomaan alas. Ja tuijotti yllätyksestä. Tiheän yhteenkietoutuneiden oksien muodostaman katoksen läpi oli hankalaa nähdä mitään, mutta Draco luuli nähneensä tummien hahmojen ääriviivat - kuin rivistö muurahaisia marssimassa puiden lomassa. Oliko metsässä ihmisiä? Ne näyttivät olevan liian tasaisessa rivistössä ollakseen eläimiä -- mutta hämärässä oli hankala nähdä mitään.

Draco nojasi eteenpäin yrittäen nähdä paremmin. Hän jähmettyi paikoilleen, kun paahtavan kylmä viima lehahti yli. Hän nykäisi itsensä pystyyn, mutta kylmä tunne ei hävinnyt minnekään -- sen kylmempää hän ei ollut koskaan tuntenut. Viima oli niin jäätävä, että se poltti ja pisti hänen sisällään kuin tuhat terävää veistä. Yhtäkkiä hän yritti lähes paniikinomaisesti huutaa Harrylle, mutta hän ei kuullut edes omaa ääntään kaikkien niiden äänien keskeltä, jotka yhtäkkiä alkoivat huutaa hänen päänsä sisällä.

Et ole minun poikani. Hänen isänsä ääni puhui. Tietysti se oli hänen isänsä.

Olen vielä nuori; voin saada lisää lapsia.

Draco tarrautui kiinni luutaansa. En minä välitä, hän sanoi itsepäisesti isälleen. En välitä. Lucius Malfoyn ääni liukui yhtäkkiä sivuun, kun kohoava ja uliseva tulva muita ääniä kiiri sen ylle karheana ja vihaisena. Valehtelit minulle! Valehtelit minulle!

En koskaan valehdellut sinulle! Naisen ääni huusi. Sinä vain uskoit niin, koska halusit uskoa niin!

Tulet katumaan, että koskaan sanoit niin. Älä luule, ettenkö pystyisi satuttamaan sinua. Kukaan ei pysty satuttamaan sinua niin kuin minä pystyn.

Ei! EI! Tuntematon nainen kiljui. Mitä olet tehnyt hänelle? Missä hän on? Salazar, mitä olet tehnyt?

Draco peitti korvansa, mutta huuto hänen päänsä sisällä jatkui. Huutoa pahempaa oli kuitenkin se kauhu - se puhdas kauhuntunne, joka pyyhkäisi hänen ylitseen kuin sakea, musta sumu. Jäätävät sormet tarttuivat häneen irrottaen hänen kätensä luudalta ja tuupaten häet alas. Draco näki maailman kääntyvän ylösalaisin silmissään - taivas kääntyi hänen jalkojensa alle. Kun hän putosi yhä alemmas, kaikki muuttui mustaksi.

***

"Harry? Harry! Onko kaikki kunnossa?"

Harry katsahti ylös nähden Ronin hyvin huolestuneen ilmeen.

"Luulen niin," Harry sanoi tietoisena siitä, että hän näytti luultavasti kalpealta ja onnettomalta. "Ellen tietäisi paremmin voisin vaikka vannoa, että täällä jossain on ankeuttajia." Hän hidasti luutansa pysähdyksiin, hautasi kasvonsa käsiinsä, otti pois lasinsa ja hieroi silmiään.

Ron pysähtyi hänen vierelleen ja hetken kuluttua niin teki myös Ginny. Harry kohautti olkapäitään. "Tuntuu niin-- kylmältä," hän sanoi.

Ron pudisti päätään. "Minä en tunne mitään."

"En minäkään," Ginny lisäsi. Harry laittoi lasinsa takaisin päähän. "Se johtuu vain ehkä--" hän keskeytti kuitenkin lauseensa näyttäen samalla hyvin yllättyneeltä. "Malfoy!" hän huusi. "Oletko kunnossa?"

Sekä Ron, että Ginny seurasivat Harryn katsetta nähdäkseen Dracon, joka oli kiertynyt kaksinkerroin tulisalamansa päälle aivan kuin olisi aikonut oksentaa, päästi sitten irti luudasta ja tippui sivuttain kohti maata. He katsoivat kauhuissaan, kun Draco syöksyi kohti maata kadoten puunlatvojen taakse luudan seuratessa perässä. Ginny henkäisi hiljaa. Hänen kätensä lennähti hänen suulleen, kun hän kääntyi nopeasti katsomaan Harrya - mutta Harry oli jo mennyt - suunnaten luutansa suoraan kohti maata aivan kuin hän olisi valmistautunut Wronskin harhautukseen, hän kiisi läpi puiden kadoten näkyvistä.

Ilman toista ajatusta, Ginny oli juuri sukeltamassa luudallaan heidän peräänsä, kun Ron kaappasi siskoaan kiinni lanteilta. "Gin, ei--" hän sanoi. "Ron, meidän on pakko mennä heidän peräänsä--"

"Aivan," poika sanoi kärsivällisesti, "mutta kumpikaan meistä ei osaa lentää niin kuin Harry. Tapatat vain itsesi jos nyt lähdet heidän peräänsä."

Vieläkin siskostaan kiinni pitäen Ron suuntasi luutansa kohti maata Ginnyn seuratessa vierellä. Tyttö näki kohta mitä isoveli tarkoitti. Puut olivat niin tiheään kasvaneita, että lentäjältä vaadittiin ehdotonta taitoa pystyäkseen liitämään niiden lävitse törmäämättä tai sotkeutumatta oksistoon. Ginny muisti millä nopeudella Harry oli sukeltanut oksien sekaan ja häntä puistatti. Anna hänen olla kunnossa, tyttö rukoili.

Ja Draco. Anna hänen olla kunnossa myös.

***

"Haluan kertoa sinulle tarinan," Salazar Luihuinen sanoi.

Hermione katsoi miehen kasvoja kun hän tuijotti tarkkaan Tylypahkan nelikkoa kuvaavaa ryijyä, joka riippui tasaisena seinältä. Hermione ei pystynyt sanomaan tuijottiko mies Rowenaa, Godricia, vai oman itsensä kuvatusta. Luihuinen kiristi leukojaan.

"Rowena," hän sanoi.

Tietämättä, että mies puhui hänelle, Hermione ei liikahtanutkaan.

"Olimme lapsia yhdessä," Salazar jatkoi. "Tunsin hänet siitä hetkestä alkaen kun hän syntyi. Näin hänet kehdossaan. Olin viiden vanha silloin. Tunsin ja rakastin häntä joka ainoan hetken ajan hänen elämästään. Katsoin kun hän kasvoi voimakkaammaksi ja viisaammaksi. Itselläni oli hyvin vähän maagisia lahjoja. Viisitoistavuotiaaksi asti olin perheeni häpeäpilkku. Silloin kerroin Rowenalle, että rakastan häntä. Ja hän kertoi rakastavansa minua myös."

Luihuinen alkoi kävellä edes takaisin.

"Se avasi jotain sisältäni. Huomasin yhtäkkiä olevani sekä kykenevä taikoihin, että olevani magid, jolla oli ylivertaiset voimat ja taidot. Pystyin puhumaan petojen ja eläinten kieltä, pystyin kontrolloimaan säätä, pystyin tekemään taikoja ilman sauvaa. Mutta vain jos olin Rowenan kanssa."

Mies katsahti kohti Hermionea, hänen silmänsä tuimina ja surullisina, ja Hermione tunsi sisällään sen saman pienen säälinpyrähdyksen kuin ennenkin. He olivat lapsia yhdessä; he rakastivat toisiaan lapsina. Kuin Harry ja minä.

Mutta tuo mies ei ole lähelläkään Harrya.

"Hän oli minun lähteeni," mies sanoi. "Tiedät varmaan mikä lähde on. Se on kaikkein arvoituksellisinta taikaa. Ilman Rowenaa olin kyvytön kuin pieni lapsi. Kun Rowena oli vierelläni, pystyin johtamaan koko maailmaa."

"Mutta hän ei halunnut sinun johtavan koko maailmaa," Hermione sanoi hitaasti. "Eihän?"

"Tein kaiken mitä hän halusi," Luihuinen sanoi karkeasti. "Perustimme koulun yhdessä. Annoin hänen ottaa mukaan Rohkelikon ja Puuskupuhin myös, vaikka he olivat kummatkin täysiä houkkia. Tein kaiken saadakseni itsestäni voimakkaamman..." Hän sihisi. "Värväsin nuoria, vahvoja ja kunnianhimoisia velhoja joukkoihini ja heidän joukostaan etsin jotain, joka voisi olla samanlainen lähde minulle kuin Rowena oli. Mutta en löytänyt sellaista mistään - kukaan ei koskaan ollut Rowenan kaltainen. Hän oli ainoa. Ja mitä enemmän häntä tarvitsin, sitä kaueammas hän kasvoi minusta. Aloin huomata ne ilmeet, joilla hän katsoi Godricia." Luihuinen lopetti kävelemisen ja tuijotti Hermionea silmissään pistävä raivo. "Hän katsoi Rohkelikkoa niin kuin hän katsoi minua kun olimme lapsia. Rohkelikko oli saastainen jästisyntyinen typerys. Ja tiesin miksi Rowena kääntyi hänen puoleensa. Koska olin heikko. Koska ilman häntä en pystynyt tekemään edes tavallista kutsuloitsua."

Hermione epäili syvästi, että Rowena olisi sen vuoksi lopettanut rakastamasta Luihuista, mutta piti suunsa tiukasti supussa.

"Kun hän veti rakkautensa pois minusta, voimani heikkenivät ja masennukseni kasvoi. En voinut sietää heikkoutta; sitä kuinka hän näki minut niin heikkona. Tein kaikkeni -- kaiken minkä pystyin -- tehdäkseni itsestäni voimakkaamman --"

"Siirryit pimeyden voimien puolelle," Hermione sanoi hitaasti.

"Kutsuin manalan voimia," Luihuinen sanoi. "Sain huomata, etten tarvinnut häntä enää. Saisin voimani kasvatettua, jotta pystyisin kohtaamaan Godricin ilman häntä ja hän saisi tietää, että olen voimakas myös yksin. Kutsuin manalan voimia ja he antoivat minulle sen, minkä Rowena minulta vei jättäessään minut Godricin vuoksi."

"Hän lopetti rakastamasta sinua pimeyden voimien vuoksi, ei Godricin!" Hermione tiuskaisi.

"Hänen olisi pitänyt rakastaa minua silti!" Luihuinen jylisi karkealla, surisevalla äänellään. "Niin kuin minä olisin rakastanut häntä, välittämättä siitä mitä ikinä hän olisi tehnyt!"

Hermione perääntyi muutaman askeleen järkyttyneenä miehen kasvoilla ja äänessä toistuvasta raivosta.

"Kartuttamallani voimalla olin näkymätön," Luihuinen jatkoi hitaasti. "Päätin näyttää hänelle, että minusta oli tullut maailman mahtavin velho. Perustin petojen armeijoita, jotka kuihduttivat alleen kaikki maanpäälliset miehistä koostuvat armeijat. Hallitsin salamointia ja ukkosta; Olisin pystynyt murtamaan koko maapallon kahtia, jos olisin halunnut. Mutta en olisi koskaan tuhonnut maailmaa, jossa Rowena eli. Rakastin häntä edelleenkin - huolimatta siitä mitä hän oli minulle tehnyt. Lopulta lähdin etsimään häntä näyttääkseni minkälainen minusta oli tullut ja nähdäkseni kuinka ylpeä hän minusta oli. Mutta Rowena oli Godricin kanssa. Hän ei rakastanut minua enää. Hän oli valinnut Godricin minun ylitseni. Hän käski minun lähteä ja jättää heidät rauhaan."

Hermione katsoi miehen kasvoja, seurasi hänen katsettaan kohti ryijyä ja tiesi yhtäkkiä ilman ainuttakaan epäilystä mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuisi.

"Tapoit hänet," Hermione sanoi vingahtavalla äänellä.

"Tottakai tapoin hänet."

Hermione vavahti - eikä vähiten siksi, että Godric Rohkelikko näytti hänen mielestään hyvin paljon Harrylta.

"Rowena varmasti vihasi sinua," Hermione sanoi raa'asti ja jatkoi sitten nopeasti, "Vai tapoitko hänet myös?"

"En tappanut häntä," Luihuinen sanoi kääntyen pois ryijyltä. "En pystynyt riistämään hänen henkeään, vaikka hän oli kohdellut minua niin kaltoin. En pystynyt tappamaan häntä, vaikkei oma elämäni enää merkinnyt itselleni mitään. Eristäydyin kaikesta, tein vaikeita ja vaarallisia taikoja. Taikoja, jotka varmistivat, että pystyisin jonain päivänä taas nousemaan. Nousemaan sitten kun maailmaan syntyisi toinen Rowena. Toinen lähde, joka ruokkisi minun voimaani.."

"Minä en ole Rowena," Hermione sanoi tärisevällä äänellä. "Hän kuoli tuhat vuotta sitten, samoin teki Godric ja sinun olisi pitänyt kuolla myös! Sinun ei koskaan olisi pitänyt tulla takaisin!"

Luihuisen tumma ja tyhjä katse lepäsi hänessä hetken. Näytti aivan siltä niin kuin hän olisi voinut hymyillä. "Mutta tulin takaisin sinun vuoksesi," hän sanoi.

"Voimasi katosivat kun Rowena lopetti rakastamasta sinua," Hermione sanoi epätoivoisesti. "Lähteen on oltava suostuvainen."

"Totta," Luihuinen sanoi.

"No, minäpä en ole suostuvainen, etkä pysty tekemään mitään suostutellaksi minua. Vaikka kiduttaisit minua--"

"Raakaa ja tarpeetonta," Luihuinen sanoi. "Ja tehotonta. Voisin särkeä sinut, muttei se tekisi sinusta siltikään suostuvaista. Ei. Kun sinusta tulee minun lähteeni, se tapahtuu vain ja ainoastaan rakkautesi ansiosta."

"Rakkauteni?" Hermione toisti lähes tukehtuen. "Sehän on-- ällöttävää--"

Nyt Luihuinen hymyili. "Olet niin paljon hänen kaltainen," hän sanoi. "Ja kun saan kaiken valmiiksi, sinusta tulee hän. Parempi Rowena mitä hän koskaan oli. Paljon uskollisempi, paljon todellisempi." Mies nosti päätään ja huudahti yhtäkkiä, "Matohäntä!"

Sekunnissa Matohäntä oli hänen vierellään virnistäen Hermionelle pienet silmät kiiluen.

"Onko nyt aika isäntäni?"

"Melkein," Luihuinen sanoi. "Vie hänet takaisin huoneeseensa ja lukitse ovi. "Hyvin pian," hän sanoi. "Hyvin pian on aika."

***

Lähes täysin vaistojensa varassa lentävä Harry kiisi alaspäin ja jotenkin, lähes ihmeen kautta, onnistui olemaan lahtaamatta itseään viiltäviin oksiin tai mäjähtämättä vasten puunrunkoa. Hän sukelsi läpi oksiston, näki maan lähestyvän hänen jalkojensa alla ja nosti Tulisalamansa niin terävästi ylös, että tippui luudaltaan muutama metri ennen maanpintaa luudan kolisten alas hänen vierelleen.

Harry oli jaloillaan sekunnissa ja katsoi jo villisti ympärilleen. Hän seisoi pienellä aukeamalla pitkien puiden ympäröimänä. Alhaalla oli lähes pimeää - hämärän keihästi vain muutama utuinen valonuoli, jotka pistivät lehtien lomasta. Harryn terävä etsijän silmä löysi nopeasti katseellaan Dracon rikkinäisen luudan, joka makasi maassa puoliksi katkenneena keskellä aukeaa. Monen metrin päässä luudasta oli tumma, kyyhöttävä hahmo.

Harry tunsi sisällään oudon paniikinomaisen tunteen. Tai ehkä se todellakin oli paniikkia. Hän pakotti jalkansa liikkeelle ja puoliksi juoksi kohti Dracon tummaa, kutistunutta hahmoa. Poika makasi selällään maassa. Polvistuessaan pojan viereen, Harry näki, että hänen silmänsä olivat auki. Hän oli aivan varma siitä, että Draco oli kuollut.

Sitten harmaat silmät välähtivät häntä kohti ja Draco sanoi hassulla, vinkuvalla äänellä "Heippa Potter."

"Malfoy - oletko kunnossa?"

"Tuuli lennätti minut alas," Draco sanoi. Hän nosti itsensä hitaasti kyynärpäiden varaan ja vavahti. "Ainiin ja jalkani on katki."

"Katki? Oletko varma? Sattuuko se?" Harry sanoi tuntien kuulostavansa lähinnä huolestuneelta isoäidiltä, muttei pystynyt hillitsemään itseään.

Draco katsoi Harrya kulmiensa alta. "No, ensin se vähän pisteli," hän sanoi. "Mutta se meni onneksi nopeasti ohi kun polttava kipu polkaisi käyntiin."

Hän tekee säälimisen todella vaikeaksi, Harry ajatteli ärtyneesti. Toisaalta, ehkä hän tavoitteleekin juuri sitä.

"Kuulin kun se napsahti," Draco lisäsi puistatellen. "Kuulosti vähän samalta kuin luudan kahtia napsaisu."

"Asiasta puheenollen," Harry sanoi. "Luutasi on mennyt poikki."

Draco katsoi häntä kasvoillaan täydellinen kauhun ja järkytyksen ilme.

"No ei se nyt niin paha juttu ole," Harry sanoi nopeasti. "Voimme jakaa minun luutani, kunnes-"

"Potter," Draco keskeytti hiljaisella äänellä. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet märän saven sävyiseksi harmaaksi. "Katso taaksesi."

Harry kääntyi. Ja jähmettyi paikoilleen.

Ne olivat vielä hieman kaukana - toisella puolella aukeaa, mutta siitä ei ollut epäilystäkään mitä ne olivat. Pari-kolmekymmentä tummahuppuista, tummakaapuista oliota. Kuusimetriä pitkiä, pursuten puiden välistä kuin hitaasti savuava myrkky. Tullen aina vain lähemmäs. Ja lähemmäs.

Harry tunsi sydämensä kääntyvän ympäri.

Ankeuttajia.

Draco henkäisi kuristuneen kuuloisella äänellä. Harry pyörähti ympäri ja näki kuinka poika oli piistänyt kätensä kasvojensa ylle kiemurrellen ja nykien kuin kala kuivalla maalla.

"Malfoy?" Harry sanoi ääni täynnä ihmetystä ja kauhua samassa kun ensimmäinen kylmä aalto iski kaataen hänet kumoon Dracon päälle. Harry haukkoi henkeä yrittäen selvittää harmaata sumua, joka nousi nopeasti hänen päänsä sisällä. Poika kömpi ylös, kääntyi ja kohtasi lähestyvät ankeuttajat, yrittäen samalla olla hoippumatta tummista hahmoista huokuvan jääkylmän ilmaseinämän edessä, kun ne laahustivat häntä kohti kuin jäävuori.

Harry kuuli hämärästi Dracon kuristuneen kuuloisen hengityksen takanaan, kun hän hapuili kohmeilla sormillaan kohti taikasauvaansa. Ankeuttajat olivat jo puolivälissä aukeaa, liikkuen häntä kohti kuin tasainen virta myrkytettyä vettä. He olivat niin hiljaisia liikkuessaan, että Harryn tunne painajaisunesta vain kasvoi entisestään.

Hän yritti vakaannuttaa taikasauvakättään, mikä tärisi kiivaasti. Harry ei ollut koskaan tuntenut onnellisen muiston kutsumista vaikeammaksi kuin juuri nyt. Hän ei ollut loihtinut suojeliusloitsua sitten kolmannen Tylypahkan vuotensa, ja ne onnelliset muistot, jotka hänellä silloin olivat -- huispausottelut ja tupamestaruuden voitto -- tuntuivat yhtäkkiä niin pieniltä ja typeriltä. Hän vei mielensä epätoivoisesti taaksepäin - ja ajatteli tietysti Hermionea; Hermionea kertomassa rakastavansa häntä, mikä tällä hetkellä aiheutti kuitenkin Harryn sisällä enemmän kipua kuin mikään muu. Hän pakotti mielensä pois niistä lumisateen ja peilien ja Hermionen suudelman muistoista ja ajatteli yhtäkkiä seisovansa koulun lammen äärellä pitäen kädessään Siriuksen kirjettä ja katsoen kuinka Hermione ja Draco nauroivat. Hän muisti heidän naurunsa olevan niin tarttuva, että hän nauroi itsekin. Hän muisti varsinkin Hermionen naurun. Hermione nauroi melko usein, mutta hyvin harvoin niin makeasti kuin silloin - hyvin harvoin niin makeasti, että hänen oli istuttava alas. Hyvin harvoin niin kirkkaasti ja niin kontrolloimattoman iloisesti. Harry tunsi huultensa värähtävän hymyyn, kun hän muisti kuinka Hermione oli vetänyt hänet alas viereensä ja haudannut kasvonsa hänen olkapäähän vieläkin makeasti nauraen.

Harry nosti taikasauvansa ja kuuli oman äänensä aivan kuin se olisi tullut jostain kauempaa. "Odotum suojelius!"



Hänen taikasauvansa nytkähti hänen kädessään ja tuttu hopeanvalkoinen valo syöksyi sen kärjestä. Helpotuksesta huojentunut Harry lakosi polvilleen maahan kun vaalea valo muotoutui suureksi hirveksi, jonka sarvet pistivät kuin monihaaraiset salamat vasten tummaa oksistoa hyökäten kohti ankeuttajia. Hämärässä valossa hopeinen hirvi hohti kuin uusi kuu ja ankeuttajat musertuivat sen alle, näyttäen lähes haihtuvan ilmaan perääntyessään puiden varjoon. Hirvi kirmaisi heidän peräänsä kääntyen aukean laidalta vielä katsomaan Harrya - Harry nosti heikosti kättään tervehdykseksi - ja se katosi sitten metsän siimekseen.

Vieläkin polvillaan oleva Harry kääntyi katsomaan Dracoa, joka oli lopettanut nykimisen, mutta jonka kädet olivat vieläkin kasvojen peitteinä.

"Ne ovat poissa," Harry sanoi.

"Potter," Draco sanoi vieläkin käsiensä takaa, "Miekka--"

"Mitä?"

"Ota se pois minusta--"

Harry kurotti kohti ja tarttui miekkaan, jonka Draco oli pistänyt vyönsä läpi (ja oli ihmeen kaupalla onnistunut olemaan keihästämästä itseään). Harry lähes huusi. Miekka oli jäätävän kylmä hänen kosketuksensa alla. Harry puristi hampaansa yhteen ja tarttui miekan kahvaan vetäen sen pois Dracosta. Hän tunsi kylmän hehkuvan siitä kuin armeija pieniä jäätyneitä nauloja, jotka juoksivat pitkin hänen suoniaan ja kuitenkin kun hän nosti sen käteensä, hän tunsi olonsa yhtäkkiä - voimakkaaksi.

Pieni, kylmä ääni puhui hänen päänsä sisällä.

Harry Potter?

Miekka ei enää ollut kylmä. Se oli nopeasti muuttunut vastaamaan hänen ruumiinlämpöään. Näytti niin kuin se olisi tehty hänen omasta lihastaan, vaikkakin paljon kovemmasta ja sileämmästä.

Harry, ääni hänen päänsä sisällä sanoi taas.

Sitten se sanoi muita asioita.

Harry tiputti miekan ja sätkähti taaksepäin aivan kuin se olisi polttanut häntä.

"Harry!" Ronin ääni huusi. Harry katsoi ylös ja näki kuinka Ron ja Ginny juoksivat heitä kohti näyttäen kalpeilta ja huolestuneilta. He olivat kummatkin yltä päältä lehtien peitossa ja pieniä oksanpaloja oli takertunut Ginnyn hiuksiin - he olivat varmasti jääneet kiinni oksistoon. Kummatkin kantoivat luutiaan käsissään. "Harry-- oliko se--?"

"Suojeliusloitsu," Harry sanoi lyhyesti. "Ankeuttajia."

Ron näytti harmaalta. "Meidän on päästävä täältä pois," hän sanoi.

"Malfoyn jalka on katki," Harry sanoi samalla lyhyellä äänellä.

Ron tiputti luutansa ja katsoi Harrysta kohti Dracoa. Sitten hän kääntyi kohti Ginnyä. "Osaatko korjata sen?"

Ginny pudisti päätään. "Haavat ja ruhjeet osaan kyllä hoitaa, mutta luita en vielä. En halua ottaa sitä riskiä. Jos teen virheen, Malfoy saa jalkaansa kaksi luuta yhden sijasta, tai onnistun jotenkin tekemään luusta joustavan tai--"

"Voit vahingossa poistaa luut kokonaan," Harry sanoi miettien Lockhartia.

"Aivan," Ginny sanoi.

"Joten vastaus on siis ei," Ron sanoi. "Okei. Harry. Tule tänne. Minun on puhuttava kanssasi hetki."

Harry seurasi Ronia pienen matkan päähän ja katsoi häntä tutkivasti. Ronin kasvoilla oli päättäväinen ilme, mikä oli joskus hyvä ja toisinaan taas huono asia. Harry ihaili Ronin päättäväisyyttä, mutta yleensä oli hyvin hankalaa yrittää muuttaa hänen mieltään, jos hän oli jotain päättänyt.

"Oletko kunnossa?" Ron sanoi katsoen Harrya etsivästi. "Ankeuttajat ja kaikkea.. oletko kunnossa?"

"Olen ihan ok," Harry sanoi. Yllätyksekseen se oli vielä kaikenlisäksi totta. "Ankeuttajat vaikuttivat Malfoyyn paljon pahemmin kuin minuun."

"Mikä on hyvin outoa," Ron sanoi.

"Samaa mieltä," Harry lisäsi. "Mutta en ole varma tarkoittaako se välttämättä mitään. Ohitetaan sittenkin tuo edellinen lause. Tarkoittaa se jotain, mutten vielä tiedä mitä."

"No, saat nyt hieman aikaa miettiä sitä," Ron sanoi.

"Miten niin?"

"Siten niin, että mielestäni minun ja Ginnyn pitäisi lähteä hakemaan apua ja sinun tulisi pysyä täällä Malfoyn kanssa. Emme jätä häntä yksin metsään katkenneen jalan kanssa, vaikka vihaisin häntä kuinka paljon tahansa, enkä missään tapauksessa jätä häntä tänne kaksin Ginnyn kanssa, kun minä ja sinä menemme--"

"Vaikka Malfoylla on katkennut jalka?" Harry virnisti. "Ei hän saisi Ginnyä kiinni vaikka tyttö juoksisi karkuun."

"Mutta jos Ginny ei juokse karkuun?"

"Olet vainoharhainen," Harry sanoi.

Vastaukseksi Ronin silmät katsahtivat pojan olan yli. Harry kääntyi ympäri ja näki Dracon nojaavan vasten puunrunkoa ja Ginnyn kumartuen hänen ylleen näyttäen huolestuneelta.

"Ei tuo nyt tarkoita mitään," Harry sanoi.

"En jätä häntä tänne leikkimään hoitsua ja potilasta Malfoyn kanssa. Koska... no, koska--"

"Koska hoitsuleikit johtavat aina tuhmiin lentoemäntäleikkeihin?"

"Harry," Ron sanoi tuohtuneena.

Harry heitti kätensä ilmaan. "Olet aivan järjetön tässä asiassa."

Ron kohautti olkapäitään. "Minut on kasvatettu vihaamaan Malfoyn nimeä ja katsomaan pikkusiskoni perään. Joten kerro sitten minulle mitä minun pitäisi tehdä?"

***

"Sattuuko jalkaasi nyt?" Ginny kysyi huolissaan sipaisten harhautuneen hiuskiehkuran pois silmiltään. Hän oli juuri auttamassa Dracoa istumaan vasten puunrunkoa. Pojan katkennut jalkan makasi suorana ja liikkumattomana maassa ja hän piti sylissään Luihuisen miekkaa.

"Tietysti," Draco sanoi ärtyneesti. "Jalkani on poikki. Tottakai se sattuu. Eikö kukaan tiedä yhtään särynpoistoloitsuja? Mikä teitä ihmisiä vaivaa?"

"Etkö sitten itse tiedä yhtään?" Ginny sanoi terävästi.

"En," Draco sanoi ilman häpeän hiventäkään.

"Luoja, että olet sitten ärsyttävä - jopa katkenneella jalallakin," Ginny sanoi, mutta hän sanoi sen ilman suurempaa ärtyneisyyttä. "Hei, istu nyt vaan rauhassa aloillasi jooko?" Ginny laittoi kätensä pojan olkapäälle ja työnsi hänet hellästi vasten puunrunkoa.

"Kiitti," Draco sanoi ja sulki silmänsä.

"Ole hyvä," Ginny sanoi pehmeästi katsoen samalla poikaa kohti. Toisaalta Ginny oli iloinen siitä, että pojan silmät olivat kiinni, koska nyt hän pystyi katsomaan häntä ilman, että hänen oli heti käännettävä katseensa pois. Draco oli kalpea (luultavasti kivun takia) tehden puunoksien aiheuttamista arannäköisistä haavoista vieläkin selkeämmät hänen ihoaan vasten. Hänen silmäripsensä olivat tummat ja pitkät - niin pitkät, että Lavender Brown olisi ollut niistä epätoivoisen kateellinen.

"Älä," Draco sanoi avaamatta silmiään.

"Älä mitä?" Ginny sanoi hätkähtäen taaksepäin syyllisesti.

"Katso minua. Saat minut hermostuneeksi." Draco avasi silmänsä ja tutki tytön katsetta hetken, sulki sitten silmänsä taas aivan kuin Ginnyn näkeminen olisi satuttanut häntä ja sanoi sitten tasaisen tylsällä äänellä, "Unohda se. Ei se tule koskaan toimimaan."

Ginny oli ihan pihalla. "Mikä ei tule toimimaan?"

Draco huokaisi. "Tiedän mitä ajattelet," hän sanoi. "Samaa mitä ajattelit eilen yöllä. 'Hei, katso Malfoyta, niin suloisena ja avuttomana ja lähes mukavana. Ei hän ole ilkeä; hän on vaan vähän haavoittunut ja katkera. Hän tarvitsee vain rakkautta ja kaikki korjaantuu taas.' Mutta arvaa mitä?" poika jatkoi liikuttumattomana Ginnyn kauhistuneesta ilmeestä. "En ole mukava. Enkä tarvitse rakkautta, enkä halua, että minua korjataan. Ainakaan sinun toimestasi."

"En koskaan," Ginny pärskähti etsiessään sopivia sanoja. "En todellakaan--"

"Hyvä," Draco sanoi. "Älä edes ajattele sitä. Koska jos haluat mukavan poikaystävän, sinun on parempi pidättäytyä vain siinä, joka sinulla on jo; Mielikuvitus Harry Potter."

Ginny oli niin raivoissaan, että hän halusi löydä Dracoa. Mutta hänellä on katkennut jalka, Ginny toisti mielessään. Et voi löydä sellaista, jolla on katkennut jalka. Hän halusi sanoa jotain ilkeää ja kärjekästä - jotain todella inhottavaa. Hän halusi sanoa ei ihme, ettei isäsi halunnut sinua, tai Mielikuvitus Harry Potterkin on tuhat kertaa parempi kuin aito Draco Malfoy - kysy vaikka Hermionelta.

Mutta ei hän pystynyt.

Sen sijaan hän sanoi niin tyynesti kuin vain pystyi; "Malfoy, oletko koskaan edes kuullut mitään hienotunteisuudesta?"

Draco avasi silmänsä ja katsoi Ginnyä. Tyttö hätkähti hieman nähdessään kuinka laajenneet pojan pupillit olivat - joko järkytyksestä tai kivusta, hän ei ollut aivan varma. Dracon silmäterät näyttivät tyhjän mustilta ja niiden reunalla oli vain pieni kierros ohutta hopeista lankaa. "Hienotunteisuus on vain toinen sana valehtelulle," hän sanoi tasaisella äänellä.

"Oliko tuo taas yksi niistä isäsi kuuluisista sanonnoista?"

"Ei," Draco vastasi. "Keksin sen aivan itse."

***

"Säkkipillejä," Sirius sanoi tiukasti.

Narcissa pudisti päätään pitäen katseensa tiukasti kiinni lukemassaan häälehdessä. "Ei säkkipillejä," hän sanoi, kurottautui kohti tyynyä ja asetti sen sitten päänsä taakse. Hän istui sängyllä heidän hotellihuoneessaan lehtileikkeiden, kirjojen ja hääkutsuluonnosten keskellä.

"Olen skotlantilainen," Sirius sanoi. "Haluan skotlantilaiset häät."

Narcissan huulet vääntyivät pieneen hymyyn, muttei hän siltikään nostanut katsettaan ylös lehdestä. "Annoin sinulle luvan pitää sitä hametta jos haluat," hän aloitti.

"Kilttiä," Sirius keskeytti, mutta Narcissa jätti sen huomioimatta.

"Ja jos totta puhutaan, en välitä vaikka laittaisit päällesi siihen sopivat sukkanauhat ja korkokengätkin. Ja sanoin sinulle, että voimme tarjoilla haggista ja jos haluat viettää koko iltapäivän heitellen niitä järjettömän kokoisia tukkeja takapihalla, niin sekin on ihan ok. Mutta en voi mitenkään suostua siihen, että altistaisin ystäväni ja kaikki rakkaimpani säkkipillimusiikille. Mieti mitä Draco sanoisi."

"Mieti mitä hän sanoo, kun näkee sen puvun jonka hänelle valitsit."

"Se pukuhan on hurmaava," Narcissa sanoi, mutta hymyili nyt jo leveästi. Hän katsoi ylös kohti Siriusta, joka hymyili hänelle takaisin. Kuten poikansakin, myös Narcissan hiukset haalistuivat helposti auringossa ja ne lainehtivat nyt suolanvalkoisina kiharoina hänen selkäänsä vasten. Narcissa näytti juuri siltä, kuin aina kouluaikoinakin, Sirius mietti. Ja hän näytti tosiaan paljon Dracolta - Narcissan kasvojen kaarteet olivat vain paljon pyöreämmät, eikä hänen leukansa ollut aivan niin terävä, mutta hopeanharmaat silmät, jotka kallistuivat kulmistaan, olivat täysin samanlaiset.

"Hän vihaa sitä," Sirius sanoi tietävästi.

"Et sinä sitä voi tietää."

"Kyllä muuten voin."

Narcissa pyöräytti silmiään. "Sinun on päästävä yli siitä mielikuvasta, että Draco olisi täydellinen nuoruudenkopiosi, Sirius," hän sanoi. "Myönnän, että sinä olisit vihannut sitä pukua, mutta Draco pitää vaatteista. Hän on aina pitänyt ja--"

"Ja lyön viidestäkymmenestä kaljuunasta vetoa, että hän sytyttää sen puvun tuleen ennen kuin suostuu pukemaan sen päälleen."

Narcissa oli yhtäkkiä kauhean kiinnostunut lehdestään.

"Et uskalla löydä vetoa vai?" Sirius virnisti. "Mitä jos tehtäisiin niin, että jos minä voitan, saan säkkipillit?"

"Ei säkkipillejä," Narcissa sanoi vaimeasti.

"Joko säkkipillejä tai sitten verilöylyjä," Sirius sanoi.

"Sittenhän näistä tulee paljolti entisten häideni kaltaiset," Narcissa hymyili ilkeästi.

Kun hän hymyili niin, hän näytti todella paljon pojaltaan, Sirius mietti.

"Er," ääni sanoi huoneen kulmasta ja sekä Sirius, että Narcissa hätkähtivät. "Olen pahoillani, että häiritsen mutta-"

Sirius hypähti jaloilleen tuijottaen takkaa. "Remus?"

"Olen pahoillani," toisti Lupin, jonka pää ja olkapäät tunkeutuivat huoneen kulman koristeellisen takan sisällä loimuavan tulen sisältä. Hän näytti hyvin onnettomalta. "En vaivaisi teitä, ellei asiani olisi tärkeä." Hän katsahti kohti sänkyä. "Anteeksi Narcissa."

Nainen heitti lehtensä sivuun ja katsoi hätääntyneenä Lupinista kohti Siriusta. "Onko kaikki kunnossa?"

"Harry," Sirius sanoi laskeutuen polvilleen takan ääreen. "Onko jotain tapahtunut Harrylle?"

"Hän on poissa," Lupin sanoi hitaasti tuntiessaan olonsa vieläkin syyllisemmäksi nähdessään kuinka kaikki väri kaikkosi Siriuksen kasvoilta.

"Poissa?"

"Hän on poissa. Hänen luutansa on poissa. Työhuoneeni on tuhottu ja se miekka josta sinulle kerroin - se on poissa myös."

"Draco," Narcissa sanoi nopeasti. "Oletko kysynyt häneltä missä Harry on?"

"En voi," Lupin sanoi. "Hän on poissa myös."

Narcissa valahti yhtä kalpeaksi kuin Sirius.

"Joten he ovat lähteneet yhdessä," Sirius sanoi. "Oletko varma, että he ovat tuhonneet huoneesi?"

"Täysin varma," Lupin sanoi. "Muistatko sen lasipallon jonka annoit minulle - sen jossa on se punatukkainen nymfi? No, hän oli nähnyt heidän tulevan sisään. He ottivat mukaansa joitain työkalujani - ja Thessalan renkaan muiden muassa. Ja he ottivat miekan." Lupin vavahti. "He rikottivat kaapin, johon olin sen kätkenyt. Ja se kaappi oli timanttilasia. Minulla ei ole aavistustakaan miten he sen tekivät. Minä en olisi siihen pystynyt."

"He ovat magideja," Sirius sanoi karkeasti.

"He ovat lapsia," Narcissa sanoi nousten ylös. "He ottivat miekan - mitä se tarkoittaa? Onko se vaarallinen?"

"En todellakaan tiedä," Lupin sanoi. "Olen yrittänyt koko päivän etsiä jotain tietoa siitä kirjoistani, jotta saisin edes jonkinlaisen aavistuksen siitä mitä voisi tapahtua. En löydä mitään muuta kuin hämäräperäisiä ennustuksia." Hän hieroi silmäänsä kädellään ja Sirius näki, että miehen sormet olivat täynnä musteenjäämiä. "Mutta jos kysytte minulta onko se miekka vaarallinen, niin vastaus on kyllä. Kyllä. He voivat hyvinkin olla vaarassa."

"Tulemme kotiin," Sirius sanoi. "Heti."

Lupinin olkapäät painuivat huojennuksesta. "Kiitos Anturajalka."

"Kiitoksella ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa," Sirius sanoi katsoen huolestuneesti Lupinia. "Puhumme nyt Harrysta. Joka on minun vastuullani. Ja Dracosta. Joka on myös minun vastuullani. Minun olisi pitänyt kiinnittää asiaan paljon enemmän huomiota viime kerralla kuin puhuimme ja sanoit heidän käyttäytyvän oudosti."

"En silti osannut ollenkaan odottaa tällaista," Lupin sanoi näyttäen kurjalta. "En tiedä miten aion selittää tämän Dumbledorelle. En tiedä edes tietääkö hän niitä mahdollisuuksia, joita--"

Sirius näytti siltä niin kuin hän olisi juuri tajunnut jotain. "Remus," hän keskeytti. "Kauanko siitä on kun olet viimeksi ollut kielletyssä metsässä?"

"Met-metsässä?" Lupin sanoi tyhjästi. "Voi luoja, siitä on vuosikausia."

"Jos kerron minne menet, voisitko - voisitko mennä sinne ja tavata muutamia, jotka voisivat luultavasti auttaa meitä?"

"Mennä kiellettyyn metsään ja tavata siellä joitain sinun kavereitasi?" Lupin toisti näyttäen hämmentyneeltä.

"Pyytäisinkö sinua, ellei se olisi tärkeää?"

"Kyllä," Lupin sanoi tiukasti.

"Kuutamo..."

"Okei, okei," Lupin sanoi. "Mitä haluat minun tekevän?"

***

"Lopeta tuo," Harry sanoi tuohtuneena. "Se on suunnattoman ärsyttävää."

Hän mulkaisi kohti Dracoa, joka ilvehti takaisin. Ron ja Ginny olivat olleet matkassa jo kaksi tuntia ja Draco oli keksinyt, että kun hän ojentaa kätensä kohti Luihuisen miekkaa, se hyppää maasta suoraan hänen kämmeneensä. Tämä oli Dracon mielestä niin tajuttoman hieno temppu, että hän oli jo muutaman tunnin heitellyt miekkaa parin metrin päähän antaen sen hypätä kohti hänen kättään noin miljoona kertaa peräkkäin. Harry oli saamassa päänsäryn.

Toisaalta, Harry mietti pienen syyllisyydentunteen kutittaessa vatsanpohjaa, Dracollahan oli katkennut jalka, eikä hän ollut valittanut asiasta vielä kertaakaan.

"Malfoy," Harry sanoi.

Draco katsoi ylös. "Mitä?"

"Kun ankeuttajat olivat lähelläsi, mitä sinä kuulit?"

Draco siristi silmiään Harrya kohti. "Mieskuoromusiikkia," hän sanoi. "Ja minä vihaan mieskuoromusiikkia."

"Tosi hauskaa. Mitä oikeasti kuulit?"

Draco ei pystynyt hillitsemään pientä viluvärettä. "Järkyttäviä asioita," hän sanoi lopulta.

"No, jos lopettaisit tuon miekan kanssa leikkimisen, voisin opettaa miten pääset niistä eroon."

Draco mietti hetken ja laski miekan sitten varovasti viereensä. Hän katsoi Harrya, joka nousi ylös, tuli hänen luokseen ja istui hänen viereensä yrittäen muistella miten Lupin oli selittänyt suojeliusloitsun hänelle kolme vuotta sitten.

"Okei," Harry sanoi. "Ensin sinun on mietittävä onnellista muistoa."

Draco räpäytti silmiään. "Mitä?"

"Onnellista muistoa. Se on hyvin tärkeää. Mieti kaikkein onnellisinta hetkeä, jonka vain muistat ja keskity siihen."

Draco sulki silmänsä ja mietti. Ja mietti. Onnellinen muisto. Milloin hän oli ollut onnellinen? Ei ainakaan vanhempiensa kanssa. Eikä koulussa. Hän mietti vaatekaappihetkeä Hermionen kanssa. He söivät suklaasammakoita ja suutelivat. Hän mietti sitä iltaa, jolloin hän oli estänyt isäänsä tappamasta Harrya ja sitä kuinka jälkeenpäin hän oli maannut ruohikolla Harryn, Siriuksen ja Hermionen ympäröimänä. Ja Hermione oli kertonut kuinka uskomaton ja rohkea hän oli ollut. Mutta nämä muistot menettivät kaiken hohtonsa, koska Hermione ei rakastanut häntä ja vaikka hän tiesi sen ja hyväksyi sen, muistojen kaivaminen oli vieläkin hieman liian tuskallista.

Hän avasi hopeiset silmänsä ja katsoi Harrya. "Ei minulla ole sellaista," hän sanoi.

Harry näytti yllättyneeltä. "Mitä tarkoitat?"

"Juuri sitä mitä sanoin," Draco jatkoi. "Minulla ei ole onnellista muistoa." Hän kohautti olkapäitään. "Äläkä tee siitä liian isoa numeroa, Potter."

Harry oli järkyttynyt. "Kyllä sinulla varmasti jokin onnellinen muisto on."

"No, otetaan vaikkapa se hetki jolloin Luihuinen voitti tupamestaruuden ensimmäisenä kouluvuotenani. Eikun hups, sinähän tulit ja pilasit sen, etkö niin? Emmekä ole koskaan voittaneet huispausottelua sinua vastaan, joten sitäkään en oikein voi ajatella. Mitä tähän enää voisi sanoa? Olet onnistunut pilaamaan jokaisen onnellisen muiston, joka minulla voisi olla."

Draco sulki silmänsä taas. Hermionen näkymätön läheisyys leijui sanattomana heidän ympärillään. Ensimmäistä kertaa elämässään Harry tunsi syyllisyyden vihlaisevan siitä, kuinka hän oli onnistunut jossain missä Draco oli epäonnistunut. "Kamaan Malfoy," hän sanoi epäröiden. "Tarkoitan, olet varmasti voittanut jotain. Jonkin kilpailun. Jotain?"

"No, äitini ilmoitti minut kerran Chipping Sodburyn komein poika -kilpailuun kun olin seitsemän vanha ja minun oli pukeuduttava äitini tekemään asuun ja nyt huomasin yhtäkkiä, ettei mikään maailman voima saa minua kertomaan tätä tarinaa sinulle loppuun asti, joten antaa olla. Ei Potter, en ole voittanut ainuttakaan kilpailua." Draco liikutti selkäänsä karheaa puunrunkoa vasten. "Sinun on ehkä keksittävä jokin muu loitsu."

"Ei ole olemassa mitään muuta loitsua," Harry sanoi etsien mielessään jotain ratkaisua. "Malfoy..." hän sanoi hitaasti. "Minkälainen mielikuvitus sinulla on?"

"Minkälainen mikä?"

"Mielikuvitus. Pystyisitkö kuvittelemaan onnellisen muiston? Voisit keksiä jonkun.. fantasian."

"Ai jonkun sellaisen jossa istun pyramidin nokassa päälläni aurinkojumalan kaapu ja minua hemmottelee parikymmentä puolialastonta temppelineitsyttä?"

"Jos se saa sinut onnelliseksi," Harry sanoi näyttäen epäilevältä. "Mutta saanen muistuttaa, että yritämme tähdätä onnellisuuteen tässä, Malfoy. Ei, öhöm..."

"Selvä," Draco sanoi avaten silmänsä ja hymyillen leveästi. "Onnellinen. Okei." Hän puristi silmänsä taas yhteen ja keskittyi. Harry katsoi kun kuunvalo leikki Dracon kasvojen yllä laskien tummat puoliympyrät hänen silmiensä alle, toistaen lehtien varjot hänen kalpealle iholleen ja ajatteli, että Dracosta oli tulossa veljeni. Minun veljeni. Harry antoi itselleen luvan pitää asiaa todellisena, muttei se tuntunut siltä kuitenkaan.

"Okei," Draco sanoi avaten silmänsä. "Nyt minulla on sellainen."

"Niin?" Harry sanoi mielenkiinnolla. "Mikä se on?"

"Jos kertoisin sinulle, että siihen liittyy Hermione, sulkapuuhka ja Barry Whiten parhaat -levy, olisitko vihainen?"

"Kyllä," Harry sanoi.

"No älä sitten kysy," Draco sanoi. Hän ponnisteli istumaan suorempaan ja ilman sen kummempaa ajatustakaan Harry ojensi kätensä auttaakseen häntä. Myöskin ilman sen kummempaa ajatusta Draco tarttui siihen ja antoi Harryn auttaa häntä. "Okei," Draco sanoi. "Olen valmis. Yritetään sitä loitsua."

***

He harjoittelivat suojeliusloitsua yli tunnin ajan, kunnes Draco pystyi loihtimaan 'onnellisen muistonsa' niin selkeästi mieleensä, että se tuntui lähes aidolta hänelle ja Harry oli alkanut tuhkeduttamaan haukoituksiaan niin usein, että Draco tunsi olonsa ennenpitkää melko syylliseksi.

"Hei Potter," hän sanoi. "Jos haluat mennä hetkeksi nukkumaan, mene vain."

"Mutta tämä loitsu--"

"Ei sinusta ole mitään hyötyä tällaisena muutenkaan," Draco sanoi. "Toistat jatkuvasti Odotum Suojeliuuuuuuuuuuuuuuus." Hän näytteli järjettömän suurta haukotusta.

"En minä tarvitse unta," Harry sanoi härkäpäisesti. "Haluan vain lepuuttaa silmiäni hetken."

"Lepuuta sitten," Draco sanoi ja vaiensi hymynsä kun Harry meni makuulleen, hautasi kasvonsa käsiinsä ja nukahti lähes sekunnissa. Draco tutkaili Harrya hetken uteliaana ja muisti sen laihan, kömpelön pienen pojan, jonka hän kuusi vuotta sitten tapasi matami Malkinin kaapukaupassa viistokujalla. Hän oli katsonut Harrya ja nähnyt hänen epätasaisesti leikatut hiukset ja teipatut lasit ja miettinyt; heikko tapaus. Hän oli melkein torjunut koko pojan suoralta kädeltä, mutta jokin oli pakottanut hänen puhumaan tämän kanssa. Harryssa oli jotain, mikä oli kiinnittänyt Dracon huomion häneen; hän ei osannut oikein sanoa mikä se oli, mutta jotenkin Draco tiesi, että se johtui tästä määrittelemättömästä ominaisuudesta, jota hän oli aina kadehtinut. Harrylla oli se jopa silloin kun hän oli lopenuupunut, jopa silloin kun hän nukkui ja luultavasti kuolasi jokapuolelle hänen kaapuaan, Draco mietti tutkien nukkuvaa poikaa ärsyyntyneenä. Rakastiko Hermione Harrya juuri sen vuoksi?

Draco huokaisi, katsoi sylissään makaavaa miekkaa ja taas nopeasti ylös. Hänen silmäkulmassaan hiipivä pieni liike sai hänet valppaaksi. Draco katsoi Harrya, joka makasi maassa ääneti ja liikkumatta. Sitten pienen rauhattoman olon täyttäessä hänen mielensä, hän kääntyi ja katsoi taaksensa.

Kaksi punaista, keltajuovaista silmää tuijottivat häntä pimeydestä.

Draco säpsähti nopeasti ja pistävä kipu riisti läpi hänen jalkansa.

"Heipähei," paholainen sanoi. Voi. Luoja. Draco ajatteli epätoivoisesti kun paholainen liikkui lähemmäs. Hän katsoi ympärilleen villisti ja näki Harryn nukkuvan maassa kädet kasvoilleen heitettyinä.

Se on pahuuden esine, enkä halua sitä lähellekään minua, Malfoy. Saatat vielä jonkin meistä kuoliaaksi.

Draco katsoi kohti paholaista, joka tuijotti häntä pyörivin, punaisin silmin. Minä vain.. istun tässä oikein hiljaa, Draco ajatteli. Ehkä se vain luulee, ettei minua voi häiritä nousemaan ylös.

Draco selvitti kurkkuaan toivoen samalla, ettei hänen äänensä kuulostaisi liian vinkuvalta. "Sinä taas," hän sanoi. "Sinun ei pitäisi hiipiä ihmisten ilmoille noin."

"Olen tullut hakemaan toista puoltani," paholainen vastasi katsoen Dracon sylissä makaavaa miekkaa kuin jotain hyvin maukasta jälkiruokalautasta.

"Minulla oli jotenkin sellainen aavistus, että sanoisit noin," Draco vastasi.

"Tuhat vuotta olen etsinyt sitä yli merten, yli maiden--"

"No joo joo," Draco sanoi kipeän jalkansa tehden hänet kärsimättömäksi. "Olen kuullut tuon tarinan pari kertaa aikaisemminkin. 'Olen etsinyt sitä tuhannet vuodet, se on minun toinen puoliskoni, plaa plaa plaa plaa. Olen pelottava paholainen, miekka tänne ja heti.'"

Paholaisen silmät kimalsivat. "Omaksuit tehtäväni ytimen."

"Korjaa jos olen väärässä," Draco sanoi. Hän ojensi vasemman kätensä eteensä kämmen edellä ja Luihuisen miekka hypähti maasta hänen kouraansa hyvin kepeästi ja helposti. Paholaisen silmät suurenivat. "Mutta pystyn tappamaan mitä tahansa tällä miekalla, enkö niin? Ihmisiä.. hirviöitä.." Draco töytäisi miekkaansa kohti paholaista, joka hypähti taaksepäin. "Paholaisia.."

"Uhkailetko minua, poika?" paholainen sihisi.

"Joten miekka siis voi satuttaa sinua," Draco sanoi äänessään tyytyväisyyttä.

"Et voi olla siitä varma," paholainen sanoi näyttäen viekkaalta.

"En voikaan, sehän oli vain villi arvaus. Voisin kuitenkin ihan kokeeksi pistää miekalla vaikka, sanotaan.. sinua kohti kokeillakseni miten tämä toimii, ellet ala hilppasen avuliaammaksi minua kohtaan."

Paholainen paljasti hampaansa, mutta perääntyi. "Tuhat vuotta sitten," se sanoi vihaisesti, "vaihdoin voimani tuon miekan muodossa velholle, joka teki sopimuksen kansani kanssa. Hän käytti sitä saadakseen lisää valtaa ja noustakseen maailman mahtavimmaksi velhoksi. Kaikki se kuului sopimukseen. Mutta siihen oli myös kirjoitettu, että hänen oli annettava miekka takaisin tietyn ajan kuluessa." Paholainen pudisti päätään. "Hän ei koskaan palauttanut sitä, vaan katosi koko maailmankartalta. Katosi, vaikka oli vielä velkaa minulle! Oli vielä velkaa minulle toisen puoleni!"

"En usko," Draco sanoi, "että kukaan teikäläisistä osasi laatia miekasta minkäänlaista kuittia?"

Paholainen katsoi poikaa tyhjä ilme kasvoillaan. Draco huokaisi. "Arvasin."

"Tuosta miekasta ei ole sinulle minkäänlaista hyötyä," paholainen murahti mulkaisten Dracoa kaksivärisillä silmillään. "Et voi toivoa pystyväsi isännöimään sitä, kontrolloimaan sitä, pakottamaan sitä palvelemaan sinua. Sen sijaan sinä joudut palvelemaan sitä. Olet varmasti unissasi jo nähnyt mikä odottaa niitä, jotka käyttävät tätä miekkaa huolimattomasti?"

Draco pystyi tuntemaan miekan kahvan kylmenevän hänen otteensa alla. "En," hän valehteli. "En ole nähnyt mitään unia."

Paholainen nousi ylös. Draco tiukensi otettaan miekasta tietämättä aikoiko paholainen hyökätä häntä kohti - Draco ei tiennyt miten hän olisi puolustanut itseään maassa istuvana.

"Sinulla ei ole mitään oikeutta pitää tuota miekkaa," paholainen mörisi. "Millä oikeudella olet sen lunastanut?"

Draco mietti hetken ja sanoi sitten hyvin rauhallisesti, "Perintöoikeudella. Tämä miekka kuului isälleni, isäni isälle ja isäni isäni isälle. Sopimuksenne ei pätenyt perheeseeni tai minuun mitenkään. Siksi en ole sinulle mitään velkaa."

Hetken ajan paholainen pysyi hiljaa. Draco oli pettynyt. Hän oli luullut, että se oli melko vakuuttava puhe. Hyvin Malfoymainen.

"Olet siis päättänyt pitää miekan itselläsi," paholainen sanoi lopulta. "Olet päätöksesi tehnyt?" "Kyllä," Draco vastasi. "Olen." Paholainen kohautti olkapäitään. "Selvä," se sanoi kuulostaen lähes hilpeältä. "Pidä miekkasi. Heitä meille pari manausta, jos muutat mielesi." Ja se katosi.

Draco tuijotti tyrmistyneenä kohtaa, jossa paholainen oli hetki sitten seissyt tuntien olonsa yhtäkkiä suunnattoman oudoksi. Hän ajatteli melko sattumanvaraisesti isänsä lausahdusta - yhtä niistä Lucius Malfoyn hyvinkin käyttökelpoisista elämänohjeista: Jos vaikea tehtävä yllättäen tuntuu aivan liian helpolta, joku kusettaa sinua rankasti. Ole varuillasi.

"Hemmetti," Draco sanoi pehmeästi. "Minä olen ollut varuillani."

Hänen silmänsä vaelsivat ympäri aukean etsien merkkejä paholaisesta - tulisiko se takaisin? Tulisiko se takaisin ja toisi muita mukanaan?

Aukea näytti melko tyhjältä, tummalta ja hiljaiselta, mutta sitten silmäkulmastaan Draco näki pientä liikettä puiden lomasta. Hänen kätensä alkoi täristä - tämä oli liikaa, tämä oli aivan liikaa.

Täydellisen epätodellisuuden tunteen siivittämänä hän näki kaksi tummakaapuista, tummahuppuista hahmoa, jotka astelivat kohti aukeaa liikkuen täysin äänettömästi eteenpäin. Draco yritti sanoa Harryn nimeä, mutta hänen kurkustaan ei tullut pihaustakaan. Hän antoi miekan lipua pois kädestään ja puristi selkänsä vasten kovaa puunrunkoa.

Ainoa ajatus hänen mielessään oli, että hänen oli jotenkin päästävä jaloilleen. Tarttuen nopeasti miekan kahvaan, hän käänsi sen ylösalaisin ja upotti terävän kärjen maahan. Hitaasti ja tuskaisesti hän käytti sitä vetääkseen itsensä seisomaan, yrittäen laittaa mahdollisimman vähän painoa katkenneelle jalalleen. Hän luuli kuulleensa luiden nirskuvan toisiaan vasten ja tunsi kuinka hänen hiestä liukas kätensä melkein menetti otteensa kahvasta. Mutta hän oli jaloillaan. Nojaten voimakkaasti miekkaan, selkä vasten puunrunkoa - mutta jaloillaan.

Hän katsoi ylös ja näki läpi sumuisten silmäluomillaan tanssivien värillisten pisteiden läpi kaksi tummaa hahmoa, jotka liikkuivat yhä lähemmäs. Lähemmäs häntä ja Harrya, joka oli vieläkin täysin unessa.

Draco veti syvään henkeä hampaidensa välistä ja yritti viedä mielensä takaisin - pois aukealta, pois jalkansa pistävästä kivusta. Hänen kätensä tärisivät, kun hän keskittyi tiukasti onnelliseen tunteeseensa. Onnelliseen, hän toisti itselleen raivokkaasti, onnelliseen. Hän sulki silmänsä ja tunsi kätensä nojaavan kylmään miekkaan. Se oli jäätävä hänen kämmenensä alla - niin jäätävä ja täynnä voimaa. Hänen sykkeensä hidastui ja otteensa tiukkeni ja kun hän nosti vasemman kätensä, se lopetti tärisemisen.

Keskittyen mahdollisimman kovasti onnelliseen muistoonsa silmät tiukasti kiinni hän huusi täysillä; "Odotium suojelius!"

Jotain suurta, jotain laajaa ja hopeanvalkoista syöksyi hänen sormistaan kuin kimallus kesäistä salamaa. Sen voima heitti Dracon maahan ja hetken ajan hän näki vain valkoisia valolevyjä, jotka särkyivät mustien piinapisteiden alla. Jalkani -- sitä sattuu, voi luoja sitä sattuu. "Harry," hän yritti saoa, mutta hänen äänensä häipyi kun koko maailma tuntui kääntyvän ylösalaisin ja himmenevän. Kaikki pyöri ympäri ja häipyi lopulta kohti hänen silmiensä takaista tummuutta.

En pyörry. En pyörry.

Hän pakotti silmänsä auki. Ja näki kolme hyvin kalpeaa kasvoa tuijottavan häntä kohti. Harry, Ron ja Ginny - he kaikki näyttivät valkoisilta järkytyksestä ja yllätyksestä. Draco ponnisteli itsensä ylös kyynärpäiden varaan.

"Ankeuttajat--"

"Malfoy," Harry sanoi ojentaen kätensä kohti pojan rintaa työntäen hänet takaisin maahan. "Eivät ne olleet ankeuttajia."

"Mutta näin--"

"Näit Ronin ja Ginnyn," Harry sanoi äänessään hieman hilpeyttä. "Sori."

Draco katsahti kohti Ronia ja Ginnyä. Kummatkin nyökkäsivät.

"Hemmetti," hän sanoi täydellä tunteella.

"Loitsusi oli jokatapauksessa tosi siisti," Ginny sanoi. "Ja näytit hyvin pelokkaalta ja kaikkea - ainakin ennen kuin kirkaisit, kaaduit ja pyörryit."

"Tarkemmin ajateltuna taidat tarkoittaa ennemminkin karjaisua kuin kirkaisua," Draco sanoi ja siristi silmiään Ginnylle. "Oletteko te kunnossa?"

"Suojeliusloitsu suojaa sinua vaaroilta," Harry sanoi. "Ron ja Ginny eivät olleet vaaroja, joten loitsusi vain.. katosi."

"Enkä edes ehtinyt näkemään sitä," Draco sanoi surien. "Oliko se makee?"

"Oli," Harryn väsynyt, mudasta ja hiekasta likainen naama vääntyi hymyyn. "Teit sen Malfoy," hän sanoi. "Mikä tahansa onnellinen muistosi olikaan, se toimi."

Draco oli liian väsynyt hymyilläkseen takaisin, mutta hän sanoi, "Tiedätkö Potter, ei siinä oikeasti ollut Hermionea, sulkapuuhkaa ja--"

"Tiedän," Harry keskeytti. Ron ja Ginny katsoivat poikaa erittäin uteliaat ilmeet kasvoillaan. "Tiedän koska yrität vain ärsyttää minua Malfoy," Harry jatkoi nopeasti muistaessaan kohtauksen Lupinin työhuoneessa. "Tai ainakin yleensä tiedän."

Ginny katsoi Dracoa huolissaan. "Sinähän täriset," hän henkäisi.

"Tärinä on vain pelon sivuvaikutus," Draco sanoi. "Älä huolehdi siitä."

Harry katsoi kohti Ronia. "Löysittekö mitään?" hän kysyi hiljaa.

Ron pudisti päätään. "Emme mitään," hän sanoi. "Täällä ei asu ketään ainakaan sadan kilometrin säteellä. Ei kaupunkeja, ei taloja. Tulimme takaisin, koska alkoi tulla pimeää." Ron ja Harry vaihtoivat huolestuneita katseita. "Ajattelin," Ron jatkoi matalalla äänellä, "että ehkä voisimme tehdä paarit tai jotain. Ripustaa sen luudanvarsien varaan. Emme voi jäädä tänne, ja meidän on tehtävä jotain."

"Hermostun kun puhutte minusta niin kuin en olisi ollenkaan täällä," Draco tiuskaisi.

"Sehän on nopeasti korjattu juttu," Ron sanoi. Hän kaappasi kiinni Harryn paidanhelmasta ja raahasi hänet viiden metrin päähän, missä he jatkoivat jutteluaan tukahdutetuilla kuiskauksilla.

Draco nosti itsensä kyynärpäiden varaan ja katsoi Ginnyä. Tyttö katsoi häntä takaisin välinpitämätön ilme kasvoillaan. "Weasley--" Draco aloitti, mutta Ginny keskeytti hänet.

"Se oli lohikäärme," hän sanoi tylysti.

"Se oli mikä?" Draco sanoi yllättyneenä.

"Suojeliusloitsusi," tyttö jatkoi tasaisella äänellä. "Se oli lohikäärme. Hopeinen lohikäärme. Ajattelin, että haluaisit tietää."

Draco avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta hänet keskeytti Ronin riipaiseva huuto ja Harryn ällistynyt huudahdus. Jalkansa pistävästä kivusta välittämätön Draco käänsi itsensä ympäri nähdäseen mitä oikein tapahtui. Hän näki Ronin ja Harryn seisomassa taikasauvat käsissään, takanaan pitkän miehen hahmo. Tuntematon mies oli ilmiintynyt metsäaukealle.

***

Lupin kääntyi levottomana, mutta valppaana keskelle kuun valaisemaa metsää. Hän ei ollut käynyt kielletyssä metsässä moneen vuoteen, mutta se oli muuttunut niistä ajoista vain yllättävän vähän, eikä hänellä täten ollut mitään ongelmia Siriuksen ohjeiden noudattamisessa. He olivat tietysti Siriuksen kanssa risteilleet näitä polkuja nelin tassuin niin monta kertaa lapsina, ettei ollut ollenkaan ihme kuinka metsän jokainen siimes oli syöpynyt hänen mieleensä.

Niinkin villi metsä herätti henkiin sekä hänen ihmisen vaistonsa, mutta myös hänen sudenvaistonsa. Kapeiden puukäytävien välistä hän näki pienten eläinten liikehdintää - jalkojen tepsutusta ja puhtaanvihreiden jalokivien lailla hehkuvien silmien välkehdintää. Lupin haukkoi yön kylmää ilmaa, jota siivitti metsän tuoksujen saattue - hometta, sammalta ja eläimiä. Eläviä asioita, kuolleita asioita. Hän tiesi, että metsä oli sekä kauriiden ja näätien, että myös jättiläishämähäkkien, vampyyrien, hevoskotkien, kentaurien ja yksisarvisten koti. Hän oli tottunut siihen, ettei hänen suden muodossa tarvinnut pelätä mitään eläimiä - ei edes taikaeläimiä.

Mutta miehenä kuitenkin -- toisaalta, eihän hän koskaan ole ollut oikeastaan mies, ei koskaan pelkästään ihminen. Tämän vuoksi ei ollut kovinkaan ihmeellistä, kuinka hän kuuli kentaurin lähestyvän häntä jo kauan ennen kuin se tuli näkuviin puiden muodostaman seinämän takaa laukaten suoraan kohti. Se oli miespuolinen kentauri, melko nuoren näköinen sellainen, jolla oli hyvin kalpean vaaleat hiukset ja palominoturkki. Se kantoi selkänsä päällä laukkua ja sen silmät vaikuttivat kovilta ja epäileviltä kun se lähestyi Lupinia.

"Kutsuit minua," kentauri sanoi. "Mutta sinä et ole Sirius Musta."

"Sirius Musta lähetti minut," Lupin vastasi nopeasti. "Hän sanoi, että olet hänelle palveluksen velkaa. Minä olen hänen ystävänsä. Hän lähetti minut perimään palvelusta hänen nimissään."

Kentaurin sieraimet suurenivat. "Sinun kaltaisesi ja minun kaltaiseni ovat vanhoja vihollisia, ihmissusi," se sanoi. "Sinun pitäisi laskea palvelukseksi se, etten tallo sinua kuoliaaksi. Jos meitä olisi täällä muita--"

"Aivan," Lupin sanoi. "Missä kaikki muut ovat? Sirius käski minun etsiä Ronan ja Bane--"

"He ovat kaikki menneet," kentauri sanoi nauraen karkeasti. "Karkasivat pelosta - kaikki."

"Pelosta mihin?"

"Pelosta häneen joka nousee," kentauri sanoi lyhyesti. Se katsoi Lupinin tyhjää ilmettä siristäen silmiään. "Tottahan toki tiedät kuka hän on. Tottahan toki tiedät, että hän on luonut kaltaisesi, aivan kuten hän on luonut vampyyrit ja veelat tuhat vuotta sitten."

Lupin tunsi vatsanpohjassaan oudon painavan tunteen. "Salazar Luihuinen," hän henkäisi. "Joten hän on tullut takaisin."

"Hän on vielä heikko," kentauri sanoi. "Hän on vasta noussut. Hän ei ole vielä saanut takaisin vanhoja voimiaan. Mutta ne tulevat kyllä. Olemme nähneet sen jo planeettojen liikkeistä, olemme lukeneet sen jo ikivanhoista kirjoista."

"Mistä ikivanhoista kirjoista?"

Kentauri ei huomionut Lupinin kysymystä. "Nyt hänellä on vain tarpeeksi voimaa kutsuakseen lapsensa takaisin luokseen. He ovat alkaneet jo matkustaa kohti isäntäänsä."

"Ankeuttajat," Lupin sanoi. "Siis sinne ne ovat menneet."

Kentauri nosti kulmakarvaansa. "Kuulet ehkä kutsun itsekin kohta, ihmissusi. Eikö muut kaltaisesi ole sitä jo kuulleet?"

"En ole kovin usein kaltaisteni seurassa," Lupin sanoi. "Mutta minä en ole kuullut mitään kutsuja."

"Et vielä," kentauri sanoi.

"Jos hän on heikko - ellei hänellä ole vanhoja voimiaan-"

"Hänellä ei ole lähdettään," kentauri sanoi. "Hän ei pysty tekemään mitään ilman lähdettään. Mutta hän löytää uuden sellaisen vielä. Kaikki tämä on ennustettu. Ja kun hän sen tekee--"

"Lähdettään?" Lupin keskeytti ihmeissään.

Kentauri huokaisi syvään. "Minulla ei ole aikaa opastaa tietämättömiä ihmissusia," se tiuskaisi. "Minun on pidettävä järjestystä koko metsässä ja olen täällä aivan yksin." Se kurottautui kohti selässään olevaa laukkua ja veti sieltä hyvin risaisen ja ränsistyneen kirjan. Kentauri heitti sen Lupinille, joka kaappasi kirjan lennosta reflekseillään ja tuijotti. "Lue se," kentauri sanoi. "Sen jälkeen tiedät yhtä paljon kuin minä."

"Tämä kirja," Lupin sanoi tuijottaen opusta. "Auttaako tämä meitä?"

Kentauri nauroi ilottomasti. "Mikään ei auta teitä," se sanoi, kääntyi kannoillaan ja karahti laukkaan. Lupin katsoi kentaurin perään ja siirsi katseensa sitten kohti kirjaa. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt lähteä metsästä pois mitä pikimmiten, muttei hän pystynyt hillitsemään itseään - hän aukaisi kirjan kärsimättömillä sormillaan ja tuijotti kohti sivuja.

Ne olivat täynnä käsittämätöntä raapustusta. Jos se oli jotain kieltä, Lupin ei ollut koskaan ennen nähnytkään moista.

"Himputti," mies sanoi tunteella.

***

"Ron," tuntematon mies sanoi kuulostaen tyrmistyneeltä. "Mitä hemmettiä teet täällä?"

Ron tiputti taikasauvansa. "Charlie?"

Ilman täytti pitkä ja järkyttynyt hiljaisuus. Lopulta Harry sai nostettua taikasauvaansa. "Valois," hän sanoi tärisevällä äänellä.

Valkoinen valo välähti hänen sauvansa päähän valaisten hyvin yllättyneen näköisen Charlie Weasleyn. Harryn mielestä hän näytti juuri siltä niin kuin aina -- pukeutunut painavaan nahkatakkiin, mikä näytti yhtä palaneelta kuin olisi juuri pelastunut lohikäärmeen tulihenkäisyltä. Hänen tyrmistynyt ilmeensä pikkuveljeään kohtaan oli kuitenkin jotain uutta.

"Ron?" Charlie sanoi uudelleen.

Ron kurisi jotain, oli hetken aivan hiljaa ja yritti taas uudelleen. "Minä-- mitä sinä teet täällä Charlie?"

"Olin-- Tulin tänne koska-- täällä oli lohikäärme, eikö niin?" Charlie sanoi silmäillen villisti ympäriinsä. "Kuulin että täällä oli lohikäärme vapaalla jalalla, joten ilmiinnyin paikalle ja näin sen sekunnin ajan, mutta sitten se hävisi -- Ron, mitä helvettiä oikein meinaat? Harhailet keskellä metsää satojen kilometrien päästä kotoa jahdaten lohikäärmeitä? Oletko tullut hulluksi?"

Ron näytti raivostuneelta. Harry otti nopeasti askeleen eteenpäin, "Ei täällä ollut mitään lohikäärmettä Charlie," hän sanoi. "Tai siis oli, muttei se ollut oikea lohikäärme. Se oli suojeliusloitsu."

"Mikä?" Charlie sanoi tuijottaen poikaa. "Ei sittenkään mitään," hän lisäsi nopeasti. "Tiedän mikä suojelius on, mutta miksi tarvitsitte moista?" Hän katsoi Harrya. "Harry, teitkö sinä--"

"En," Harry sanoi terävästi. "Ei se ollut minun suojeliusloitsuni." Hän osoitti valonsädettä kohti puuta, jota vasten Draco makasi - Ginny hänen vierellään. "Se oli hänen suojeliusloitsunsa."

Charlien leuka loksahti auki, muttei hän katsonut Dracoa. "Ginny?"

"Heippa Charlie," Ginny sanoi pienellä äänellä.

Charlie ryntäsi kohti puuta, heittäytyi polvilleen pikkusiskonsa viereen ja kaappasi kiinni tätä olkapäistä. "Ginny! Oletko kunnossa?"

"Olen ihan kunnossa Charlie. Tuo on vain pieni naarmu oikeasti, minä--"

"Au," Draco sanoi pienellä, tuskastuneella äänellä. "Au. Ole hyvä äläkä istu katkenneen jalkani päällä."

Charlie hypähti taaksepäin ja tuijotti Dracoa aivan kuin olisi nähnyt pojan vasta nyt ensimmäistä kertaa. "Kuka sinä olet?"

"Draco Malfoy," poika vastasi.

Charlie näytti järkyttyneeltä. "Lucius Malfoyn poika?"

Draco näytti puolestaan kapinalliselta. "Kyllä."

"Ja se oli sinun suojeliusloitsusi?"

"Kyllä," Draco sanoi taas.

Charlien kasvoille syttyi leveä hymy. "Se oli helvetinmoinen lohikäärme."

"En nähnyt sitä," Draco sanoi näyttäen vieläkin kapinalliselta, muttei enää niin paljon kuin äsken.

Ginny keskeytti. "Hänen jalkansa on poikki Charlie," hän sanoi.

Charlie lopetti hymyilemästä. "Mites se tapahtui?"

"Se on aika pitkä tarina," Ron sanoi näyttäen hermostuneelta.

"Tipuin luudaltani," Draco sanoi lyhyesti.

"No eipä se kovin pitkä tarina ollutkaan loppujenlopuksi," Charlie sanoi ja polvistui Dracon viereen. "Kumpi jalka?"

Draco näytti vasenta jalkaansa. Ronin, Harryn ja Ginnyn katsoessa -- Ron katsoi hämmästyneenä, Harry ja Ginny huolestuneina -- Charlie otti taikasauvansa esiin ja kosketti sen kärjellä hellästi Dracon jalkaa juuri polven alapuolelta. "Lukuisia murtumia," hän sanoi lyhyesti. "Näyttää siltä, että olet tehnyt paljon töitä saadaksesi jalkasi tähän kuntoon, nuori Malfoy. Tämä on murtunut ja nyrjähtänyt. Sinun on parasta tulla kanssani leiriin - se ei ole kovin kaukana täältä. Tai teidän on kaikkien parasta tulla," hän lisäsi katsoen erityisesti Ronia.

"Miten?" Harry sanoi. "Malfoy ei pysty lentämään tuolla jalallaan."

Charlie kurottautui kohti taskuaan ja veti sieltä mukanaan pienen hopeisen laatikon - suurinpiirtein tupakka-askin kokoisen, minkä sisältä paljastui pieni metallinen pallo, joka oli suurinpiirtein marmorikuulan kokoinen. "Porttiavain," Charlie sanoi. "Voimme kantaa hänet."

"Ja kun pääsemme leiriisi, voitko korjata Malfoyn jalan?" Ginny kysyi kärsimättömästi.

"Kun työskentelee lohikäärmeiden kanssa, sitä osaa korjata lähes kaikenlaisia järkyttäviä vammoja," Charlie sanoi hilpeästi. "Yksi lääkintävelhoistamme voi parantaa jalan hetkessä. Ja sillä välin," hän sanoi mulkaisten Ronia tiukasti, "voitte kertoa minulle mitä tarkalleen ottaen täällä teette."

***

Selkäänsä tornin kiviseinää vasten nojaava Hermione katsoi nopeasti ylös kun ovi avautui. Hänen yllätyksekseen tulija oli Matohäntä, ei Luihuinen. Mies laittoi oven kiinni perässään ja käänsi kasvonsa tyttöön. Hermione näki, että mies kantoi käsissään koristeellista hopeapikaria, jonka sisälmys kihisi ja höyrysi.

Kylmä pelon nyrkki puristi sisuskaluja Hermionen vatsan sisällä.

"Hei Hermione," mies sanoi tyynesti.

"Mitä sinä haluat?" Hermione sanoi kylmästi.

"En voi ymmärtää," hän sanoi epämiellyttävällä äänellä, "miten sinunkaltaisesi fiksu tyttö ei ole oppinut mitään käytöstapoja."

"Arvaapa mitä minä en voi ymmärtää?" Hermione sanoi. "Miten Sirius ja Harryn isä ovat koskaan voineet olla sinunkaltaisesi tyypin ystävä. Olet ällöttävä."

Hermione ei ollut aivan varma, mutta hänen mielestään Matohäntä vavahti hieman. Hetken kuluttua hänen hymynsä kuitenkin leveni ja hän otti monta askelta kohti tyttöä. Hermione näki kauhukseen, että mies hapuili vapaalla kädellään taikasauvaansa. "Isäntäni on antanut minulle luvan satuttaa sinua," hän sanoi. "Anna minulle aihetta, niin teen sen kyllä."

Hermione oli hiljaa.

"Muutuitpa kovin hiljaiseksi?" mies sanoi ilkeästi. "Kuivaako kurkkua? Kas tässä." Hän ojensi pikarin Hermionelle. "Juo siitä."

Hermione tuijotti kohti mutkikkaasti kaiverrettua kuppia, jonka sisällä oli sinipunaista nestettä, joka tuprusi, savusi ja kupli yli reunojen. Juomasta hohkasi hyvin voimakas tuoksu - ei paha tuoksu, vaan itseasiassa melko miellyttävä; niin kuin sitruunoita ja ruusuja ja vastaleivottua leipää.

"Minulla ei ole jano," Hermione sanoi tiukasti.

Matohäntä virnisti. "Sinunpahan on valintasi," hän kohautti olkapäitään. "Voit joko juoda sen, tai voin kiduttaa sinua kunnes et enää pysty käyttämään raajojasi. Sen jälkeen voin pakottaa sinut juomaan sen jokatapauksessa. Mutta jos haluat olla tyhmä ja rohkea, minulle passaa varsin hyvin. Kidutan sinua enemmän kuin mielelläni."

Hermione pystyi tuntemaan sydämensä pomppoilevan ilkein, painostavin sykkein vasten hänen rintakehäänsä. Hän muisti kuinka Lucius oli käyttänyt kidutuskirousta häneen Malfoyn kartanossa, yrittäen saada hänen kertomaan missä Harry oli.. Hermione muisti kuinka hän toivoi kuolevansa. Se oli jotain mitä hän ei koskaan pystyisi unohtamaan.

Vastahakoisesti hän ojensi kätensä ja antoi Matohännän laskea pikarin siihen. Hän puntaroi, kannattaisiko pikarin sisältö vain heittää lattialle, mutta Matohännän kasvoilla oli pelottavasti nälkäistä muistuttava ilme. Mies halusi satuttaa häntä. Hermione tiesi sen.

Hän nosti pikarin huulilleen ja joi.

Juoma maistui katkeralta sokerilta - makealta ja pistävältä. Hermione yskäisi katsoen kuinka Matohäntä seurasi ahnaasti tytön nieleskelyä.

Maailma näytti kallistuvan hänen ympärillään. Jossain kaukana Matohäntä kikatti, mutta Hermione ei enää kuullut häntä. Sumea suriseva ääni valtasi hänen korvansa; se kuulosti siltä kuin tuhat vangittua perhosta olisi yrittänyt vapauteen hänen päänsä sisältä. Hän pystyi tuntemaan juoman polttavan matkalla hänen vatsaansa aivan kuin hän olisi niellyt tulta tai silkkaa valoa; hän lähes odotti ihonsa hohtavan kuin soihtu. Hermione oli kauhuissaan, mutta kuitenkin samaan aikaan tunsi outoa huimaavaa ja iljettävää mielihyvää, mikä tuntui kuitenkin tällä hetkellä lähes pahemmalta. "Oliko se.." Hermione henkäisi, "Oliko se myrkkyä?"

Matohäntä nauroi karkeasti. "Ei todellakaan," hän sanoi nojaten eteenpäin näppärästi nyhjäisten kupin tytön heltyvästä otteesta. "Se, kultaseni, oli sitä mitä yleisesti kutsutaan lemmenjuomaksi."

Hermionen silmäluomet tuntuivat yhtä painavilta kuin kallionlohkareet, mutta hän hinasi ne auki ja tuijotti Matohäntää hämärän kauhun vallatessa hänen mielensä. "Lemmenjuomat.. ne eivät ole oikeita.. eivät ne oikeasti toimi.."

"Voi kyllä ne muuten ovat ja kyllä muuten toimivat," Matohäntä sanoi. "Tuo oli yksi niistä vanhimmista lemmenjuomista. Sen käyttö on melkoisen kiellettyä - elinkautinen Azkabanissa. Mutta," mies kohautti olkapäitään, "sillä nyt ei ole mitään merkitystä."

"En pysy," Hermione haukkoi henkeään kun maailma pyöri hänen ympärillään. "En pysy hereillä.."

"Aivan," Matohäntä sanoi hilpeästi. "Juoma vaikuttaa vasta muutaman tunnin kuluttua. Kun heräät, ensimmäinen henkilö jonka näet, on se jota rakastat ehdottomasti ja epätoivoisesti ja ikuisesti siitä hetkestä lähtien. Pimeyden voimia," Matohäntä hymyili paljastaen pienet rotanhampaansa. "Niitä ei mikään voi voittaa. Kauniita unia, tyttökulta," hän lisäsi kun Hermione upposi olkien keskelle. "Ja kun heräät, näet Salazar Luihuisen kasvot."

***

"Onko äidillä ja isällä harmainta aavistustakaan missä te olette?" Charlie sanoi mulkaisten Ronia niin hirvittävästi, että Harry oli lähes onnellinen siitä ettei hänellä ollut isoveljiä.

Kun he saapuivat leirille -- ja se todellakin oli leiri; kymmeniä erikokoisia telttoja, joissa asusti Charlien lohikäärmeopiskelijakavereita -- ensimmäiseksi Charlie oli kutsunut paikalle monia lääkintävelhoja, jotka kärräsivät Dracon kohti telttaa, joka nähtävästi toimi sairasosastona.

Näin Harry, Ron ja Ginny jäivät kuulemaan kunniansa, jonka esitti erittäin vihainen Charlie Weasley. Hän halusi välittömästi lähettää pöllöpostia vanhemmilleen kertoen kuinka Ron ja Ginny eivät olleetkaan kotona, vaan harhailivat keskellä järjettömän suurta metsää Lucius Malfoyn pojan ja Harryn kanssa, joiden kummankin tulisi olla koulussa tällä hetkellä.

"Charlie älä," Ron sanoi kuulostaen melko epätoivoiselta. "He ovat Districtin järvellä lomamatkalla.. en haluaisi vaivata heitä."

Charlie pudisti päätään. "Sinulla on jotain tekeillä Ron," hän sanoi. "Minä olen myös sukua Fredille ja Georgelle, ellet sattunut muistamaan. Tunnen tuon jotain-on-tekeillä-ilmeen kilometrien päähän."

"Ihan niin kuin sinulla ei sitten olisi koskaan ollut mitään tekeillä," Ron lämpeni. "Kaikki ne kerrat, kun minä olin lapsi ja sinä uskoit minulle salaisuuksiasi, enkä koskaan kielinyt sinusta, en koskaan."

"Olet vieläkin lapsi, Ron," Charlie sanoi. "Turvallisuutesi on minun päähuolenaiheeni. Sinun turvallisuutesi ja Ginnyn."

"Älä puhu minusta niin kuin en olisi ollenkaan paikalla!" Ginny tiuskaisi. "Ja olet älyttömän epäreilu Ronia kohtaan!"

Charlie näytti ällistyneeltä.

"Hän ei ole Fred tai George," Ginny raivosi. "Kun Ron tekee asioita, hän tekee ne hyvästä syystä. Hän ei ota typeriä riskejä. Eikä myöskään Harry!"

"Äiti ja isä eivät olisi iloisia jos--"

Ginny keskeytti Charlien protestin kädenheilautuksella. "Muistan kun päätit yhtäkkiä lähteä työskentelemään lohikäärmeiden kanssa ja äiti itki viikon," Ginny sanoi terävästi. "Hän oli varma, että tulet arkussa kotiin. He eivät pidä sinun työstäsi, eivätkä Billin hiuksista, eivätkä Percyn työnarkomaaniudesta, mutta he luottavat meihin. Meihin kaikkiin. Ja erityisesti Roniin. Joten mikset sinäkin voisi?"

Charlie avasi suunsa kasvoillaan pökertynyt ilme. Hän tiesi, että äskeisessä logiikassa oli jotain mätää, muttei hän pystynyt löytämään sitä sopivaa porsaanreikää juuri nyt.

"Ginny.."

"Luota meihin, Charlie," tyttö sanoi.

Charlie nosti kätensä väsyneesti ja hieroi sameita silmiään. Sitten hän huokaisi. "Haluaako kukaan tulla katsomaan lohikäärmeitä?" hän tarjoutui melko äkillisesti.

"Minä haluan," Harry ja Ginny sanoivat välittömästi. Ginny piti lohikäärmeistä paljon ja Harry taas halusi oppia tuntemaan Charlien paremmin. Ron näytti vieläkin melko myrskyisältä ja suostui veljensä ehdotukseen paljon vastahakoisemmin.

He seurasivat Charlieta läpi leirin vilkuillen toisiaan levottomin katsein. Charlien nopeasta tarjouksesta huolimatta, heillä oli kuitenkin aavistus, että miehen tarkoitusperät olivat viattomia.

Monta metriä telttojen takana oli suuri, aukea, suurinpiirtein kahden huispauskentän kokoinen alue, jota reunusti taika-aita. Aidatun kentän sisällä oli monta lohikäärmettä - yksikään heistä ei ollut yhtä suuri kuin se unkarilainen sarvipyrstö, jonka Harry oli kohdannut neljäntenä vuotenaan. Harryn mielestä yksi niistä näytti ruotsalaiselta ruttukuonolta. Charlie osoitti sormellaan sitä kohti. "Tuo on se lohikäärme, joka kertoi minulle Dracon suojeliusloitsusta," Charlie sanoi.

"Lohikäärmeet puhuvat?" Ron kysyi yllättyneeltä.

"No, ensin on opeteltava lohkukieltä, jotta pystyy kommunikoimaan niiden kanssa, mutta yleensä sekin on yhtä tyhjän kanssa," Charlie sanoi. "Ne vaan muistelevat sitä kuinka vanhoina hyvinä aikoina kyläläiset jättivät paaluihin sidottuja tyttöjä heille syötäväksi, tai valittavat siitä kuinka ne eivät saa lentää tarpeeksi tai kuinka niiden kauniita suomuja ei kehuta tarpeeksi usein. Mutta," Charlie lisäsi, "toisinaan niiltä saa ihan kelvollisia tiedonmurujakin. Kuten tänään."

"Mutta mehän sanoimme sinulle," Ron lisäsi. "Se ei ollut oikea lohikäärme. Se oli suojelius."

"Auttoipahan minut löytämään teidät, eikö totta?"

Ron näytti siltä niin kuin ei ollut varma oliko se hyvä vai huono asia.

"Vautsi vau," ääni heidän takaansa sanoi. Puhuja oli Draco, joka oli rynnännyt lopultakin heidän peräänsä sairaalateltasta. Hänen vaatteensa olivat yhtä rähjäiset ja likaiset kuin ennenkin, mutta hänen kasvojensa ja käsivarsiensa ruhjeet ja haavat olivat lähestulkoon kadonneet. Hänen jalkansakin oli selvästi kunnossa -- vaikkakin lääkintävelhojen oli pitänyt leikata hänen vasen housunlahkeensa irti päästäkseen ruhjoutunutta polvea hoitamaan. Draco ei kuitenkaan siitä välittänyt. Hänen kasvoillaan oli haltioitunut ilme kun hän tuijotti aitauksen lohikäärmeitä heidän takaansa. "Nuohan ovat fantastisia," Draco sanoi.

Charlien kasvot loistivat. "Eivätkö olekin?"

"En voi ymmärtää miksemme ole koskaan käsitelleet lohikäärmeitä taikaeläintunnilla," Draco sanoi tuijottaen vieläkin ylös kohti upeita eläimiä.

"Ehkä siitä samasta syystä, kuin emme ole käsitelleet tiettyjä tappoloitsuja Lipetitin luokassa," Ron sanoi happamasti. "Kuolleisuusaste on pikkasen korkea."

"Malfoy," Harry sanoi kuulostaen uteliaalta, "tuo lohikäärme tuijottaa sinua."

Harry oli oikeassa. Sininen ruotsalainen ruttukuono oli lukinnut suunnattomat ruokalautaisen kokoiset silmänsä Dracoon ja mulkoili poikaa lähes kiintymyksen oloisella katseella. Charlie näytti yllättyneeltä. "Hän taitaa pitää sinusta," mies sanoi Dracolle. "Sellaista ei yleensä koskaan tapahdu."

"Ehkä Malfoy vain haisee ruoalle," Ron mutisi.

Draco lähestyi aitaa, seisoi niin lähellä kuin vain pystyi ja katsahti ylös lohikäärmettä, joka katsahti takaisin lähettäen iloisennäköisiä savutupruja sieraimistaan.

"No jopas on aikoihin eletty," Charlie sanoi näyttäen vieläkin ällistyneeltä. Hän kääntyi kohti Dracoa. "Haluaisitko-- haluaisitko auttaa minua ruokkimaan niitä myöhemmin?" hän kysyi. "En edes yleensä kysy tällaista, mutta on niin harvinaista, että lohikäärmeet käyttäytyvät näin ihmistä kohtaan.. Ajattelin, että.."

Draco nyökkäsi. "Toki."

Charlie näytti ilahtuneelta. Ronin katsoessa kaikkea tätä närkästyneenä, Charlie löi kädellään Dracon selkää veljellisesti ja sanoi, "Sehän on hienoa, sehän on todella hienoa." Huomaten selvästikin Dracon melko rähjäisen ulkomuodon, hän lisäsi nopeasti; "Näyttää siltä niin kuin sinun tarvitsisi lainata vähän vaatteita."

"Housuja," Draco lisäsi nopeasti. "En haluaisi toimia uuden yksilahkeisten housujen muotitrendin lippulaivana, vaikka me olemmekin keskellä-ei-mitään."

"Saat joitain minun vanhoja vaatteitani," Charlie sanoi ystävällisesti. "Tulkaahan mukaani kaikki - voitte peseytyä teltoissa."

"Vähän ajan kuluttua," Draco sanoi. "Haluan puhua Harryn kanssa."

"Nähdään teltoilla," Harry sanoi Ronille, joka kohautti olkapäitään ja käveli pois Charlien ja Ginnyn kanssa.

Harry katsoi Dracoa uteliaana. "Mikä nyt Malfoy?"

"Olemme tosi lähellä," Draco sanoi matalalla, jännittyneellä äänellä. "Riipus - heti kun tulimme tänne, se alkoi jotenkin.. värisemään<. Olemme suurinpiirtein tunnin matkan päässä Hermionen olinpaikasta."

Harry katsoi Dracoa tiukasti silmiin. "Oletko varma?"

Draco virnisti. "Olenko koskaan pettänyt luottamustasi?"

"Haluatko minun oikeasti vastaavan tuohon vai pitäisikö minun vain tuijottaa merkitsevästi?"

"Tuijota pois," Draco sanoi. "Olen siltikin oikeassa. Mielestäni meidän pitäisi lähteä välittömästi -- tai siis heti kun saan uusia vaatteita, mutta noin niin kuin kuvainnollisesti välittömästi. Ja mielestäni meidän tulisi ottaa mahdollisimman vähän Weasleyjä mukaamme."

Harry näytti hämmästyneeltä. "Lähteä ilman Ronia ja Ginnyä?"

Draco nyökkäsi.

"Sehän on naurettavaa Malfoy. Mitä ihmettä tapahtui 'voima piilee lukumäärässä' ajattelulle?"

"Kaksi on lukumäärä," Draco sanoi.

"En lähde minnekään ilman Ronia," Harry sanoi.

"Mikset? Sinun on vain jatkuvasti huolehdittava hänen suojelemisestaan ja--"

"Et tiedä hänestä mitään!" Harry huusi.

"Ja sinä sitten tiedät?"

"Mitä tuon pitäisi tarkoittaa?"

Draco siristi silmiään Harrylle. "Ei mitään, ellet halua kuulla sitä," hän sanoi.

"En kuuntele Ronia silloin kun hän puhuu sinusta," Harry sanoi. "Miksi minun pitäisi kuunnella sinua kun puhut Ronista?"

Draco näytti hämmästyneeltä. Hänen mieleensä ei ollut ehkä edes juolahtanut ajatus, että Harry olisi koskaan puolustanut häntä.

"En jaksa enää kuunnella teidän kahden tappeluita," Harry sanoi. "En jaksa tätä typerää perheiden välistä kiistaa. Te voitte minun puolestani tapella kuinka paljon haluatte, mutta minä aion tästä lähtien olla välittämättä."

"Just," Draco sanoi. "Kun mikään muu ei enää toimi, täydellinen härkäpäinen suostumattomuus tosiasioiden näkemiseen yleensä auttaa."

"Et pysty suututtamaan minua," Harry sanoi kävellen kohti telttoja. "Et tällä kertaa."

Draco seurasi häntä vieläkin riidanhaluisena. "Noin just, Potter. Luiki pakoon vaan..."

"En luiki pakoon, vaan marssin pois. Eikä tuo kannoillani juokseminen auta yhtään, joten painu hemmettiin Malfoy! Mene vaikka vaivaamaan Charlieta - hän sentään edes pitää sinusta."

***

Charlien teltta oli kauempana kuin muut ja velhotelttojen tapaan se oli paljon tilavampi kuin mitä ulkoapäin näytti. Sen sisällä oli siisti pieni poikamiesboksi. Oven takaa paljastui pieni keittiö, jossa Draco odotti kun Charlie lähti etsimään hänelle vaihtovaatteita. Draco näki vilaukselta muita huoneita, jotka reunustivat kapeaa käytävää. Jokainen huone oli sisustettu siisteillä puuhuonekaluilla, jotka näyttivät siltä niin kuin Charlie olisi tehnyt ne omin käsin. Keittiön takan ylle oli ripustettu valokuva Weasleyn perheestä - heiluttavana ja hymyilevänä. Kuvan vieressä oli neliönmuotoinen hopeareunuksinen peili.

Draco katsahti kohti peiliä hätkähtäen hieman nähdessään kuinka veriseltä, likaiselta ja rähjäiseltä hän näytti.

"Hy-vin mielenkiintoista," peilin epäilemättä naispuolinen ääni venytti ja Draco hypähti taaksepäin. "Paljon potentiaalia. En malta odottaa, mitä tuon likaisen ulkokuoren alta paljastuukaan."

Charlie, joka oli tullut takaisin huoneeseen kantaen sylissään vaatepinoa, tuhahti naurahtaen. "Jätä hänet rauhaan Audrey," hän sanoi peilille jyrkästi. "Poika on vasta kuudentoista."

"Seitsemäntoista kuukauden päästä," Draco sanoi automaattisesti perääntyen peilin luota. Hän oli toki tottunut puhuviin peileihin, muttei välttämättä peileihin, jotka sanoivat kaiken niin suoraan.

"Tässä," Charlie sanoi laskien vaatepinon pöydälle. "Joitain vanhoja vaatteitani. En tiedä mahtuvatko ne sinulle, mutta.. Toin vanhan takkinikin, jos haluat tulla kanssani ruokkimaan lohikäärmeitä. Ne todellakin näyttävät pitävän sinusta. Oletko koskaan miettinyt lohikäärmeiden opiskelua vaikkapa Tylypahkan jälkeen? Voisit saada harjoittelupaikan vaikka täältä."

"En ole koskaan ajatellutkaan," Draco sanoi totuudenmukaisesti heittäen takkinsa pois ja kurottautuen kohti pöydän vaatepinoa. Charlie vihelsi. "Tuo," hän sanoi, "vasta on hieno miekka."

Draco katsahti alas kohti Luihuisen miekkaa, jonka hän oli tunkenut vyönsä läpi. "Kiitti," hän sanoi. "Se on kuulunut suvulleni jo kauan."

"Voinko katsoa sitä?" Charlie kysyi ojentaen kätensä.

Draco pudisti päätään. "Se on lumottu," hän sanoi pahoitellen. "Se katkoo sormesi, jos kosket siihen."

"No mutta kukapa ei haluaisi moista lumottua miekkaa?" Charlie sanoi hämmästynyt ilme kasvoillaan. "Vaikkakin," hän lisäsi. "Kannat sitä väärin." Hän hymyili Dracon ilmeelle. "Ei ole mitään järkeä pitää miekkaa kiinni vyössä. Se kolhii jalkaasi joka kerta kun liikut. Sinun tulisi kantaa sitä olallasi, jotta yletyt siihen aina kun tarvit sitä, eikä se ole tiellä."

"Taidat tietää aika paljon aiheesta," Draco sanoi.

"Pidän miekoista," Charlie sanoi. "Se vähän niin kuin kulkee käsikädessä tämän lohikäärmeistä diggailun kanssa. Minulla on paljon varusteita, joita voisin lainata sinulle."

"Kiitti," Draco sanoi.

"Itseasiassa," Charlie sanoi mietiskellen, "jos aiot tulla ruokkimaan lohikäärmeitä, tarvitset juuri ne oikeat varusteet. Odota hetki, tulen kohta takaisin."

***

"Veljesi näyttää pitävän Malfoysta," Harry sanoi kun hän ja Ron pesivät likaa kasvoistaan ja käsistään Charlien näyttämässä teltassa. "Lohikäärmeet pitävät Malfoysta, joten Charliekin pitää hänestä," Ron sanoi kohauttaen olkapäitään. "Charlie pitäisi varmaan Pimeyden Lordistakin, jos hän tulisi toimeen unkarilaisen sarvipyrstön kanssa. No, ainakin Malfoy otti hänen mielensä pois meistä."

Harry katsoi itseään lavuaarin yllä olevan peilin kautta. Hän oli onnistunut poistamaan suurimman osan kasvojensa kurasta ja verestä märällä pyyhkeellä paljastaen samalla kalpean ja hyvin onnettoman naaman, jonka vihreät silmät olivat tahriintuneet väsymyksestä. Hän nosti silmälasinsa takaisin kasvoilleen ja suoristi selkäänsä haroen sormiaan läpi sekaisten hiustensa. "Piristy rakas," peili sanoi lempeästi. "Ei mikään voi olla noin huonosti."

Teltan ulkopuolella he tapasivat Ginnyn, joka ei ollut aivan niin likainen kuin pojat ja oli näin ollen puhdistanut itsensä paljon nopeammin. Hänen punaiset hiuksensa olivat märät pesun jäljiltä ja ne riippuivat kostean hehkuvina kiharoina hänen kasvojensa ympärillä. Tyttö hymyili Ronille ja katsoi sitten huolestuneena Harrya. "Voitko jo paremmin?"

Harry kohautti olkapäitään. "Olen vaan väsynyt."

Ron hymyili sisarelleen, mutta hänen katseensa lipui nopeasti sivulle ja muuttui ällistyneeksi tuijotukseksi. "No mutta katsokaapa Malfoyta," hän sanoi.

Ginny ja Harry kääntyivät ja katsoivat kohti Ronin osoittamaa suuntaa. Draco käveli heitä kohti aukean läpi. Charlie oli pukenut hänet asuun, joka oli paljolti hänen oman asunsa kaltainen. Se näytti olevan yleinen lohikäärmeenkesyttäjien työasu, jos nyt mitään lohikäärmeisiin liittyvää voi luokitella yleiseksi. Oman paitansa yllä Dracolla oli Charlien lohikäärmeennahkatakki ja jaloissaan hänellä oli tiukat mustat nahkahousut. (Cassien huomautus: Onko niiden pakko olla tiukat? Okei, okei, ne ovat tiukat. On sitten teidän vikanne, ellei Draco pysty istumaan niissä.) Charlie oli antanut Dracolle myös jämerät, mustat saappaat, jotka olivat hieman liian isot hänelle, sekä mustan vyön, jonka solki oli lohikäärmeen muotoinen. Mustia vaatteita vasten hänen hopeanhohtoiset hiuksensa ja kalpeat kasvonsa pistivät esiin huomattavasti. Ginnyn mielestä Draco näytti vanhemmalta ja jotenkin erilaiselta Charlien kuluneissa nahkavaatteissa. Ne antoivat pojan ennestään lähes liian kauniille ulkomuodolle uudenlaisen särmin - sellaista kovuutta ja tummuutta, jota hänessä ei koskaan ennen ollut.

"Taivas," Ginny sanoi täysin huomaamatta puhuvansa ääneen. "Malfoy näyttää mielettömän seksikkäältä." Hän heitti kätensä suulleen. "Kuulitteko minun juuri sanovan tuon?"

Ron nyökkäsi.

"Voi luoja," Ginny sanoi tunteella. "Joku pliis tappakaa minut. En halua elää enää."

Harry tuhahti naurahtaen.

"Ginny pää kiinni," Ron sanoi näyttäen suuttuneelta. "Malfoy näyttää idiootilta."

"Eikä näytä," Ginny sanoi kuulostaen hämmästyneeltä, "hän näyttää.. niin kuin joltain piirustukselta tai maalaukselta.."

Harry tuhahti taas, tällä kertaa inhosta. "Voin vain kuvitella miltä tuo näyttää Louvren seinällä," hän sanoi. "'Idiootti naurettavissa housuissa -asetelma.'"

Ginny ei huomioinut Harryn kommenttia, vaan seisoi paikoillaan käsi edelleenkin suun ylle lätkäistynä, kun Draco lähestyi heitä heiluttaen. Kun poika pääsi perille, hän katsoi Ginnyä uteliaasti. "Onko jokin vialla?" hän kysyi.

Ginny vingahti, kääntyi ja juoksi vastakkaiseen suuntaan.

Draco siirsi uteliaan katseensa Roniin. "Mikäs sille tuli?"

"Nahka," Harry sanoi katsoen Ginnyn perään kasvoillaan sekä huvittunut, että samalla myös yllättynyt katse. "Ginny vihaa nahkaa. Hän on kasvissyöjä."

Draco pyöräytti silmiään. "Tämä on lohikäärmeennahkaa," hän sanoi. "Otettu jo valmiiksi kuolleista lohikäärmeistä saanen lisätä. Lohikäärmeet ovat aivan liian arvokkaita tapettaviksi nahan takia."

Ron naurahti vaimeasti.

"Haluatteko, että menen kertomaan sen hänelle?" Draco sanoi kuulostaen närkästyneeltä.

"Ei, älä," Ron lisäsi nopeasti. "Hän haluaa olla yksin.. uh..."

"Kasvissyöntinsä kanssa," Harry lisäsi.

Draco katsoi kumpaakin tylysti. "Te kaksi olette maailman huonoimpia valehtelijoita," hän sanoi. "mukaanluettuna Neville Longbottom."

"Sittenhän sinä pystyt sanomaan etten valehtele, kun kerron että näytät naurettavalta," Harry sanoi. "Nahkahousut Malfoy?"

"Ne on tehty liekinkestävästä lohikäärmeennahasta ja ne ovat hyvin käytännölliset," heidän taakseen ilmestynyt Charlie sanoi hymyillen. "Draco tulee auttamaan minua lohikäärmeiden ruokinnassa."

"Ei muuten tule," Ron sanoi tiukasti. "Meidän on lähdettävä. Nyt. Jos haluat käyskennellä lohikäärmeitä syötellen Malfoy, niin minulle se sopii vallan mainiosti. Anna riipus meille, niin lähdemme ilman sinua."

Charlie katsoi Dracosta kohti Ronia ja Harrya. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Harryn katse sai hänet sulkemaan suunsa. "Noniin," hän sanoi. "Noniin. En tiedä mihin te pojat olette itsenne sotkeneet, mutta laitan sinuun jäljitysloitsun Ron. Ellette ole takaisin kolmen tunnin sisällä, ilmiinnyn paikalle missä ikinä sitten olettekaan. Onko selvä?"

Ron nyökkäsi. "Selvä," hän sanoi.

"Ja Ginny pysyy täällä," Charlie lisäsi.

"Hän ei tule pitämään siitä," Harry sanoi.

"En välitä," Charlie sanoi hymyillen heikosti. "Olen jo nyt tarpeeksi liemessä jos äiti saa tietää, että olen antanut Ronin mennä luoja-tietää-minne teidän kahden kanssa. Jos päästän myös Ginnyn matkaan, voin saman tien unohtaa kotona käymiset koko loppuelämäni ajaksi."

***

En nukahda. En nukahda.

Hermione makasi olkien päällä tornissa, minne Matohäntä hänet oli jättänyt. Hän yritti pitää silmiään auki sormiensa avulla. Heti kun Matohäntä oli lähtenyt huoneesta, hän oli alkanut kuiskien toistamaan hereilläpysymisloitsua, jota hän oli niin monet kerrat ennenkin käyttänyt opiskelemiseen. Hitaasti, hyvin hitaasti harmaa sumu alkoi hälvetä hänen aivoissaan, kirkkaat värit hänen silmäluomiensa sisäpuolella häipyivät, eikä hänen enää tarvinnut varoa tajuttomuuteen vajoamista. Hän yritti uskotella itselleen, että ehkä nukkumisloitsun kumoaminen olisi saattanut aiheuttaa myös lemmenjuoman hälvenemisen, mutta siihen oli kuitenkin hyvin pieni mahdollisuus.

Hermione yritti miettiä miellyttäviä, onnellisia asioita pitääkseen itsensä rauhallisena. Hän sulki silmänsä tiukasti ja ajatteli vanhempiaan, koulua, Tylyahon retkiä Ronin ja Harryn kanssa. Ja sitten vain Harrya. Kaksi viimeisintä viikkoa olivat olleet hänen elämänsä onnellisimpia aikoja. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa hän halusi kuulla Harryn äänen taas. Hän piirsi Harryn mieleensä, hän mietti viimeistä kouluviikkoa, tunsi mielensä painautuvan vasten muistoa niin kuin tahdonvoiman suunnaton paine olisi saattanut muiston eläväksi.

Harry hymyili hänelle, piti hänen kädestään kiinni ja nyki häntä kohti käytävää pois Rohkelikon oleskeluhuoneesta. Harry, minulla on läksyjä tehtävänä, hän protestoi nauraen. Harry et voi käyttää kelmien karttaa vain löytääksesi vartioimattomia komeroita, joista meitä ei löydetä.

Harry nauroi, Miksen?, Hän luki karttaa. Miten olisi tämä komero? Tämä on hieno komero.

Harry, kaikki komerot ovat ihan samanlaisia.

Eihän ole. Tämä on poikkeuksellinen komero. Harry nosti Hermionen syliinsä ja kantoi kohti pimeää koppia laskien tytön varovasti maahan potkaisten samalla oven kiinni perässään. Noniin. Täällä me nyt sitten olemme. Kiva komero, eikö?

Harry.. olemmeko täällä jonkin syyn takia?

Meillä on ollut kokeita koko viikon ja tuntuu niin kuin ainoa mitä olen tehnyt viimeisen viikon ajan on ollut lukeminen, tavaroiden pakkaaminen ja kourallinen muita asioita mitä en oikeasti edes halua tehdä. En ole edes ehtinyt tapaamaan sinua kunnolla. Halusin vain olla kahden kanssasi. En välitä vaikkemme tekisi mitään muuta. Oikeasti. Haluan vain katsoa sinua.

No, en halua seisoskella luutakomeroissa vain huvin vuoksi.

Tarkoittaen?

Tarkoittaen sinun on parempi suudella minua Harry Potter, tai taion sinuun jalkojenlukitusloitsun ja jätän sinut tänne Voron löydettäväksi.

Harry heitti kartan ilmaan. Vihdoinkin jotain mitä haluan tehdä!

Hermionen tiukasti silmille painautuvat sormetkaan eivät pystyneet estämään kyyneleiden virtaa. Harry tuntui olevan miljoonien kilometrien päässä; kaikki tuntui olevan miljoonien päässä. Aivan niin kuin Hermionen onnellinen muistokin olisi tapahtunut tuhat vuotta sitten muutaman viikon sijasta.

***

Draco oli ollut oikeassa; he olivat hyvin lähellä Hermionea. He olivat lentäneet vain kolme varttia (Draco oli taas Tulisalamallaan, jonka Charlien velhoystävät olivat onnistuneet korjaamaan muutamilla loitsuilla ja taikateipillä) kun Draco viittoi Harrylle ja Ronille laskeutumismerkin.

He löysivät itsensä seisomasta luultavasti ennen aivan tuhottoman suuren aukean kohdalta, vaikkakin se oli nyt kasvanut umpeen puita. Ne puoliksipalaneet seinät jotka Draco oli riipusta pidellessään nähnyt, kohosivat tummina heidän ylleen; hän oli tunnistanut muurien sisällä, puoliksi varjoihin verhoutuneena kohoavan tornin ja sitä reunustavan ylikasvaneen puutarhan, kun he laskeutuivat läpi ilman.

Puiden alla oli kosteaa, synkkää ja kolkkoa. Harry, Draco ja Ron katsoivat toisiaan levottomasti. "Luulen, että meidän on kiivettävä muurin yli," Harry sanoi lopulta

"Tai voisimme lentää sen yli," Ron ehdotti.

"Liian näkyvää," Draco sanoi. "Voimme samalla vaikka marssia suoraan etuovelle."

"Mitä jos--" Ron aloitti.

"Olenko nyt aivan väärässä," Draco kysyi, "vai marssivatko sanat 'Minulla on suunnitelma' päättäväisesti kohti tätä keskustelua?"

Harry mulkaisi Dracoa varoittavasti. Ron ei huomionut koko lausetta. "Kuten olin sanomassa, jos me--"

Ron keskeytti lauseensa kun yllättävä ääni kantautui muurin toiselta puolelta -- ja se kuulosti musiikilta. Piston sydämessään tunteva Harry luuli ensin, että se olisi ollut feeniksin laulu. Siinä oli samaa eteeristä herkkyyttä, mutta kun hän kuunteli ääntä tarkemmin, hän ymmärsi, että se oli paljon korkeampi ja herkempi ja paljon kimeämpi. Jotenkin se kuitenkin onnistui vetämään häntä puoleensa.. kohti muuria...

"Hei!" Draco sanoi tuijottaen Harrya ja Ronia, jotka kummatkin heittäytyivät kohti muuria yrittäen selvästikin kiivetä sen yli. Draco kurottautui heitä kohti ja nappasi kiinni kummankin kaapujen helmasta vetäen heidät rivakasti takaisin. "Herätkää!" hän huusi raahaten poikia pois muurilta. Kaikeksi onneksi musiikki hälveni. "Kummatkin!"

Ron kiemurteli kaapunsa pois Dracon otteesta ja murahti, "Herätkää mistä?"

"Yrititte juuri kiivetä muurin yli," Draco sanoi.

"Emmekä yrittäneet," Ron protestoi.

"Kyllä muuten yritimme," sanoi Harry, jonka kaapu oli vieläkin Dracon otteessa. "Mikä se oli Malfoy?"

"Se musiikki? Se oli veelan laulua," Draco sanoi. "Kaunista, eikö?"

"Veelan?" Ron toisti näyttäen hämmästyneeltä.

"Paikka on näköjään veelojen vartioima," Draco sanoi. "Melko fiksu idea."

Ron tuhahti. "Mitä veelat nyt muka voisivat tehdä - suudella meidät kuoliaiksi?"

Draco mulkaisi Ronia inhoten.

"Mitä?" Ron kivahti ärsyyntyneenä.

"Et tiedä mitään veeloista, ethän Weasley?" Draco sanoi. "Oikealla veelalla on vain kaksi käyttöä ihmismiehelle. Suvun jatkaminen... ja ruoka."

"Ruoka?" Ron toisti näyttäen heikolta.

"Ruoka," Draco toisti. Hän virnisti. "Luin iso-iso-isoäitini päiväkirjan kerran," hän sanoi. "Siinä oli merkintä siitä kuinka eräs ihmismies kutsui hänet luokseen päivälliselle, eikä miesparka tietenkään tiennyt, että hänestä tulisi päivällisen pääruokalaji. Ja sitten kävi niin, ettei kundilla ollutkaan kunnollista lihaveistä. Työpöydän laatikosta löytyi isomummon onneksi kuitenkin aika kattava linkkuveitsikokoelma, ja tässä kohtaa huomaan ettei kukaan oikeastaan rakasta tätä tarinaa, joten suljen turpani rullalle saman tien. Jokatapauksessa, veelat ovat hyvin vaarallisia. He ovat pimeyden voimien otuksia."

Harry näytti kauhistuneelta. "Lupin," hän sanoi.

"Fleur on vain neljännesosa veela," Draco sanoi levollisesti. "Hän ei pysty tekemään juuri korvelehden näykkimistä enempää."

"Olisin pystynyt elämään lopun elämäni ilman tuota mielikuvaa kiitos," Ron sanoi.

Harry katsoi Dracoa. "Mitä me nyt teemme?" hän kysyi.

"No," Draco sanoi, "joko voimme harhailla pitkin pihaa kymmenisen minuuttia ja päätyä veelakeiton raaka-aineeksi, tai voitte odottaa tässä sen aikaa kun minä käyn puhumassa heille."

"Eikö sinua sitten syödä?" Ron sanoi kuulostaen lähes toiveikkaalta.

"Olen itse osaksi veela," Draco sanoi. "Eivät he minua häiritse."

Harry katsoi poikaa. "Oletko varma?"

Draco veti syvään henkeä. "Olen varma," hän sanoi. "Noniin, voitko auttaa minut muurin yli?"

Harry otti taikasauvansa esille. "Jep, voin," hän sanoi. Harry otti askeleen taaksepäin ja osoitti sauvansa kohti Dracoa. "Siipiirdius lentiusa!" Draco nousi ylös ilmaan hitaasti ja laskeutui muurin päälle nelinkontein. Hän katsoi kohti Harrya, joka seisoi maassa taikasauva kädessään vihreissä silmissä kireä, mutta vakaa ilme.

"Malfoy," Harry sanoi.

"Mitä?"

"Tulet sitten takaisin, eikö niin?"

"Tulen takaisin," Draco sanoi ja hyppäsi alas muurilta kohti puutarhan multaisaa maata.

Heti kun hänen jalkansa koskettivat maata, kylmän ilman aalto lehahti hänen ylitseen tuoksuen pölyltä ja mädäntyneiltä kukkien terälehdiltä. Valo näytti hälvenevän, vaikka aurinko oli vielä korkealla hänen yläpuolellaan. Aivan kuin hämärää kuultava verho olisi laskettu hänen silmiensä eteen - hän näki pölyisiä kukkapenkkejä, joiden lomitse kulki kalpeiden ja kuihtuneiden kukkien epäselvä pensasaita. Kaukana hän näki tornin harmaan ja romuluisen seinämän.

Hän pystyi vieläkin kuulemaan veelojen laulun, vaikka sekin oli hämärtynyt aivan kuin hänen korviinsa olisi tungettu pumpulia. Kun hän alkoi liikkua eteenpäin, jopa hänen omien saappaidensa kopina hiekkaa vasten tuntui hyvin kaukaiselta. Kaikki oli erityisen hiljaista, mikään ei liikkunut - kunnes hän näki pienen valkoisen valonvälähdyksen silmäkulmastaan - aivan kuin valkoisen perhosen värisevä siipi. Draco kääntyi nopeasti ja näki heidät.

He muodostuivat pensaikon varjosta; niin valkoisena vasten tummuutta. Heitä oli puolisen tusinaa ja he olivat pitkiä, kalpeita, kauniita naisia, joiden pitkät hiukset hohtivat kuin hopea hämärässä valossa. Kaikista puheistaan huolimatta Draco ei ollut koskaan nähnyt puhdasveristä veelaa niin läheltä. Hän tunsi jäätävän nyrkin puristavan sydäntään. Hän tunsi yhtäläisen määrän kauhua ja kunnioitusta. Hän seisoi paikoillaan, kun he tulivat hänen luokseen - pakoon juokseminen tuntui turhalta ajatukselta.

He lähestyivät hitaasti, eivät kiiruhtaen - oli hankalaa nähdä kuinka monta heitä oikeastaan oli, sillä he kaikki näyttivät liihottavan edestakaisin kuin perhoset. Keskellä ryhmää oli yksi pidempi veela, joka käveli hieman kaikkia edempänä. Draco päätteli hänen olevan pääveela, varsinkin kun heidän pysähtyessään muutaman metrin päähän hänestä pisin veela elehti kaikki muut hiljaisiksi.

"Olet tehnyt hyvin tyhmästi tullessasi tänne, ihmismies," hän sanoi Dracolle raottaen punaiset huulensa paljastaen terävät, valkoiset hampaansa.

"Katso minua," Draco sanoi yrittäen pitää äänensä tasaisena. "Näytänkö sinusta ihmiseltä?"

Veela räpäytti silmiään.

Yksi heistä sanoi kilisevällä, pienellä äänellä; "Hän ei ole niin ruma kuin he yleensä ovat, eihän?"

"Hänen hiuksensa ovat samanlaiset kuin meillä," toinen veela lisäsi.

"Olen kauhean nälkäinen," kolmas veela lisäsi. Draco hypähti hieman taaksepäin.

"On vain yksi keino tietää varmaksi," pääveela sanoi ja otti askeleen kohti hämmästynyttä Dracoa. Veela kurottautui kohti häntä ja suuteli päättäväisesti suoraan huulille.

Se tuntui ennemminkin keskelle pyörremyrskyä tai meteorisadetta joutumiselta kuin suudelmalta. Draco kuuli raivoavan tuulen repivän tiensä läpi hänen päänsä. Hän tunsi itsensä pyörivän. Kieppuvat hohtavan hopeiset raidat lähes sokaisivat hänet. Mielensä perukoilla hän kuuli Ronin sanovan: mitä veelat nyt muka voisivat tehdä - suudella meidät kuoliaiksi? Yksi piste Weasleylle, Draco ajatteli ja mietti olikohan hän pyörtymässä.

Veela irrotti otteensa hänestä ja inha pöyrivä ja ujeltava rajuilma loppui kuin seinään.

Veela hymyili. "Hän on yksi meistä," hopeanhohtoinen nainen ilmoitti ja muut veelat kiljahtivat ilosta ja lehahtivat Dracon vierelle kuin hullujen muurahaisten armeija. He vetivät häntä hiuksista, silittelivät hänen nahkatakkinsa rinnuksia, nipistivät joka puolelta mistä löytyi paljasta ihoa ja "Auts! Kuka puri minua?" Draco huusi närkästyneenä yrittäen samalla epätoivoisesti kiemurrella pois heidän kourivista käsistään. Maailmassa ei taida olla montaa osaksi-veela-miestä, hän mietti läimästen samalla hopeista kättä joka luikerteli epäilyttävästi kohti hänen vyönsolkeaan. Joku olisi voinut KERTOA minulle sen vähän aikaisemmin. "Hei! Lopeta tuo!" Hänen jo monta vuotta vakaana ollut äänensä päätti nousta pari oktaavia ylemmäs. "Näpit irti!" hän vingahti varoittavasti. "Au- käsiä-- käsiä uusissa paikoissa - okei hei, tuo ei ollut tarpeellista.. jättäkää hiukseni rauhaan! Rauhoittukaa nyt herranjumala, Draco Malfoysta riittää varmasti kaikille--"

Hän keskeytti lauseensa kun veelojen ryhmä irrotti otteensa hänestä ja astui askeleen taaksepäin yhtäkkiä hyvin hiljaa. Pääveela tuijotti häntä yllättyneenä. "Oletko sinä Draco Malfoy?" hän sanoi.

Draco oli kuin puulla päähän löyty. Tietysti hän oli aina unelmoinut, että jonain päivänä hän olisi niin kuuluisa, että pelkästään hänen nimensä lausuminen saisi kokonaisen huoneellisen ihmisiä hiljaiseksi. Hän ei ollut vain kuvitellut, että se olisi tapahtunut jo nyt.

"Olisit heti sanonut," pääveela sanoi kuulostaen tuohtuneelta.

"Olisin- heti sanonut - mitä?" Draco pärskähti hienostumattomasti, mutta koppavan näköinen veelajoukkio oli jo matkalla poispäin.

Draco tuijotti hopeisten naisten perään suu auki shokista. Minulla ei ole hajuakaan mitä äsken tapahtui, hän ajatteli itsekseen. Ei mitään hajua. Jonain päivänä otan selville mitä tuo oikein tarkoitti.

Mutta en juuri nyt.

Hän perääntyi kohti tornin seinämää puoliksi toivoen, että yksi veeloista ryntäisi takaisin pysäyttämään häntä. Mutta kukaan ei tullut. He olivat selvästikin jo unohtaneet hänen olemassaolonsa.

Draco jatkoi matkaansa kunnes hän ei enää nähnyt vilaustakaan veeloista. Hän pysähtyi, suoristi selkäänsä ja katseli ympäriinsä.

Ja tunsi sydämensä kolahtavan yllätyksestä.

Hän tunnisti missä hän oli. Harmaa, väsyneennäköinen torni palaneine, mustine muureineen - ne kuihtuneet puut - hän oli nähnyt tämän kaiken mielessään episyklistä riipusta käyttäessään. Hän oli varmasti hyvin lähellä Hermionea. Draco käveli yhä nopeammin ja innostuneemmin kohti tornia reunustavaa muuria ja kääntyi sen kulmalta. Kun tutunnäköinen puoliksi palanut torni täytti hänen näkökenttänsä, Draco kuuli Harryn äänen mielessään Malfoy, tulethan takaisin?

Draco käveli hitaammin. Oliko Harry tarkoittanut takaisintuloa yhtenä kappaleena? Vai oliko hän tarkoittanut takaisintuloa veelojen käsittelyn jälkeen, jotta he voisivat tulla pelastamaan Hermionea yhdessä? Tietysti Draco tiesi mitä Harry oli tarkoittanut. Hän tiesi täsmälleen. Harry ei haluaisi jäädä paitsi mistään, ei haluaisi jäädä muurien toiselle puolelle kun Draco lähtisi yksin etsimään Hermionea. Dracolla ei ollut siihen oikeastaan edes oikeutta.

Minun pitäisi lähteä takaisin, hän ajatteli. Minun pitäisi mennä takaisin hakemaan Ronia ja Harrya. Harryn kasvot uivat hänen silmiensä eteen riutuneina ja huolestuneina - sellaisina kun hän ne oli viimepäivien aikana tottunut näkemään.

Auts!

Draco oli kävellyt päin linnaa kiertävää muuria. Hän otti askeleen taaksepäin, hieroi ruhjoutunutta kyynärpäätään ja katsoi ylös. Hän seisoi vasten rappeutunutta muuria, jonka pohjoisenpuoleinen osa oli mustunut aivan kuin se olisi palanut. Hän tunnisti paikan.

Olen perillä.

Muurin puolivälissä hän näki neliönmuotoisen puuikkunan. Hän tunsi riipuksen kaulansa ympärillä - sykkien vuoroin kylmänä ja vuoroin kuumana hänen ihoaan vasten. Hermione oli täällä; hän oli jo lähellä. Jos hän sulki silmänsä, hän näki Hermionen kasvot. Hän pystyi jo näkemään kuinka hän pelastaisi tytön, näkemään kuinka Hermione katsoisi häntä, kertoen kuinka uskomaton ja rohkea hän olisi.

Unohda, Draco käski itseään tiukasti. Hermione valitsi Harryn. Hän ei tule olemaan hyvillään pelastuksestaan, varsinkaan jos sen tekisin minä -- hän on aivan liian itsenäinen - hän ei vain heittäytyisi kaulani ympäri ja kertoisi kuinka rohkea olen ollut. Hän luultavasti vain potkaisisi minua nilkkaan.

Tulet sitten takaisin, eikö niin? Harryn ääni toisti hänen mielessään.

Kuka välittää mitä hän tarkoitti? toinen, terävämpi ääni sanoi. Harry saa aina olla sankari. Harry voittaa aina. Harry saa aina tytön. Se tulee aina olemaan niin; se ei koskaan muutu. Hän voitti viime kierroksen; tästä ei olisi hänelle mitään erityistä iloa muutenkaan. Mutta tämä olisi nyt sinun paikkasi näyttää, että olet parempi. Parempi tai ainakin yhtä hyvä.

Draco nosti taikasauvansa ilman sen suurempaa ajatusta ja osoitti sen kärjen kohti puuikkunaa.

"Tulejo!"

Ikkunasta kuului repivää, raastavaa ääntä kun kalterit kiskaisivat itsensä vapaiksi ja lensivät poikaa kohti niin suurella voimalla, että hänen oli pakko väistää ja antaa niiden lennähtää lujan äänen siivittämänä vasten nurmikkoa. Hän katsoi ympäri villisti, mutta puutarha näytti yhtä tyhjältä kuin aina ennenkin.

Kiipeä, hän komensi itseään.

Kesti kuitenkin monta pitkää hetkeä ennen kuin hän pystyi pakottamaan jalkansa liikkeelle.

***

Matohäntä hymyili tyytyväisenä itselleen, kun hän heilautti kivioven auki ja asteli kohti pyöreää huonetta. Se oli täsmälleen samanlainen kuin ennenkin; se pimeys, ne heitetyt oljet lattialla ja Hermione makaamassa tajuttomana olkipatjalla nojaten poskeaan kämmeneensä. Mies polvistui tytön vereen tarkistaen, että hänen silmänsä olivat todellakin kiinni ja veti sitten pitkän kankaan pois taskustaan kietoen sen tiukasti tytön silmien ympäri. Hänen ei olisi hyvä nähdä nyt ketään muita kuin sen ihmisen, jonka hänen oli tarkoitus nähdä. Jos, Matohäntä mietti, Salazar Luihuista edes ihmiseksi voi kutsua.

Mies oli juuri nojautumassa kohti tyttöä tarkistaakseen silmiä sitovan kankaan solmun varmuuden, kun hän näki silmäkulmastaan pienen liikkeen. Hän käänsi päätään, ja suureksi hämmästyksekseen näki Hermionen käden etsivän hänen taskustaan jotain -- mutta tyttöhän oli ollut tajuttomana.. Hermionen käsi löysi nopeasti miehen taikasauvan.

Matohäntä hengähti vastahakoisesti ja näki Hermionen tärisevän käden liimaantuneena ympäri taikasauvan, joka osoitti nyt suoraan häntä kohti.

"Tainnutu!" Hermione sihisi.

***

Hetken ajan Hermione uskoi, ettei loitsu tehonnut. Sitten hän kuuli tömähtävän äänen kun Matohäntä kaatui lattialle suoraan hänen vasemman jalkansa päälle. Tyttö kierähti nopeasti toiselle puolelle pitäen vieläkin tiukasti kiinni taikasauvasta ja nykien samalla jalkaansa raivokkaasti vapaaksi. Hän otti askeleen eteenpäin ja hänen jalkansa kolahti johonkin painavaan ja kiinteään - Matohännän ruumiiseen.

Pahan olon tunteen vyöryessä hänen sisuksiinsa, hän horjui taaksepäin kädet taakse taivutettuina, kunnes hän pääsi takaseinää vasten. Hän tunnusteli kulkunsa seinää pitkin pitäen silmänsä tiukasti kiinni kankaan alla ja sormet napakasti karkeaa seinää vasten tunnustellen. Hänen kuulosteli kaikkia Matohännän mahdollisia ääniä, mutta huone oli täydellisen hiljainen.

Hänen sormensa löysivät jotain pehmeämpää - puisen oven. Hä