~ Kirjoittanut: Cassandra Claire
~ Suomentanut: Ginny
~ Juonipaljastukset: Kaikista neljästä kirjasta
~ Luokitus: PG-13 (ei suositella alle 13-vuotiaille)
~ Vastuuvapaus: Tämä tarina perustuu JK Rowlingin luomiin hahmoihin ja tilanteisiin, joiden © ja ™ kuuluu mm. seuraaville tahoille: Bloomsbury Books, Scholastic Books, Raincoast Books ja Warner Bros. Inc. Osa suomenkielisistä sanoista on kääntäjä Jaana Kaparin käsialaa ja © kustannusosakeyhtiö Tammi.


Mä tahdon sut
Tahdon sinuun rakastua
Weasleyn tyttöön liimautua
Katkeruuteni tähden: vilkaise mua
Draco tahtoo sua

~ Taru

Draco Sinister
5. luku ~ Löytämätön maa

Hetken ajan Hermione uskoi, ettei loitsu tehonnut. Sitten hän kuuli tömähtävän äänen kun Matohäntä kaatui lattialle suoraan hänen vasemman jalkansa päälle. Tyttö kierähti nopeasti toiselle puolelle pitäen vieläkin tiukasti kiinni taikasauvasta ja nykien samalla jalkaansa raivokkaasti vapaaksi. Hän otti askeleen eteenpäin ja hänen jalkansa kolahti johonkin painavaan ja kiinteään - Matohännän ruumiiseen.

Pahan olon tunteen vyöryessä hänen sisuksiinsa, hän horjui taaksepäin kädet taakse taivutettuina, kunnes hän pääsi takaseinää vasten. Hän tunnusteli kulkunsa seinää pitkin pitäen silmänsä tiukasti kiinni kankaan alla ja sormet napakasti karkeaa seinää vasten tunnustellen. Hänen kuulosteli kaikkia Matohännän mahdollisia ääniä, mutta huone oli täydellisen hiljainen.

Hänen sormensa löysivät jotain pehmeämpää - puisen oven. Hän kuljetti kättään ovea pitkin ja löysi sen kahvan. Hän kiersi sitä, mutta se pysyi lukittuna. Epätoivoisena hän raapi lukkoa, mutta se oli turhaa, koska ilman näkemistä hänen tärisevät sormensa eivät pystyneet järkeilemään monimutkaisen metallin ääriviivoja. Lopulta hän kurottautui kohti kasvojaan, repi kankaan silmiltään -- En katso taakseni, en katso -- näki lukon, kiersi sitä tiukasti ja riuhtaisi oven auki.

Ja näki Dracon seisomassa hämmästyneenä oven toisella puolella.

***

Vaikka Draco oli hämmästynyt nähdessään Hermionen, hän oli vieläkin hämmästyneempi tytön kasvoille nousevasta ilmeestä. Hän näytti yhtä kauhistuneelta, aivan kuin olisi juuri nähnyt aaveen -- eikä vain minkä tahansa aaveen, vaan jonkun rakastamansa ihmisen aaveen.

"Hermione?" Draco sanoi. "Oletko - oletko kunnossa?"

Hermione tuijotti poikaa kasvoillaan vieläkin se sama kauhistunut, tyhjä ilme. "Voi ei," hän sanoi. "Et sinä."

***

Draco tuijotti tyttöä.

"Olet varmaankin tullut pelastamaan minua," Hermione sanoi tasaisesti näyttäen siltä, niin kuin hän olisi voinut purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä.

"Minä-- no, kyllä," Draco vastasi täysin puulla päähän lyötynä. "Haluatko kenties, että tulen takaisin jonain vähän parempana hetkenä?"

"Mikset olisi voinut olla Harry?" Hermione sanoi tuijottaen poikaa vieläkin sekava ilme kasvoillaan. "Onko Harry kunnossa? Miksei hän ole täällä?"

Draco tuijotti Hermionea. Hän ei ollut odottanut lämmintä vastaanottoa, mutta tämä oli jo naurettavaa. "No kun pihalla oli sellaisia veeloja.." hän aloitti kiusallisesti. "Ja Harry on kunnossa. Hän odottaa meitä ulkona. Ja voi luoja Hermione mitä olet tehnyt Piskuilanille?" hän lisäsi tuijottaen tytön olkapään yli.

Hermione kääntyi seuraten Dracon katsetta ja näki Matohännän lojuvan selällään oljilla. Hän oli ilmeisesti potkaissut miestä suoraan kasvoihin. Hänen kasvojensa ympärillä olevat oljet olivat tummuneet verestä. "Löin häntä," Hermione lisäsi lyhyesti.

"No näköjään," Draco myönsi näyttäen vaikuttuneelta. Hän pudisti sitten päätään aivan kuin olisi heilauttanut hämähäkinseittejä yltään. "Onko Matohäntä pitänyt sinua täällä?" hän vaati.

Hermione pudisti päätään veltosti. "Ei."

"Joten täällä on joku toinenkin - joku vielä pahempi, vielä voimakkaampi?"

Hermione nyökkäsi.

"Selvä," Draco sanoi ja otti kiinni tytön käsivarresta. "Lähdetään." Hermione ei selvästikään halunnut liikkua, joten Draco alkoi raahaamaan tyttöä kohti käytävää. Hermione käveli pojan perässä vastahakoisesti vilkaisten joka toisella askeleella taaksepäin aivan kuin olisi odottanut jonkun seuraavan heitä.

"Tiedätkö miten täältä pääsee ulos?" Draco kysyi hieman hengästyneenä kun hän nykäisi tyttöä käsivarresta. "Ja voisitko liikkua vähän nopeammin?"

"Ei, en tiedä miten täältä pääsee ulos," Hermione sanoi painavalla äänellä. "Enkä usko, että täältä edes pääsee ulos - hän on täällä jossain. Hän ei anna meidän vain lähteä-"

"Kuka hän? Voldemort?"

Hermione nauroi ontosti. "Voldemort? Ei."

He saapuivat leveän, syöpyneen kiveen kaiverretun portaikon yläpäähän. Portaat olivat joskus johtaneet suureen eteishalliin. Draco pystyi hämärästi erottamaan rikkoutuneiden pylväiden tummat ääriviivat ja marmorilattian syvät halkeamat. Hän kääntyi ja katsoi Hermionea, joka näytti vieläkin tyhjältä, pökertyneeltä ja kurjalta. "Pääsetkö portaita alas?"

"Olen täysin kunnossa," Hermione sanoi säröilevällä äänellä.

"Okei.." Draco katsoi tyttöä hämmentyneenä, pudisti sitten päätään ja otti ensimmäisen askeleen kohti portaita. Hermione seurasi häntä kävellen paljon hitaammin. Draco yritti tukahduttaa halunsa pyytää tyttöä kävelemään paljon nopeammin. Et voi tietää mitä hän on käynyt läpi, Draco muistutti itseään. Mitä tahansa on voinut tapahtua - mitä tahansa. Hän katsahti sivusilmällä Hermionea. Tyttö näytti ihan hyvältä - väsyneeltä tietysti. Hänen silmiensä alla oli helmiäisen väristä kimalletta, mikä tarkoitti sitä että hän oli itkenyt. Hänen huulessaan oli pieni haava aivan kuin hän olisi purrut sitä, mutta muuten hän näytti vahingoittumattomalta. "Hermione," Draco sanoi yhtäkkiä kääntyen tyttöä kohti. "Kuule, ei sinun tarvitse puhua minulle, mutta kerro edes oletko kunnossa. Nyökkää vaikka?"

"Kuinka huolehtivaista," ääni heidän takanaan sanoi. "Miten hurmaavaa."

He kääntyivät. Draco nopeasti ja Hermione paljon hitaammin - aivan kuin hän olisi jo aavistanut mitä tulisi näkemään.

Salazar Luihuinen seisoi portaiden juurella.

***

Lupin katsoi kohti työhuoneensa ovea, jolta oli hetki sitten kuulunut kumea koputus. "Hetki vain," hän huusi vilkaisten nopeasti ympäriinsä. Hän ei ollut oikein ehtinyt siivota työhuonettaan edellispäivän tuhon jäljiltä. Hän oli lakaissut suurimman osan timanttilasin jättämistä siruista nurkkaan ja viettänyt jonkin verran aikaa papereidensa järjestämisessä "menetetyt" ja "vielä mahdollisesti kunnossa" pinoihin. Ikkunat hän oli saanut kuntoon muutamalla loitsulla ja Lilyltä näyttävän nymfin lasipallokodin hän oli saanut jotenkuten entiselleen (vaikkakin pallon sisällä satava lumi näytti nyt oudon siniseltä.)

Lupin ojensi kätensä ja nykäisi Päivän Profeetan viereiseltä pöydältä peittääkseen lukemansa kirjan sivut (tai ainakin hän oli yrittänyt lukea sitä.) Pöydällä lojui kielletyn metsän kentaurilta saatu kirja, jonka tekstin selvittämisessä hän ei ollut edennyt juuri ollenkaan. Hänellä ei ollut mitään tietoa millä kielellä se oli kirjoitettu. Hän oli yrittänyt trollien, merenneitojen, jättiläisten ja jopa tonttujen kieliä, mutta mitkään eivät olleet aukaisseet sanojen salaisuuksia.

"Sisään," hän huusi lopulta.

Oven takana seisoi Fleur. Hän tuli sisään hymyillen, valon taittuessa kauniisti hänen hopeisiin hiuksiinsa antaen niille lähes tinahopean sävyn. "'Eippa professori! Halusit tavata minut?"

"Fleur," Lupin vastasi uupuneella varovaisuudella. "Kyllä. Halusin kysyä sinulta jotain."

Fleur hymyili hänelle. "Niin?"

"Tiedätkö missä Harry Potter ja Draco Malfoy ovat?"

Tytön hymy hälveni ja vaihtui nyrpeäksi ilmeeksi. "Ei, en tiedä," hän sanoi. "Miksi tietäisin?"

"Selvä," Lupin hieroi silmiään väsyneesti. Hän oli melko varma, että pystyi tuntemaan päänsäryn lähestyvän. "Olenko jo maininnut, että tiedän varsin hyvin heidän lähettäneen sinut tänne edellispäivänä houkutellaksesi minut pois toimistostani? Joten luulisin, että he ovat kertoneet sinulle myös loput suunnitelmistaan."

"Ehkä," Fleur sanoi räpytellen pitkiä silmäripsiään, "mutta vain koska minä pidän sinusta."

Lupin huokaisi. "Fleur," hän sanoi. "Kerroin sinulle. Olen ihmissusi. Veelakykysi eivät toimi minuun. Sitäpaitsi olen sinua puolet vanhempi ja olen opettajasi."

"Voisin ottaa toisen opettajan tunteja," Fleur ehdotti.

"Olisin siltikin opettajana tässä koulussa," Lupin sanoi. Nyt hän oli aivan varma saavansa kohta päänsäryn.

"Itseasiassa siihen liittyen," ääni huoneen kulmasta sanoi.

Sekä Lupin, että Fleur kääntyivät ympäri. Ääni kuului tietysti Siriukselle, jonka pää ja olkapäät näkyivät takan liekkien läpi. "Minun on puhuttava kanssasi, Remus," hän sanoi.

Huojentuneena Lupin kääntyi kohti Fleuria. "Anteeksi, mutta minun on puhuttava Siriuksen kanssa."

Fleur katsoi Lupinia arvioiden. Sitten hän katsoi Siriusta arvioiden. Mitä tahansa hän ajattelikaan, se sai hänet hymyilemään leveästi. Hän kääntyi ympäri, nykäisi olkapäitään ja käveli ulos huoneesta sulkien oven perässään.

"Nätti tyttö," Sirius sanoi.

"Melko," Lupin sanoi äänensävyllä, joka merkitsi lähinnä sitä, että tämä keskustelu oli loppuunkäsitelty. "Oletko jo kotona Sirius?"

"Olen kartanossa Narcissan kanssa," Sirius sanoi näyttäen väsyneeltä. "Tulimme takaisin eilen illalla. Käskin aurorit pakkaamaan ja olen ollut valveilla koko yön. Lähetin pöllöpostia Dumbledorelle--"

"Niin minäkin."

"Ja lähetin pöllön myös Harryn ystävälle Ron Weasleylle eilen illalla, koska hän on Harryn paras ystävä ja ajattelin, että hänellä voisi olla jonkinlainen käsitys siitä minne Harry on mennyt."

"Mitä Dumbledore sanoi?"

"Hän näyttää ajattelevan, että Harry on ihan kunnossa," Sirius sanoi. "Hän ei ollut huolissaan."

"Hyvä," Lupin sanoi yrittäen kuulostaa optimistisemmalta kuin miltä hänestä tuntui.

"Kävitkö kielletyssä metsässä?"

"Kävin," Lupin sanoi. Hän kurottautui kohti kirjaa ja toi takkatulen ääreen heittäen sen Siriukselle kertoen samalla kaiken mitä kentauri oli hänelle puhunut. Sirius katsoi kirjaa ja pudisti sitten päätään. "En ole koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista," hän sanoi. "En edes aurorikoulutuksessani. Oletko varma, että tämä on edes jotain kieltä? Tämähän näyttää vain töherrykseltä."

"Voi kyllä vain, on se kieltä," Lupin sanoi. "Siinä on selviä kaavamaisia kuvioita, mutta en todellakaan ole nähnyt mitään sen kaltaista ennemmin. Ja ottaen huomioon, ettei minulla ole käytössäni kuin puolet kirjoistani täällä, joista niistäkin puolet ovat tuhoutuneita--"

"Kirjoista puheenollen," Sirius keskeytti. "Olen juuri puhunut ministeriön kanssa sinusta--"

"Minusta?" Lupin sanoi tyrmistyneenä.

"Haluaisin kovasti, että tulisit tänne kartanoon kanssamme."

Lupin tuijotti. "Ja miten tämä liittyy ministeriöön?"

Sirius huokaisi. "Aurorit ovat käyneet paikan läpi hammasharjalla -- he ovat vieneet Luciuksen paperit ja kaikki pimeyden voimien esineet. Mutta he eivät ole koskeneetkaan kirjastoon. Siellä on tuhansia kirjoja, joista monet ovat lajinsa ainoita kopioita. Heillä menisi kuukausia kaiken järjestelyyn ja monet aurorit ovat jo myöntäneet, etteivät ole edes nähneet puoliakaan kirjoissa mainituista kielistä. Joten ajattelin sinua. Ministeriö on valmis maksamaan sinulle Luciuksen kirjaston inventoinnista--"

"En ole aurori," Lupin protestoi.

"Emme tarvitsekaan auroria," Sirius sanoi. "Tarvitsemme jonkun, joka on erikoistunut pimeyden voimien oppeihin. Jonkun akateemisen henkilön. Jonkun sinun kaltaisesi."

"Minulla on työ täällä Sirius. En voi vain lähteä."

"Saat tästä työstä parempaa palkkaa," Sirius sanoi. "Ja Dumbledore on jo suostunut lähtöösi. Hän sanoi löytäneensä jo jonkun sijaisopettajan paikallesi."

"Kenet?" Lupin sanoi näyttäen uteliaalta.

"Kalkaroksen," Sirius sanoi virnistäen leveästi.

Tällä kertaa Lupinkin virnisti. "Voin jo kuvitella kuinka Fleur yrittää houkutella häntä pois työhuoneestaan.."

"Mitä?"

"Ei mitään."

"Joten siis suostut ehdotukseeni?"

"Tottakai suostun."

***

"Tämäpä yllättävä juonenkäänne," Luihuinen sanoi karkealla, surisevalla äänellään. Hän seisoi hyvin tyynesti portaiden juuressa näyttäen pitkältä ja kalpealta ja tappavalta. Hänellä oli yllään erilainen kaapu kuin ennen; tämä oli paljon syvemmän vihreä ja sen kultareunainen helma laskeutui paljon paksummille laskoksille. Onkohan hän pukeutunut tehdäkseen minuun vaikutuksen? Hermione mietti pahan olon virratessa hänen sisällään.

Hermione vilkaisi nopeasti kohti Dracoa. Hän oli odottanut, että pojan kasvoille olisi syttynyt järkyttynyt, kauhistunut tai vähintäänkin yllättynyt ilme, muttei hän näyttänyt miltään niistä. Hänen kasvoillaan oli vain outo tunnistava ilme. Aivan niin kuin hän olisi törmännyt johonkin jonka hän tunsi, johonkin jota hän ei ollut koskaan uskonut näkevänsä enää.

"Sinä," Draco sanoi tuijottaen Luihuista. "Tunnen sinut. Mutta - olet kuollut. Ja paljon lyhyempi kuin olin kuvitellut."

Luihuinen hymyili hänelle kylmästi.

"Ah," Draco sanoi yllättävän idean äänellä. "Paksupohjaiset kengät, eikö niin?"

"Draco," Hermione sihisi varoittaen. "Älä."

"Joten," Draco sanoi lämmeten jutustelulleen. "Miten se koko juttu sielun myynnistä paholaiselle lopulta päättyi? Koska näin jälkikäteen katsottuna se ei tainnut ollakaan mikään niin järjettömän fiksu idea vai mitä?"

"Sinä," Luihuinen sanoi liikkumattomana, "sinä siis tiedät kuka olen?"

"Olet esi-isäni," Draco sanoi. Hän kurottautui taakseen ja veti miekan kotelostaan ja nosti sen eteensä. "Ja luulen että tämä on sinun."

"Se on meidän," Luihuinen sanoi. "Sinussa on minun vertani, poika. Ja nyt sinulla on myös minun unelmani ja muistoni. Kohta sinusta tulee minä."

Draco pudisti päätään. "En oikein näe sellaista tapahtuvan," hän sanoi pidellen miekkaa vieläkin edessään. Kauhustaan huolimatta Hermione oli vaikuttunut. Draco todellakin piti miekkaa käsissään niin kuin olisi tiennyt miten sitä käytetään. Sitten Hermione muisti Malfoyn kartanon miekkailuhuoneen. Ehkä Draco todellakin tiesi miten miekkaa käytetään.

Luihuinen hymyili taas - tällä kertaa paljon kylmemmin. "Olet lapsi," hän sanoi. "Et voi tunnistaa kohtalon teitä. Luuletko, että tuo miekka tuli sinulle vain sattumalta? Tai että se johdatti sinut tänne ilman sen kummempaa syytä? Tai että se vaan sattui johdattamaan sinut hänen luokseen?" Luihuinen sanoi vilkaisten Hermionea. "Luulin että hän rakastaisi minua. Mutta se, että hän rakastaakin sinua - sehän on vieläkin parempaa. Historia toistaa itseään tavalla, jolla sen olisi pitänyt tapahtua."

"Okei.. on vain yksi osatekijä, joka sinulta jäi huomaamatta," Draco sanoi tuijottaen Luihuista. "Olet hillitön hourupää!"

Luihuinen jatkoi hymyilemistään.

"Hermione ei rakasta minua," Draco sanoi. "Vai rakastatko?" hän sanoi kääntyen kohti tyttöä.

Hermione ei sanonut mitään.

"Pidä sitä vaikka lahjana," Luihuinen sanoi katsoen kohti Dracoa. "Minulta sinulle. Se on vain yksi esimerkki siitä mitä voin antaa sinulle."

"Hermione?" Draco sanoi taas näyttäen järkyttyneeltä. Hän otti askeleen kohti tyttöä juuri kun Hermione oli kääntymässä häntä kohti. Tuloksena miekan kahva osui tytön käteen.

Hermione kiljaisi ja hypähti taaksepäin pidellen rannettaan, jonka ympärille nousi punainen reunos.

"Rowena," Luihuinen karjui lähes varoittavasti.

Hän kohosi ylös portaita näyttäen kiihtyneeltä.

"Mene takaisin," Hermione sihisi mulkoillen häntä inhoten. Hän otti askeleen taaksepäin tarttuen Dracon hihaan haavoittumattomalla kädellään lähes työntäen pojan taakseen. Aivan kuin hän olisi yrittänyt laittaa itsensä hänen ja Luihuisen väliin. "Mene vaan takaisin."

Luihuinen pysähtyi katsoen heitä kumpaakin tummilla, tyhjillä silmillään. Sitten hän kurottautui kohti leveää hihaansa ja veti sieltä esineen, joka kimalteli tummasti puolivalossa. Hän piti sitä tiukasti kädessään hetken katsoen Dracoa. Sitten hän sanoi, "Tässä poika. Ota koppi." Ja heitti esineen lujasti suoraan kohti Dracon kasvoja.

Automaattisesti Draco nosti miekattoman kätensä ja kaappasi esineen ilmasta. Hän henkäisi tuntiessaan yllättävän nytkähdyksen napansa takana; maailma halkesi kymmeneen osaan keskeltä kuin appelsiini ja hänen näkökenttäänsä tulvi sumeita värejä. Porttiavain, hän mietti huimaavan olon kohistessa hänen sisällään. Hän oli tietoinen siitä, että Hermione oli hänen vierellään liimaantuneena hänen hihaansa, mutta sitten maa hävisi hänen jalkojensa alta ja hän lakosi polvilleen ohittaen juuri ja juuri miekan terävän kärjen kaatuessaan eteenpäin.

Draco katsahti ympärilleen, näki vihreän ruohon kasvavan kivenraosta, näki tutun, rappeutuneen muurin, näki metsän reunalla kasvavan puusikermän ja muurien yli hän näki tornin, josta he olivat juuri tulleet. Luihuinen oli heittänyt heidät muurien toiselle puolelle.

***

Hermione tuijotti ympärilleen ihmeissään. Hän huomasi, että he olivat tornin muurien toisella puolella, mutta miksi? Hän katsoi kohti Dracoa, joka oli pudottanut miekkansa nurmikolle ja katseli ympäriinsä näyttäen raivoisalta.

"Voi hemmetti!" hän huusi yhtäkkiä. "En voi uskoa, että menin siihen! 'Ota koppi!' Sehän on maailman vanhin temppu - heti 'Varo, katso taaksesi!' jälkeen."

"Se minkä Luihuinen heitti sinulle," Hermione sanoi ällistyneenä. "Oliko se porttiavain?"

"Oli varmasti," Draco sanoi tuijottaen nyrkkiään, joka oli puristunut esineen ympärille. Hän avasi sormensa hitaasti ja tuijotti. Se oli kulunut hopeinen esine, joka näytti hieman kaarevalta, poikittaiselta X-kirjaimelta. Sen yllä oli pieni rengas, jonka läpi olisi voinut pujottaa ketjun. "Näyttää halvalta korulta."

"En voi uskoa, että hän vain päästi meidät menemään," Hermione sanoi yllättäen.

Draco katsoi tyttöä kohti ja rypisti otsaansa. "Hermione, mieshän on hullumpi kuin.. no, en keksi nyt ketään sopivaa, mutta hän on hullumpi kuin jokin hyvin, hyvin hullu tyyppi. Hän on täydellinen ja ehdoton vitipää. Johtuu ehkä siitä, että mies on ollut kuolleena liian kauan."

"Hän on hullu," Hermione sanoi hiljaa. "Mutta hän on melko päättäväinen myös."

Draco nousi ylös pudistaen ruohoa vaatteistaan ja kurottautui nostamaan Hermionea ylös myös. Hermione tarttui pojan käteen.

Se oli kuin sähköisku. Hermione tunsi terävän säteen lävistävän hänen vartalonsa, kun hänen kätensä osui Dracon käteen. Hän tunsi veressään kiehuvan juoman vastaavan tunteeseen kuumalla aallolla ja yhtäkkisellä polttavalla kaipuun ryöpyllä.

Hermione nousi hitaasti ylös ja tuijotti poikaa. Hän pystyi tuntemaan pojan hämmennyksen, huolen ja ärtymyksen. Dracon näkemisen ensijärkytys oli alkanut hiipua ja sen tilalle nousi järkyttävä, raskas ja kipeän tuntuinen paino. Pieni, kylmä ääni hänen alitajunnassaan kertoi hänelle, että painoa pystyisi keventämään, jos hän vain menisi Dracon luokse ja --

Ei.

Hermione riuhtaisi kätensä irti. "Älä koske minuun."

Draco katsoi häntä hämmentyneenä vihan noustessa hänen silmiinsä. "Mikä ihme sinua vaivaa, Hermione?"

"Mikä minua vaivaa?" Tyttö toisti ilottomalla naurulla. "Rakastan sinua. Se minua vaivaa."

Draco tuijotti häntä näyttäen siltä niin kuin ei olisi aivan kuullut oikein. "Sinä mitä?"

"Minä rakastan sinua."

Draco pudisti päätän. "En--"

"Olen rakastunut sinuun," Hermione jatkoi.

Draco muuttui valkoiseksi, pelottavan valkoiseksi -- hän näytti ennemminkin siltä niin kuin Hermione oli rakkaudentunnustuksen sijasta mäjäyttänyt häntä avokämmenellä vasten kasvoja. Ja Hermione tunsi olonsa syylliseksi aivan niin kuin hän todellakin olisi lyönyt Dracoa.

"Ei," Draco sanoi. "Olet rakastunut Harryyn."

"Totta," Hermione sanoi puristaen sormensa hermostuneena nyrkkiin. "Totta, mutta -- etkö kuullut mitä Luihuinen sanoi portailla?"

"Luulin, että olimme jo päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että äijä on reipas sekopää," Draco sanoi. "Ja jos totta puhutaan alan pikkuhiljaa epäilemään samaa myös sinusta, joten ehkä on parempi että vähän selität mistä oikein on kyse. Ja joskus lähipäivinä kiitos."

"Luihuinen antoi minulle lemmenjuomaa," Hermione sanoi ilmeettömästi. "Hänen piti saada minut rakastumaan itseensä. Juoma pakottaa sinut rakastumaan ensimmäiseen ihmiseen, jonka näet juonnin jälkeen. Kävi sitten kuitenkin niin, että ensimmäinen henkilö jonka minä näin," Hermione veti syvään henkeä, "olit sinä."

Draco tuijotti tyttöä näyttäen totaalisen pökertyneeltä. "Lemmenjuomaa," hän toisti epävarmasti.

Hermione nyökkäsi. "Kyllä."

"Ja nyt sinä sitten rakastat minua? Lemmenjuoman seurauksena?"

"Kyllä," Hermione sanoi taas.

"Mutta et rakastanut minua ennen," Draco sanoi ja nyt hänen äänessään oli sellaista haikeutta, jota Hermione ei ollut koskaan ennen kuullut. "Et rakastanut minua.. ennen juomaa?"

Hermione pudisti päätään hyvin hitaasti. "En näin.."

"Ai," Draco sanoi tyhjästi ja sitten, "Kauanko tämän on tarkoitus kestää Hermione?"

"Luulen," Hermione vastasi, "että tämän on tarkoitus olla pysyvää."

"Ai," Draco sanoi taas. Hän näytti vieläkin pökertyneeltä.

Hermione kurottautui epävarmasti häntä kohti ja otti hellästi kiinni Dracon kädestä. Lohikäärmeennahka tuntui hiekankarkealta hänen sormenpäidensä alla. Hermione katsoi ylös kohti Dracon kasvoja ja hänen sydämensä kääntyi ympäri. Se tuntui aivan samalta kuin Harryn katsominen - se sama kaipuun tunne, joka oli niin voimakas, että sillä oli oma muotonsa ja värinsäkin. Hermione ei ollut koskaan uskonut, että se tunne täyttäisi hänet kun hän katsoi jonkin muun kuin vihreän värisiä silmiä, jonkin muun kuin Harryn kasvoja. "Keksin keinon, jolla tämän saa loppumaan," Hermione sanoi epätoivoisesti. "Tiedän, että on olemassa jokin keino. Mutta emme saa kertoa Harrylle- -"

Draco näytti hämmästyneeltä. "Hermione, sinun on pakko kertoa hänelle," Draco sanoi ja Hermione vetäytyi taaksepäin.

"Mitä?"

"Luuletko tosiaan, ettei hän huomaa?" Draco sanoi tiukalla, kireällä äänellä. "Hermione. Hän rakastaa sinua. Hän huomaa kaiken mitä teet. Odotatko tosiaan, ettei hän tulisi huomaamaan tätä?"

"Huomaamaan mitä?" Hermione sanoi itsepäisesti. "Ei ole mitään huomattavaa. Mitään ei tule tapahtumaan, paitsi että minun on kärsittävä tämä -- tämä järkyttävä erehdys -- kunnes pääsemme kotiin ja keksin jonkin vastaloitsun."

"Järkyttävä erehdys?" Draco sanoi hyvin heikon ja ilottoman hymyn siivittämänä. "Auts."

"No okei, ehkä minun ei olisi pitänyt sanoa 'järkyttävä'. Ehkä vain 'erehdys,'"

"Ei tuo vieläkään oikein nostata vanhaa egoani, mutta paremman puutteessa sekin käy. Hermione, tiedän ettet halua satuttaa Harrya, mutta hän kyllä ymmärtää, että tämä on vain väliaikasta, eikä edes sinun vikasi--"

"Hän olisi minulle vihainen," Hermione sanoi. "Mutta en minä siitä välitä. Ajattelin vain sinua."

"Minua?"

"En halua, että Harry vihaa sinua. Koska hän tarvitsee sinua."

"Ei Harry minua tarvitse."

"Kyllä," Hermione sanoi. "Kyllä tarvitsee."

"Hermione--" Draco pyyhkäisi kädellään silmien yli ja huokaisi. "Luoja, että olet sitten itsepäinen."

"Hän tarvitsee sinua," Hermione toisti äänensä nousevan jo lähes hysteeriselle tasolle. "Tiedät että tämä satuttaa häntä ja se, että toinen vastapuoli olet sinä tekee asiasta vieläkin pahemman -- kaikki on jo nyt kauhean särkyvää ja kun vielä lisätään tämä--"

"Ei Harry ole särkyvä," Draco sanoi.

"No, en ole minäkään," Hermione sanoi. "Ja pystyn taistelemaan tätä vastaan. Ja niin myös aion tehdä."

"Luuletko, että pystyt taistelemaan sitä vastaan?" Draco sanoi näyttäen jo vihaiselta. "Luuletko että pystyt taistelemaan tunteitasi vastaan jokaisen päivän jokaisen sekunnin ajan ja teeskennellä, että kaikki on hyvin ja siitä tulee helppoa?"

"En ikuisesti," Hermione sanoi. "Vaan siihen asti kunnes löydän vastaloitsun."

"Entä jos siihen ei ole vastaloitsua?"

"Jokaiseen taikaan on vastaloitsu," Hermione sanoi.

"Ei Avada Kedavraan," Draco lisäsi ja värisi.

"Se on kuolemaa," Hermione sanoi. "Tämä on vain lemmenloitsu."

Draco kurottautui kohti Hermionea ja laittoi kätensä hänen leuan alle nostaen sitä niin, että Hermionen oli pakko katsoa häntä kohti. Draco oli lähes täsmälleen saman korkuinen kuin Harry -- Hermionen oli pakko katsoa ylös, mutta ei liian ylös nähdäkseen hänen silmät.

"Miltä se tuntuu?" Draco kysyi.

"Miltä mikä tuntuu?" Hermione kysyi, vaikka tiesi tarkalleen mitä poika tarkoitti.

"Se loitsu," Draco sanoi.

Hermione kuuli oman äänensä aivan kuin se olisi tullut jostain hyvin kaukaa. "Kun katson sinua, haluan kuolla."

Draco piti vieläkin tytön kasvoja käsissään ja kun hän tuijotti häntä, Hermione näki pojan katseen pehmenevän, hopean muuttuvan harmaaksi. "Älä katso minua," Draco sanoi. Hänen äänensä oli pehmeä myös - ääni jota hän ei ollut käyttänyt kenenkään muun kuin Hermionen kuullen. "Älä katso minua, älä puhu minulle, älä tule edes lähelleni. Ja minä en tule sinun lähellesi. Se on ainoa tapa selvitä tästä."

"Selvä," Hermione sanoi surkeasti. Draco oli oikeassa; Hermione ei tiennyt muutakaan keinoa selvitä.

Poika päästi irti hänestä ja Hermione otti askeleen taaksepäin.

"Lähdetään," Draco sanoi.

***

Kun he löysivät tiensä tornin toiselle puolelle, Hermione näki Harryn ja Ronin seisovan muurin edessä katsoen huolestuneina ylöspäin aivan kuin olettaisivat hänen tai Dracon hyppäävän muurin päälle minä hetkenä hyvänsä. Ron sanoi jotain Harrylle ja Harry pudisti päätään - ei rajusti, mutta Hermione pystyi kaukaakin näkemään, että Harry oli jostain tiukasti eri mieltä. Hermione pysähtyi paikoilleen hetkeksi. Hän halusi vain katsoa heitä - kahta hänen parasta ystäväänsä koko maailmassa. Hän oli ollut niin peloissaan, ettei koskaan näkisi heitä enää. Jopa Harryn ja Ronin kinastelun näkeminen tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä.

Hän vilkaisi kohti Dracoa, joka katsoi takaisin tunnistamattomalla katseella. Draco lukitsi silmänsä Hermionen silmiin, nyökkäsi sitten leukaansa kohti Ronia ja Harrya selvästikin viestien tytölle, että hänen tulisi ilmoittaa pojille heidän läsnäolostaan. Hermione rypisti otsaansa Dracolle ja kääntyi sitten takaisin kohti kahta poikaa.

"Ron!" hän huusi ja sitten lujemmin, "Harry!"

Ron kääntyi ensin, näki Hermionen ja hänen siniset silmänsä suurenivat. Sitten Harry kääntyi ja kun Hermione näki hänen kasvonsa, jotka täyttyivät yllättän järisyttävästä onnen tunteesta, tytön polvet antoivat periksi ja hänen oli istuttava nopeasti maahan.

Hän näki Harryn askeleiden nopeutuvan juoksuun ja kun poika pääsi Hermionen luokse, hän heittäytyi polvilleen alas hänen vierelleen nurmikolle. Hermione näki Harryn sumeiden silmien takaa -- Harryn muotoinen varjo, jolla oli sumuinen, sekainen tukka. Harryn kädet olivat nopeasti hänen ympärillään ja ne puristivat häntä niin tiukasti, ettei Hermione pystynyt hengittämään. Hermione kietoi omat kätensä pojan olkapäiden ympärille tuntien kuinka poika tärisi hänen käsiensä alla. Hermione ymmärsi kauhun ja ihmetyksen sekoittaman tunteen siivittämänä, että Harry itki. Harry, joka ei koskaan itkenyt, ei edes silloin kun hän oli yksitoista vuotias, ei edes silloin kun hän joutui kohtaamaan tilanteita, jotka saivat suurimman osan ihmisistä itkemään kuin pienet lapset.

"Harry," Hermione henkäisi.

"Luulin että olet kuollut," Harry sanoi painautuen hänen hiuksiinsa. "Olin aivan varma siitä."

"Ei -- Harry olen kunnossa -- olen ihan täydellisessä kunnossa."

Poika vetäytyi taaksepäin, mutta vain sen verran, että pystyi koskettamaan Hermionea kasvoihin kädellään, kuljettaen sormeaan yli hänen poskipään alas kohti hänen huuliaan. "Et tiedä miltä minusta tuntui--"

"Shh," Hermione sanoi, veti pojan pään alaspäin ja suuteli häntä kaikella sillä kiihkolla, joka hänen sisäänsä oli niinä päivinä kertynyt. "Olen kunnossa."

Vastaukseksi Harry piti Hermionesta kiinni tiukemmin kuljettaen kättään tytön selässä muodostaen epätasaisia ympyröitä. Hän suuteli tyttöä suurella innolla jokapuolelle - kasvoihin, kaulaan ja käsiin. Hermione puristi tiukasti kiinni Harrysta tuntien pienen osan lemmenjuoman aiheuttamasta myrkyllisestä pelon tunteesta häipyvän hiljalleen pois hänestä. Harryn tuttu syleily oli täydellisen lohduttava ja rauhoittava. Kuinka voimakkaasti lemmenjuoma voi edes vaikuttaa, jos olit jo valmiiksi rakastunut johonkin toiseen, Hermione mietti. Ja hänen rakkautensa Harryyn ei ollut ollenkaan vähentynyt; hän tiesi sen edes ajattelematta asiaa. Harry oli yhtä suuri osa häntä kuin aina ennenkin. Hermione nosti kasvojaan taas uudelleen suudeltavaksi, puristi yhä tiukemmin kiinni Harrysta ja ajatteli pystyn taistelemaan tätä vastaan. Tästä tulee helppoa.

***

"Urgh, tämä on oksettavaa," sanoi Ron, joka seisoi Dracon kanssa muurin lähellä. He olivat kääntäneet selkänsä niin, etteivät enää nähneet Harrya ja Hermionea, mutta he pystyivät vielä kuulemaan heidät, eikä kumpikaan pojista ollut erityisen onnellinen asiasta.

"Rakkaushan on kaunis asia, Weasley," Draco sanoi tuijottaen kohti taivasta.

"Ei todellakaan ole varsinkin kun se tapahtuu kahden parhaan ystäväsi välillä," Ron sanoi. "Yök, kuulen muiskautusääniä."

"Yritä vain ajatella muita asioita."

"Ja minullahan on paljon muuta ajateltavaa," Ron sanoi kiristäen äänensävyään. "Kuten esimerkiksi sinä ja mikset tullut hakemaan meitä niin kuin Harry pyysi."

"Liian vähän aikaa," Draco sanoi lyhyesti.

"Ei mene läpi," Ron sanoi.

"Ei kiinnosta pätkääkään," Draco sanoi.

"Et vaan viitsinyt tulla takaisin hakemaan meitä, ethän Malfoy?" Ron sanoi. "Et voinut vastustaa kiusausta tanssia vihdoinkin oman pillisi mukaan."

"Minulla sentään edes on oma pilli," Draco sanoi. "Toisin kuin eräillä."

Ron näytti vihaiselta, mutta ennen kuin hänellä oli mahdollisuutta sanoa mitään, ilman täytti pehmeä *pop* ja Charlie Weasley ilmiintyi aukealle.

"Heippa Charlie," Ron sanoi synkästi.

Draco näytti hämmästyneeltä. "Eihän vielä ole kulunut liian kauan, eihän?"

"Ei," sanoi Charlie, joka piteli käsissään jotain -- kirjettä. Näytti siltä niin kuin Charlie olisi jo avannut ja lukenut sen. "Mutta tämä saapui sinulle Ron."

"Pöllöpostia?" Ron sanoi kurottautuen kirjettä kohti uteliaana.

"Se on Sirius Mustalta," Charlie sanoi näyttäen lähes suuttuneelta. "Hän etsii Harrya. Hänellä ei tietystikään ole mitään tietoa siitä minne olette menneet. Sain Ginnyltä puristettua joitain tietoja ja kirjoitin Siriukselle pitkän kirjeen takaisin, mutta toivoisin siltikin vielä, että Harry kirjoittaisi hänelle myös. Missä Harry muuten on --- Voi hyvä luoja!" Charlie huudahti nähdessään Harryn ja Hermionen Ronin olkapään yli. "Onko tuo--"

"Hermione," Ron sanoi tasaisesti.

Charlie tuijotti näkemäänsä vieläkin yllättyneenä. "Tiesin että tulitte tänne hakemaan häntä, mutten tiennyt että Harry ja Hermione ovat.." Hän räpytteli silmiään. "Harry ja Hermione?"

"Me Noitien kestotilauksesi on tainnut päättyä," Draco sanoi. "Tai muuten olisit tästä jo tiennyt."

"Kauanko tätä on jatkunut?"

"Ikuisuuksia," Ron sanoi pyöräyttäen silmiään.

"Suunnilleen viisitoista minuuttia," Draco sanoi.

"En tarkoita tätä, öhöm, suutelua, tarkoitan tätä suhdetta. Tai ei sittenkään mitään. Eihän minun sitä tarvi tietää. Vaikkakin täytyy sanoa," Charlie lisäsi pienen hymyn nykiessä hänen suupieliään, "etten ollut varmaan koskaan nähnyt kenenkään suutelevan noin kun olin kuudentoista. En varmaan edes tiennyt että ketään voi suudella noin kun olin kuudentoista."

"Luojan kiitos että he vain suutelevat," Ron sanoi. "Aloin jo huolestua."

"Meidän olisi syytä lähteä takaisin leiriin," Draco sanoi.

"Selvä," Charlie lisäsi.

Kukaan ei liikkunut.

"Mene sinä hakemaan heidät," Ron sanoi virnistäen Charlielle. "Sinä se isähahmo täällä olet."

"Eihän se voi olla pelottavampaa kuin villien lohikäärmeiden vangitseminen," Draco huomautti.

"En olisi niinkään varma," Charlie sanoi. "Olisin paljon mieluummin tekemisissä villien lohikäärmeiden kuin kahden toisiinsa liimautuneen teinin kanssa." Hän katsoi Ronia. "Te olette parhaita ystäviä, mene sinä irrottamaan heidät toisistaan."

"Niin Weasley," Draco sanoi. "Mitä oikein pelkäät?"

"En mitään," Ron sanoi. "Tai no hämähäkkejä, mutta.."

Ronin lause jäi kesken. He kaikki katsoivat toisiaan. Sitten Charlie kääntyi ympäri Ronin ja Dracon kanssa niin, että he kaikki tuijottivat kohti muurinseinää Harryn ja Hermionen sijasta. "No.. odotetaan tässä sitten vain pieni hetki," hän sanoi.

"Tulemme seisomaan tässä hyvin, hyvin kauan, eikö niin?" Draco sanoi huokaisten syvään.

***

Harry, Hermione, Charlie, Ron ja Draco istuivat pienen keittiön pöydän ympärillä Charlien teltassa. Teltan isäntä oli hyvin hiljaa kun nelikko kertoi kaikesta tapahtuneesta. Harry ja Hermione istuivat yhdessä pöydän toisessa päässä heidän kätensä Hermionen tuolin käsinojalla yhteen kiedottuna. Ron istui heitä vastapäätä ja Draco oli vetänyt tuolinsa taaksepäin, kauas pöydästä, heittänyt tuolin selkäpuoli pöytää kohti ja istui nyt tuolilla väärinpäin kietoen kätensä selkänojan ympäri. Hän näytti huolettomalta, mutta Hermione oli pannut merkille, ettei poika ollut vilkaissut häntä päinkään koko matkan aikana. Draco täytti sopimuksensa ehdot täysin, Hermione ajatteli. Vaikkakaan hän itse ei siihen pystynyt. Ei aivan.

"Salazar Luihuinen," Charlie sanoi pudistaen päätään ihmetyksestä. Hän katsoi kohti Dracoa. "No, tästä lähtien voit sanoa päihittäneesi maailmanhistorian ilkeimmän velhon."

"Niinpä kai," Draco sanoi näyttäen melko hilpeältä. "Jos näkemistä nyt päihittämiseksi voidaan kutsua."

"Hän päästi meidät menemään," Hermione sanoi kuolleella äänellä. "Emme me päihittäneet häntä."

"Vaikka heitin äijälle kyllä aika ilkeitä kommentteja. Olen melko varma, että loukkasin hänen tunteitaan syvästi," Draco huomautti.

"Ah, niinpä tietysti," Harry sanoi. "Tunnettu 'nää-nä-nää-nä-nää-nää' taktiikka."

"Hän päästi teidät menemään?" Ron sanoi näyttäen hämmästyneeltä. "Miksi ihmeessä?"

"Ei mitään tietoa," Draco sanoi.

Hermione katsoi poikaa, mutta käänsi katseensa nopeasti pois. Tähän mennessä he eivät olleet maininneet lemmenjuomasta kenellekään - Hermione oli jättänyt koko asian pois kuluneiden päivien tapahtumista, vaikkakin hän oli kertonut keittiön pöydän ääressä juuri kaiken muun. Asia painoi hänen mieltään; itseasiassa hänellä oli tunne niin kuin hän olisi kantanut mukanaan suurta tiiliskiveä, jonka kylkeen oli painettu kiiltävin kirjaimin sanat VALEHTELEN HARRYLLE. Mutta Hermione ei tiennyt mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä. "Ehkä hän päätti, ettei minusta tule hyvää lähdettä hänelle sittenkään," Hermione sanoi heikosti.

"Ehkä hän ei pitänyt miekan näkemisestä," Harry sanoi nykäisten leukaansa Dracon suuntaan. "Muistatteko kun Lupin sanoi, että miekka pystyy tappamaan mitä tahansa, jopa kuolleista nousseita."

Hermionea puistatti.

"Tai ehkä," Ron sanoi hiljaa, "Malfoy vakuutti Luihuiselle, että heidät pitää päästää menemään."

Kaikki kääntyivät nopeasti ja katsoivat Ronia ihmeissään.

"Sinullahan oli paljon aikaa yksinäsi siellä, eikö vain Malfoy?" Ron sanoi samalla hiljaisella äänellä. "Teitkö Luihuisen kanssa jonkinnäköisen sopimuksen?"

Jopa Draco oli järkyttynyt. "Sopimuksen?" hän sanoi tyhjällä äänellä.

"No et ainakaan tullut takaisin hakemaan meitä," Ron sanoi katsoen vieläkin Dracoa. "Teit varmasti jotain kaikkena sinä aikana."

"Ron," Harry sanoi. "Malfoylla on varmasti hyvä syy siihen, miksei hän tullut hakemaan meitä." Harry katsoi suoraan kohti Dracoa. "Eikö niin?"

Hermione katsoi Dracoa silmäkulmastaan, kun kaikki väri hiipui pojan kasvoilta. "En pystynyt tulemaan takaisin," hän sanoi takellellen. "Veelat--"

"Hyvä on," Harry sanoi ilman vihaa. "Eikä sillä muutenkaan ole enää mitään merkitystä, eihän?" hän lisäsi katsoen Ronia. "Hermione on täällä ja kunnossa."

Vastaukseksi Ron veti tuolinsa taaksepäin ja käveli ulos huoneesta.

Harry katsoi ystävänsä perään huultaan purren. "Ron käyttäytyy niin oudosti--" hän sanoi mietiskellen. "Jokin painaa hänen mieltään."

"Anna kun arvaan," Charlie sanoi. "Hän on oikukas, ärsyttävä, tiuskii kaikille ja suurimmaksi osaksi ajasta tuijottaa vihaisesti tyhjyyteen?"

"Just niin," Harry sanoi. "Mistä se johtuu?"

Charlie kohautti olkapäitään. "Hän on kuudentoista," hän sanoi.

"Niin minäkin," Harry sanoi. "Ja niin on Malfoykin."

"Niin, mutta kumpikaan teistä ei ole muutenkaan kovin normaali." Charlie huomautti.

"Kiitti vaan Charlie," Draco sanoi puoliksi hymyillen.

"No tiedät kai. Kuuluisa Harry Potter - poika joka eli. Ja Malfoy, olet itsekin nykyään melko kuuluisa lähipäivien tapahtumien takia. Me Noitien kestotilaukseni on ehkä päättynyt, mutta luen silti vielä Päivän Profeettaa. Teidän kahden magidkouluun lähdöstä oli etusivun uutinen."

Hermione vilkaisi Harrya ja näki pojan hymyilevän. "Mitä?" hän sanoi uteliaana. "Oliko tuo muka hauskaa?"

"Ei," Harry sanoi, "no tai siis kun--" hän keskeytti lauseensa ja katsoi kohti pöytää. Hermione tunsi, ettei Harry halunnut sanoa sanottavaansa Dracon kuullen, mutta poika tuntui päättäneen kertoa asiansa kuitenkin. "Kun ymmärsimme, että joku on kidnapannut sinut," Harry sanoi Hermionelle katsomatta tyttöä päin, "oletin, että se johtui minusta. Että joku yritti kostaa minulle."

"Ei sillä ollut mitään tekemistä sinun kanssasi Harry," Hermione sanoi nopeasti.

"Tiedän," Harry sanoi. "Siksi hymyilin. Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta minulle oli suuri helpotus tietää, etten se ollut minä joka saattoi sinut vaaraan, ettei se johtunut siitä kuka minä olen."

"Ahem," Charlie sanoi näyttäen hieman hämmentyneeltä. "Ehkä minun pitäisi jättää teidät kahden?"

Hermione katsahti ylös nopeasti ja näki tuskallisena pistona, että Draco oli lähtenyt - lähtenyt huoneesta niin hiljaa, ettei kukaan heistä ollut huomannut hänen poistumistaan.

"Ei tarvi Charlie," Hermione sanoi. "Tämähän on sinun keittiösi. Sitäpaitsi olen väsynyt ja haluan vain mennä nukkumaan."

Charlie veti tuolinsa taaksepäin. "Selvä. Saatan sinut sitten telttaasi."

***

Kun Ron käveli Charlien olohuoneeseen, hän löysi Ginnyn, joka oli käpertynyt sohvankulmaan lukemaan uusinta Teininoitaa, jonka hän oli kähveltänyt Charlien sohvan alta. Ginny ei ollut suostunut istumaan keittiössä kaikkien muiden kanssa, sillä hän oli vieläkin raivoissaan siitä, että hänen piti jäädä kaikesta seikkailusta paitsi.

"Heippa Gin," Ron sanoi varovaisesti.

Ginny tuijotti lehteään tummin, kapein silmin. "Olet mieletön idiootti Ron," hän sanoi katsomatta ylös lehdestään. "Ja vihaan sinua."

"Ginny.. sanoin, että olen pahoillani. Charlie sanoi, että meidän on lähdettävä ilman sinua."

"No ei se nyt niin kamalaa ollut," Ginnyn murjottaville kasvoille nousi väkinäinen hymy. "Sain ruokkia lohikäärmeitä."

"Yksinäsi?"

"Ei vaan kahden Charlien ystävän kanssa. Söpöjä nuoria velhoja nahkahousuissa. Ei ollut elämäni pahimpia päiviä."

Ron pyöräytti silmiään. "Hauskaa kuulla, että pysyit pois hankaluuksista."

Ginnyn hilpeä ilme pehmeni hienoiksi otsarypyiksi ja hän katsahti Ronin yli kohti keittiötä. Charlie näytti vakavalta, Harry hieman vähemmän. Hermione näytti vain lopen uupuneelta. "Onko se totta, että Salazar Luihuinen on tullut takaisin?" Ginny sanoi Ronille puoliksi kuiskaten. "Kuuntelin mistä puhuitte, mutten ollut varma kuulinko oikein."

"Niin Hermione ainakin sanoo," Ron sanoi. "Eikä Hermione yleensä liioittele asioita. Ja Malfoy tukee hänen tarinaansa," Ron kohautti olkapäitään, "vaikkei se nyt mitään tarkoita. Malfoyhan valehtelee samaan tapaan kuin me muut ihmiset hengitämme. Mutta en oikein usko, että Malfoylla on mitään syytä valehdella tässä asiassa."

Ginnyä puistatti. "Muistan nähneeni Luihuisen patsaan salaisuuksien kammiossa.. hänellä oli ilkeät, järkyttävät kasvot."

Ron katsahti poispäin siskostaan kohti hopeista peiliä, joka toisti lasissaan kuvan väsyneestä, kalpeasta ja huolestuneesta pojasta.

"Voi hyvä elämä, mutta oletpas sinä pitkä," peili sanoi kehräävällä äänellä. "Tiedäthän mitä pitkistä miehistä yleensä sanotaan."

Ron hypähti nopeasti pois peilin edestä. Samassa Draco käveli ulos keittiöstä mulkaisten Ronia epämiellyttävällä katseella nojaten sitten suureellisesti kohti sohvaa nähdäkseen mitä Ginny lueskeli. "Se suloinen poika taikajuomatunnilta - seitsemän yksinkertaista loitsua, joilla saat hänet huomaamaan sinut," Draco luki ja nosti kulmakarvaansa Ginnylle.

Ginny punastui. "Lemmentaiat ovat pelkkiä myyttejä muutenkin," hän sanoi.

"Ovatko?" Draco sanoi ja nappasi nätisti lehden tytön käsistä. "Olisikohan tässä mitään juttua niiden vastaloitsuista?"

Ginny tuhahti. "Miksi kukaan haluaisi vastaloitsuta lemmentaian?"

"Hyvä pointti," Draco sanoi. "Kiitti lehdestä," hän lisäsi, heilautti kättään Ginnylle ja käveli ulos teltasta.

Ginny katsoi Ronia. "Malfoy otti lehteni," hän sanoi yllättyneenä.

"Selvä," Ron sanoi. "Menen hakkaamaan sen palikan, kunnes hän luovuttaa sen takaisin," Ron sanoi ja kumartui ulos teltasta juosten Dracon perään. Ginnyn huuto "Ron, se oli vain vitsi!" kaikui kuuroille korville.

Oli lähes auringonlaskun aika ja leirin ylle laskeutuva taivas tummui jättäen vain hennot vaaleat simpukan sisäkuoren kuvioinnin kaltaiset raidat taivaankannelle. Draco käveli niin nopeasti kauas teltalta, että yleensä niin nopeajalkaisella Ronilla kesti kauan saada poika kiinni.

"Malfoy," hän sanoi. "Odota."

Draco jatkoi matkaansa.

"Malfoy," Ron sanoi paljon terävämmin ja ojensi kätensä Dracon käsivarrelle.

Draco käännähti nopeasti ympäri. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, vaikkakin jos Ron olisi tuntenut pojan yhtä hyvin kuin Hermione tai Harry tunsi, hän olisi pojan silmistä tiennyt että hän halusi haastaa riitaa.

"Miksi teeskentelet ettet kuule minua?" Ron tiuskaisi.

"Ehkä siksi koska saat nimeni kuulostamaan lähinnä samalta kuin 'häivy idiootti'," Draco ehdotti,

Ron ei huomioinut pojan kommenttia. "Haluan puhua kanssasi Malfoy."

"Se riippuu taas siitä," Draco sanoi, "aiotko sanoa jotain järkevää, vai aiotko vain tuijottaa minua ja olla kryptinen?"

"Kun olimme metsässä," Ron sanoi. "Tarkkailin sinua."

Dracon sydän pomppasi oudosti ympäri. Tarkoittiko Ron, että hän oli nähnyt hänet Hermionen kanssa?

"Tarkkailit minua tekemässä mitä?"

"Tarkkailin sinua kun olit puutarhassa," Ron sanoi. "Näin sinun juttelevan veelojen kanssa. Sitten kävelit pois. Kävelit pois," hänen äänensä kohosi. "Sinun olisi pitänyt tulla takaisin hakemaan Harrya ja minua. Tai edes Harrya."

Draco hymyili. Tässä mielentilassa Ronin kanssa tappelu antoi hänelle synkän mielihyvän tunteen. "Tekemiseni ei kuulu sinulle pätkääkään, Weasley," hän sanoi. "Eihän?"

"Kyllä muuten kuuluu," Ron sanoi. "Puhumme tässä minun ystävistäni. Pystyt ehkä hämäämään Hermionea -- hänellä on valtavan kokoinen sokea kohta mitä sinuun tulee -- ja pystyt hämäämään Harrya, koska Harry nyt luottaa kaikkiin ja pystyt jopa hämäämään Charlieta typerillä lohikäärmeilläsi, mutta minua sinä et pysty hämäämään Malfoy. Minä tiedän mikä sinä olet."

"Ja minä tiedän mikä sinä olet," Draco sanoi. "Säälittävä, naurettava typerys, jolla on Brightonin kokoinen alemmuuskompleksi. Kerro minulle koska aiot myöntää, että kaikki tämä johtuu vain kateudestasi?"

Ron muuttui valkoiseksi. "Minä kateellinen? Sinä olet se, joka on rakastunut Hermioneen. Lyön vaikka vetoa, että sinua haittaa hemmetisti se, että hän valitsi Harryn sinun sijastasi, eikö niin? Etkä voinut odottaa tarttuaksesi ensimmäiseen mahdollisuuteen, jossa sait olla edes hetken parempi kuin Harry--"

"Mainitsinko että sinulla on alemmuuskompleksi?" Draco keskeytti. "Minun piti kylläkin sanomani, että sinä vaan yksinkertaisesti olet ala-arvoinen. Kamaan Weasley, et ole yhtään sen parempi psykologisessa sodankäynnissä kuin mitä olet salakavalissa juonissa. Ehdotan, että lähdet ennen kuin satutat itsesi."

"Mitä aiot tehdä?" Ron virnuili. "Löydä minua rullatulla Teininoidan uusimmalla numerollasi?"

"Ah, en aio löydä sinua," Draco sanoi äänensä täynnä vihaa. Hän katsoi Ronia ilmeellä, jota poika ei ollut hetkeen aikaan nähnyt Dracon kasvoilla. "En viitsi edes vaivautua. Kukaan meistä ei viitsi vaivautua sinun suhteesi, etkö ole huomannut sitä? Luulet, että minua hämää nähdä Harry ja Hermione yhdessä? Minä taas luulen, että se hämää sinua. Et ole koskaan merkinnyt heille pätkän vertaa. Et ole merkinnyt mitään koko elämäsi aikana. Ainoa, joka sinusta on välittänyt on Harry. Jos joku koulussa tietää nimesi, se on vain ja ainoastaan Harryn ansiota. Jokainen voittamasi tupakilpailun piste on vain ja ainoastaan Harryn ansiota. Jokainen läpäisemäsi koe on Hermionen apujen ansiosta. Ainoa asia, joka sinussa on erityistä Weasley, on ystäväsi. Ja nyt heillä on toisensa, eivätkä he tarvitse sinua enää. He eivät halua, että roikut heidän seurassaan--"

"Pää kiinni!" Ron huusi puristaen sormensa tiukasti nyrkkeihin. "Pää kiinni Malfoy, tai vannon, että revin kurkkusi kappaleiksi!"

"Just," Draco sanoi. "No siitä annan sinulle kyllä pisteet Weasley. Kurkun repiminen on aika selkeä ilmaisu - ei ollenkaan kryptinen."

Heidän takaansa kuului rapinaa. Kummatkin kääntyivät ympäri ja näkivät Ginnyn, joka lähestyi heitä pimeydestä näyttäen hyvin kalpealta. "Mitä täällä tapahtuu?" hän kysyi. "Mistä ihmeestä te oikein tappelette?"

Ron ei huomioinut sisartaan. "Jonain päivänä," hän sanoi Dracolle, "jonain päivänä he huomaavat millainen oikeasti olet - Harry, Hermione ja jopa Sirius. Ja silloin minä olen siellä katsomassa."

"Ron," Ginny sanoi kuulostaen järkyttyneeltä. "Älä-"

Mutta Draco keskeytti hänet. "Kaikki on ihan okei Ginny," hän sanoi katsoen vieläkin Ronia.

Draco kääntyi kannoillaan ja käveli pois häipyen nopeasti näkyvistä kun hänen mustat vaatteensa sulautuivat varjojen kokoamaan pimeyteen.

Ron katsoi sisartaan. "Äläkä sinä mene hänen peräänsä, Gin--"

Mutta tyttö oli jo mennyt.

Ron huokaisi, risti kätensä rinnalleen ja katsoi sisarensa perään.

***

"Narcissa!"

Sirius liukui pitkin käytävää löytääkseen Narcissan, jonka hiukset oli kiedottu bisnestyylisille palmikoille. Naisella oli yllään paikattu kaapu ja hänen kasvoillaan oli päättäväinen ilme, kun hän osoitti taikasauvallaan suurta kultaraamista perhepotrettia, joka kehysti käytävän seinää. Kun hän huomasi miehensä ilmestyvän kulman takaa, hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä.

"Sirius! Mitä?"

Sirius jarrutti hänen eteensä ja nojasi käsiään polviinsa haukkoen henkeään. "Tämä talo on aivan liian iso," hän valitti. "Luulen, että täällä on kaksi eri aikavyöhykettäkin. Kun kirjastossa kello on kolme, miekkailuhuoneessa kello lyö kuutta."

"Harry ja Draco ovat kunnossa," Narcissa sanoi välittömästi.

Sirius suoristi selkäänsä. "Mistä arvasit?"

"Koska muuten et vitsailisi. Kuulitko heistä jotain?"

"Kuulin. Charlie Weasleyltä," Sirius sanoi ojentaen Narcissalle kirjeen. "He ovat hänen kanssaan lohikäärmeleirillä, joka ei itseasiassa ole kovin kaukana täältä. Charlie sanoo, että he ovat kaikki aivan kunnossa. Ja sanoo paljon muutakin itseaisassa.. lue kirje."

Sirius katsoi kun muutamat syvät juonteet hävisivät Narcissan kasvoilta hänen lukiessaan kirjettä eteenpäin. Kun hän pääsi viimeiselle riville, hän ojensi kirjeen takaisin miehelleen ja hymyili. "No, hyvää matkaa sitten vaan," hän sanoi.

Sirius räpytti silmiään. "Hyvää matkaa?" hän toisti. "Mitä tarkoitat?"

"No lähdet Harryn luokse, etkö niin? Katsomaan, että hän on varmasti kunnossa. Ihan hyvä. Sinun pitäisikin mennä."

"Ei," Sirius sanoi. "Enkä."

Narcissa räpytti silmiään. "Et?"

"En," Sirius sanoi. "Tai no okei," hän myönsi, "haluaisin todella, todella paljon lähteä, mutta en lähde."

"Mikset? Ei suojelemisessa ole mitään pahaa."

Sirius nauroi ja nojasi vasten käytävän seinää. "Tiedän," hän sanoi. "Ja suurin osa minusta haluaa juosta leirille, raahata Harryn jaloista tänne ja lukita hänet huoneeseen kunnes hän on vähintään kolmekymmentä. Mutta siitä seuraisi vain se, että Harry kokeilisi kaikkia mahdollisia taikakykyjään päästäkseen ulos huoneesta. Minun täytyy näyttää Harrylle, että luotan häneen, Narcissa."

"Eikö hän juuri ole pettänyt sen luottamuksen?" Narcissa kysyi näyttäen uteliaalta.

"Ei oikeastaan." Sirius näytti mietteliäältä. "Hän vain seuraa omaa luonnettaan. Sain sen kuvan, että hän luuli ystävänsä olevan pulassa - eikä minkä tahansa ystävän, vaan tyttöystävän. Hän ei ole koskaan oppinut kysymään aikuisilta neuvoa ja hän taitaa tässä kohtaa olla jo liian vanha siihen edes oppimaan. Hän ei ole mikä tahansa tavallinen poika - hän on Harry Potter. Hän saattaa olla lapsi, mutta hänellä on aikuisten ongelmat - hänellä on aina ollut. Ja tähän asti hän on selvittänyt ne aina itse. Ja hyvin on selvittänytkin. Ainoa jota hänelle oikeastaan voin antaa on tuki.. ja ehkä pieni määrä kuritusta. Hän ei ole koskaan elänyt tavallista elämää, eikä minulla täten ole mitään syytä myös kohdella häntä tavallisen teini-ikäisen tavoin."

"Ei taida olla helppoa," Narcissa sanoi osaanottavasti, "olla kansallissankarin kummisetä, vai kuinka?"

"Ei," Sirius sanoi. "Olisin paljon onnellisempi, jos Harry olisi joku pieni hikipinko, joka ei koskaan suostuisi lähtemään kirjastosta."

Narcissa nauroi. "Sirius! Sinä vihaisit sellaista!"

Sirius virnisti. "Niin vihaisinkin." Hän katsoi Narcissaa uteliaana. "Minun pitikin muuten kysyä," hän sanoi. "Mitä oikein olet tekemässä?"

"Merkitsen esineitä, jotka haluan myytävän," hän vastasi tyynesti ja kosketti taikasauvan kärjellään taulua, jossa asusti pitkään, mustaan viittaan pukeutunut kovannäköinen kalpea mies. Samassa kultaiset kehykset sädehtivät himmeänsinistä valoa. "Siitäs sait Vlad-setä."

"Myyt taulut pois? Miksi?" Sirius kysyi. Tällaisina hetkinä Sirius ymmärsi, ettei oikeastaan tuntenut Narcissaa niin kovin hyvin sittenkään. Vaikkakin hän näytti viehättävältä hiukset leteillä.

"Kerroin sinulle jo," Narcissa sanoi kulkien käytävällä sipaisten samalla seuraavaa muotokuvaa taikasauvallaan. "Malfoyn tilukset ovat mielettömän arvokkaat, mutta suurin osa suvun rahoista on kiinni tavaroissa. Tauluissa, huonekaluissa, kullassa.. Haluan vähän käteistä Dracon käyttöön."

"Koska hän sitten perii tämän kaiken?" Sirius kysyi katsellen uteliaana ympärilleen.

"Puolet kun hän täyttää kahdeksantoista ja puolet kaksikymmentäyksivuotiaana."

"Kahdeksantoista?" Sirius vihelsi. "Eikö hän ole vähän liian nuori omistamaan--"

"Seitsemäkymennentäviisimiljoonaa kaljuunaa," Narcissa sanoi.

Sirius oli tukehtua. "Seitsemänkymmentäviisimiljoonaa?"

"Siinä on mukana sitten tietysti jo Transylvanian ja Turkmenistanin tilatkin," Narcissa sanoi tyynenrauhallisena.

"Hyvä luoja," Sirius sanoi ja nojasi taas seinään. "Luuletko, että pystymme mitenkään ehkäisemään hänen muuttumistaan täydellisen ärsyttäväksi snobiksi?"

Narcissa laittoi kätensä lanteille. "Minun poikani ei ole snobi."

"Ei vielä," Sirius sanoi. "Mutta kaikki tuo raha ja valta--"

"Ei korvaa lähellekään sitä kaikkea, mistä poikani on jäänyt elämässään paitsi!" Narcissa sanoi ilmeessään raivoa.

"Tunnet itsesi syylliseksi," Sirius sanoi.

Narcissa katsoi häntä hetken, huokaisi sitten syvään ja pyyhkäisi kämmenellään otsaansa. "Tiedän."

"Mutta ei se mitään," Sirius sanoi. "Minäkin tunnen itseni syylliseksi kaikesta siitä mitä Harrylla ei ole koskaan ollut."

"Mutta sinä olit vankilassa-"

"Niin sinäkin," Sirius sanoi.

Narcissa huokaisi. "Niin, ehkä se on totta."

"He ovat kummatkin," Sirius sanoi hitaasti, "hyvin erikoislaatuisia poikia. Ja jos pystymme pitämään heidät tappamasta itseään--"

"Tai tappamasta toisiaan," Narcissa heitti väliin.

"He kasvattavat suurinpiirtein itse itsensä."

Narcissa ja Sirius katsoivat toisiaan. Sirius oli ensimmäinen joka hymyili. Narcissa hymyili takaisin. "Olemme järjettömässä pulassa, emmekö niin?" Sirius sanoi.

"Kyllä," Narcissa myönsi. "Koska pojat tulevat kotiin?"

"Huomenna aamulla. Ja he tuovat ystävänsä mukanaan. Sen Weasleyn pojan, hänen sisarensa ja tietysti Hermionen. Eihän siitä ole ongelmaa?"

"Tässä talossa on kolmekymmentäseitsemän makuuhuonetta," Narcissa sanoi. "Ei totisesti tule ongelmia."

***

Ginny löysi Dracon lopulta loikoilemasta suuren, tasaisen kiven päältä pienen matkan päästä teltoilta. Poika makasi vatsallaan ja lueskeli tyynenrauhallisena Teininoitansa uusinta numeroa. Ginny tiesi, että Draco näki hänet, mutta ei hän tiennyt mistä hän sen tiesi.

Ginny kiipesi kivelle ja istui Dracon viereen katsoen pojan hopeanvaaleaa päätä, joka nojasi hänen taitetuille käsilleen.

"Tuota," tyttö sanoi. "Oletko oppinut jotain uutta lehdestä?"

"Ei kannata pitää vaakaraidallisia vaatteita," Draco sanoi. "Niissä näyttää pullealta."

"Niinkuin sinä nyt voisit koskaan näyttää pullealta. Sinä olet-- hm, ei sittenkään mitään. Et ollut tosissasi, ethän?"

"En, mutta olen todellakin tosissani tekemässä tätä viikoittaista persoonallisuustestiä. Tämän viikon polttava aihe: Oletko seksikäs ja sensuelli, etkä pelkää näyttää sitä?"

"Millaiset pisteet sait?"

"No," Draco sanoi tärkeänä, "nähtävästi olen täydellinen lumppu."

Ginny kurkisti pojan olkapään yli ja virnisti. "No sinun ei olisi ehkä kannattanut valita tuohon soveliaan 'ilta kaupungissa' asusteen vastaukseksi 'mustat silkkisukkanauhat ja push-up rintaliivit'."

"Ah, mutta kun mielestäni ne sopivat loistavasti 'ilta kaupungissa' vaatteiksi. Useampien tyttöjen tulisi käyttää sen kaltaista asua. Myös päivisin." Draco ilveili. "Tiedät kai, että tämä lehti on täydellistä roskaa? Katso nyt vaikka mitä täältä takasivulta voi tilata. 'Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle kahdenkymmenenneljän tunnin ryppytaikavoide. Vain kaksitoista kaljuunaa ja purkki kestää koko päivän. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne pilkkuviivalle vahvistaaksenne, että olette yli kahdeksantoista, vaikka älykkyysosamääränne ei olisikaan.'"

Ginny purskahti nauruun.

Draco katsahti tyttöä sivuttain. "Noniin, näitkö," hän sanoi. "Sanoinhan että jos koskaan yrittäisin olla hauska, sinä kierisit maassa nauraen."

"Minä en kieri," Ginny sanoi sepitellen nopeasti jotain.

"Enkä minä edes yritä," Draco sanoi, sulki lehden ja istui ylös venyttäen jalkansa eteen. Hän katsoi kohti tyttöä ja vaikkei Draco vaihtanut ilmettään, Ginny tunsi olonsa yllättävän tyyneksi.

"Ron oli täydellinen palikka tuolla äsken," hän sanoi. "Olen pahoillani."

Draco ei vastannut mitään. Ginny katsoi kohti poikaa ja näki, että hän tuijotti vakaasti kohti tummuneiden puiden tyhjyyttä.

"Mitä mietit?" hän kysyi.

"Puntaroin Julius Caesarin kuolemattomia sanoja 'Brutus! Puukotit minua selkään, senkin paskiainen!'"

"Muistaakseni Shakespeare ei aivan noilla sanoilla asiaa kuitenkaan ilmaissut," Ginny hymyili.

"Se olikin oma mukaelmani."

"Harryn mielestä et tehnyt mitään väärää," Ginny sanoi. "Älä anna Ronin tuntea itseäsi syylliseksi."

"En minä tunne itseäni syylliseksi," Draco sanoi melko vaimealla äänellä.

"Minulla on kuusi vanhempaa veljeä," Ginny sanoi tuimasti. "Tiedän millaisia pojat ovat kun he tuntevat olonsa syylliseksi. He kömpivät pois ja käpertyvät pieniksi, surullisiksi palloiksi ja vaativat, että heidät jätetään yksin -- ja sinä teet nyt juuri niin."

"En ole käskenyt sinun jättää minua yksin," Draco sanoi.

Ginny katsoi sivusilmällä Dracoa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä Ginny pystyi sanomaan, että Draco oli paremman näköinen kuin Harry, vaikkakin hänen kasvoiltaan puuttui se sydäntäsärkevä kuultavuus, joka Harrylla oli -- Dracon mietteitä oli lähes mahdoton lukea hänen kasvoiltaan. Oli mahdotonta tietää oliko hän huvittunut, tylsistynyt vai loukkaantunut. Tai ehkä se johtui vaan siitä, että Dracon kasvot olivat uutta Ginnylle, samalla kun taas Harryn kasvot hän tunsi jokaista uurretta myöten. Vertailut ovat typeriä, hän komensi itseään jyrkästi. Lopeta ne.

"Näytät väsyneeltä," Ginny sanoi.

"Jep," Draco vastasi. "Minä olen väsynyt."

"Näetkö vieläkin painajaisia?" tyttö kysyi pienellä äänellä.

Kun Draco puhui taas, hänen äänensä oli tasainen ja Ginny tiesi heti, että poika valehteli. "Vain niitä tavallisempia painajaisia, "hän sanoi. "Huonoa koulumenestystä ja muuta vastaavaa. Yhtäkkiä huomaan, että olen mennyt kouluun ilman vaatteita ja minun on käveltävä ympäri käytäviä täysin alastomana. Näen sitä unta todella paljon."

"Niin minäkin," Ginny sanoi henkäisten hiljaa.

Draco katsoi tyttöä uteliaana. "Mitä sanoit?"

"Ai," Ginny sanoi heilauttaen torjuvaa kättä nopeasti ilmassa. "En mitään."

Draco huokaisi. "No jokatapauksessa," hän sanoi. "Minulla on juuri nyt vaan sellainen olo, ettei ole enää mitään toivoa elää elämääni minkään suunnitelman mukaan."

"Olemme vielä liian nuoria elämänsuunnitelmille," Ginny sanoi lempeästi. "Tarkoitan, tiedätkö edes mitä haluaisit tehdä koulun jälkeen? Tai no sinun ei varmaan tarvi tehdä töitä elääksesi--"

"Ei," Draco sanoi. "Minun ei koskaan tarvi tehdä töitä elääkseni." Hän katsoi vieläkin kohti metsän tummia puita. "Katsotaanpa. Olen suunnitellut viettäväni villiä nuoruutta ja sitten olen suunnitellut olevani keski-ikäinen ja rikas ja sen jälkeen haluan olla vanha ja ärsyttää kaikkia teeskentelemällä olevani kuuro. Siinä se. Haluan saada paljon nopeita luutia, kauniita vaatteita ja ehkä lemmikkilohikäärmeen."

Ginny nauroi. Draco katsoi häntä sivusilmällä ja pieni hymy nousi hänen huulilleen. "Sinulla on kiva nauru," Draco sanoi.

"Kiitti," Ginny sanoi tuntien yllättää perhosten lehahtelua vatsanpohjassaan. Hän hymyili Dracolle. "Eikö sinulla ole mitään isäsi ytimekkäitä sanoja tähän väliin?"

"Jostain syystä ainoa isäni sanonta, joka on tällä hetkellä juurtunut mieleeni on 'Tunnelin päässä on aina valoa. Yleensä se kuuluu kuitenkin vain vain lähestyvän junan etuvaloille ja olet kohta pelkkä pieni märkä läntti raiteilla.'"

"Ei ollut kovin rohkaiseva sanonta," Ginny sanoi epävarmana.

"Ei," Draco myönsi. "Ei oikeastaan ollenkaan."

***

Hermione käveli teltalle, jonka hänen oli määrä jakaa Ginnyn kanssa. Hän katsoi väsyneenä ympärilleen. Teltta oli sisältä hyvin kotoisa huone, jossa oli kaksi pientä sänkyä, puinen kirjoituspöytä ja sen ylle oli ripustettu haljennut, mutta muuten siisti peili. Hermione käveli hitaasti. Hänen ruumiinsa jokainen luu särki väsymyksestä kun hän kulki kohti sänkyään ja istui alas. Hän näki peilikuvansa peilistä, vaikkei kuitenkaan kovin hyvin. Pitkä lohkeama halkaisi hänen kasvonsa kahtia. Siinä minä nyt olen, Hermione mietti katkerana. Puoliksi halkaistuna.

Hän veti yhden kirjoituspöydän laatikon auki ja löysi etsimänsä; pergamenttia, mustepullon ja sulkakynän. Hän laski kaikki tarvikkeet pöydälle ja tuijotti niitä. Jotenkin niiden näkeminen toi Hermionelle tutun ja turvallisen olon; häntä auttoi aina jokin konkreettinen tehtävä, joka vei hänen mielensä ja kätensä pois ongelmista. Hän nosti sulkakynän, kastoi sen kärjen mustepulloon ja aloitti kirjoittamaan.

Hän oli kolmannella pergamenttisivulla kun teltan ovi aukeni. Hermione kääntyi hitaasti ympäri odottaen näkevänsä Ginnyn.

Ovella seisoi Harry.

Hermione tuijotti poikaa nähden hänet oikeastaan vasta ensimmäistä kertaa koko päivänä. Kun hän oli ensimmäisen kerran nähnyt hänet tänään, hän oli ollut niin ylitsevuotavassa shokissa hänen näkemästään, ettei hän oikeastaan ollut pystynyt keskittymään siihen. Charlien teltalla hän oli ollut liian keskittynyt siihen, ettei katsoisi Dracoa kokoajan. Mutta Draco ei ollut täällä nyt. Kukaan muu ei ollut täällä nyt. Ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon hän oli yksin Harryn kanssa.

Minun pitäisi olla onnellinen, Hermione mietti. Mutta sen sijaan hän oli - kauhistunut. Eikä asiaa auttanut yhtään se, että Harry oli näiden viikkojen aikana selvästikin kasvanut paljon pidemmäksi, jos se oli edes mahdollista. Harry käveli läpi huoneen Hermionen luokse ja nojasi hänen tuolin selkänojaansa katsoen tytön olkapään yli heidän yhteistä kuvaansa peilistä. Hermione näki Harryn kasvot peilattuna ja mietti, että poika näytti hieman vanhemmalta. Hieman vähemmän omalta itseltään ja enemmän oman itsensä valokuvalta - tai Jamesin valokuvalta.

Harry näki Hermionen katsovan häntä peilistä ja hymyili. "Mitä?"

"Olet pidempi," Hermione sanoi ajattelematta. "Miten olet voinut kasvaa pidemmäksi vain muutamassa viikossa?"

"Kovalla työllä."

"Ja olet niin ruskettunut," Hermione jatkoi. "Ja sinulla on pisamia nenässäsi."

"Tiedän," Harry sanoi katsoen nopeasti alas. "Ovatko ne kamalia?"

"Ei ei. Pidän niistä. Mutta näytät niin väsyneeltä."

"Johtunee varmaan kolmen päivän sisälmyksiäkääntävästä surusta ja sekasorrosta," Harry sanoi, rypisti otsaansa ja katsoi ylöspäin. "Luulen, että minulla on muuten valkoinen hius. Ajattelin nimetä sen sinun mukaasi."

"Tosi hauskaa," Hermione sanoi. Hän pyörähti ympäri tuolissaan ja katsoi kohti Harrya. "Olen pahoillani että jouduit huolehtimaan takiani," hän sanoi paljon vakavammin. "Olen viettänyt viimeiset kuusi vuotta huolehtien sinusta, joten tiedän kyllä miltä se tuntuu."

Harry ei näyttänyt siltä niin kuin hän olisi kuullut mitä Hermione sanoi. "Pääsin pois Charlien kynsistä muutamaksi minuutiksi koska halusin kertoa sinulle jotain," hän sanoi. "Itseasiassa haluan näyttää sinulle jotain."

Hermione hymyili hänelle. Hän toivoi ettei se näyttänyt hermostuneelta hymyltä. "Sanot noin varmaan kaikille tytöille."

Harry ei hymyillyt. Hän ei selvästikään ollut kiusoittelutuulella. Hänen kasvoillaan oli se ilme, joka hänellä aina oli kun hän yritti kerätä rohkeutta sanoakseen jotain vakavaa. Ei, Hermione rukoili. Ei nyt. Ei mitään vakavaa. Ei nyt.

Harry ojensi kätensä taskuunsa ja otti sieltä pienen taitellun paperin, jonka ojensi Hermionelle. Se oli rasvainen ja kiiltävä kaikesta siitä moneen kertaan lukemisesta. Hermione otti paperin, taittoi sen auki uteliaana ja räpytti silmiään.

Se oli kirje, jonka hän oli Harrylle kirjoittanut komennuskirouksen alla. Se, jossa hän kertoi Harrylle jättävänsä hänet Viktorin vuoksi. Hermionella ei ollut mitään muistikuvaa sanojen kirjoittamisesta ja hän tuijotti oman tärisevän käsialansa kirjoittamia kirjaimia ihmeissään: Näin Viktorin tänään iltapäivällä ja tajusin, että olen oikeastaan rakastanut häntä kaikki nämä vuodet... tulet aina olemaan hyvä ystäväni... ole kiltti äläkä yritä ottaa minuun yhteyttä.

"Harry!" Hermione huudahti katsoen poikaa kauhistuneena. "Älä vaan sano, että uskoit sanaakaan tästä!"

"No siinä se juuri onkin," Harry sanoi. "Kun minä uskoin."

Hermione pelästyi. "Uskoit?"

"Aluksi olin vain järkyttynyt. En halunnut uskoa sitä, mutta joka kerta kun kerroin itselleni, että se oli mahdotonta, aloin miettimään olinko sittenkään oikeassa. Käyttäydyinkö vain ylimielisesti. Pidinkö sinua vain itsestäänselvyytenä niin kuin ennen pidin.. pidinkö itsestäänselvyytenä sitä, että tunnet minua kohtaan jotain, kun oikeasti--"

"Mutta se peili, Harry-"

"Niin, mutta silloinhan me emme puhuneet tästä, emmehän?" hän sanoi lyhyesti. "Ja ajattelin, että ehkä näit minut peilissä vain siksi, että halusit vanhan ystävyytemme takaisin.. etkä.. mitään muuta."

"Ja mitä sitten?" Hermione sanoi vihaisena. "Olinko sitten muka vain liian hämilläni korjatakseni väärän luulosi siitä, että rakastaisin sinua. Että vain näyttelin kokoajan?"

"No," Harry sanoi näyttäen siltä kuin olisi tuntenut itsensä hyvin pieneksi. "Kyllä."

"Harry, jos todellakin ajattelit niin, olet täydellinen tollo," Hermione sanoi tiukasti. "Anna kun arvaan. Ron vakuutti sinulle, että käyttäydyt kuin idiootti?"

"Itseasiassa sen teki Malfoy."

"Draco?" Hermione sanoi hämärästi. Voi miksi, miksi Harryn piti puhua Dracosta? Juuri siitä, mistä hän ei halunnut puhua.

"Niin. Malfoy oli.. jostain syystä.. kauhean varma siitä, ettet ole toiminut oman mielesi mukaan. Hän käytti minua kuvaillessaan monia eri sanoja.. potki minua päähän pari kertaa ja.. no, tiedät millainen hän osaa olla. Luulen, että se oli juuri sitä mitä tarvitsin. Olin.."

"Täydellisen naurettava?" Hermione ehdotti kalpean hymyn siivittämänä.

"Peloissani." Harry korjasi. Hän veti syvään henkeä ja sanoi sitten hyvin nopeasti, "Olen oppinut itsestäni jo sen verran, että tiedän mikä oikeasti pelottaa minua. Ja sellaisia asioita on vain yksi. Ajatus siitä, että saattaisin menettää perheeni -- uudelleen. Perheeni koostuu Ronista ja Siriuksesta... ja sinusta. Olet minun perheeni, Hermione. Olet kaikkeni minulle."

Hermione purskahti itkuun.

Harry näytti totaalisen kauhistuneelta. "Hermione-"

Hermione pudisti päätään raivoisasti. Hän oli hetkellisesti puhekyvytön, mikä ei toisaalta ollut mikään kovin huono asia. Harry kurottautui kiusallisesti kohti Hermionea ja silitti hänen hiuksiaan ja poskeaan varovasti. Hermione mietti ohikiitävän hetken ajan miksi Harry oli hänen seurassaan niin hämillään, sillä Draco ei ainakaan koskaan ollut. Draco ei koskaan tehnyt elettäkään, joka ei tuntunut tarkoitetulta ja tahalliselta; ei yhtä ainuttakaan epävarmaa elettä. Miksi hänen oli ajateltava Dracoa nyt kun hänen pitäisi ajatella vain ja ainoastaan Harrya?

"Olen pahoillani," Harry sanoi lempeällä äänellä. "Kaiken sen jälkeen mitä olet joutunut kokemaan minä tulen ja lavertelen jostain kirjeistä ja Malfoysta ja kaikesta ihan epäolennaisesta..."

"En halua puhua Malfoysta," Hermione keskeytti kyyneleet silmissään, nousi ylös ja suuteli Harrya. Hän tunsi kuinka Harryn kädet liukuivat pitkin hänen käsivarsiaan. Se tuttu tunne, kun Harry kurottautui kohti hänen hiuksiaan, veti yhdellä pehmeällä vedolla hiuspuikot pois hänen tukastaan antaen sen valua pitkänä aaltona heidän ympärilleen. Hän oli vieläkin Harry, niin tuttu Harry. Se sama Harry, joka sai hänen sydämensä kiemurtelemaan oman akselinsa ympäri, se sama tuttu Harry, ne samat kapeat käsien luut, ne samat ranteet, kasvot ja sekaiset hiukset, jotka sipaisivat hänen käsiään kuin raaka silkki. Hermione pujotti sormensa hellästi läpi pojan poskipäiden, läpi ohimoiden kohti olkapäitä ja käsiä. Lopulta hän liu'utti kätensä pitkin Harryn selkää ja tunsi pojan värisevän häntä vasten. Vaikka Harry tuntui hänen sylissään niin tutulta, samalta Harrylta, suuteleminen oli silti uutta. He olivat niin lähellä toisiaan, että Hermione pystyi tuntemaan Harryn sydämen sykkeen omaansa vasten. Se oli uutta. Hermione sai Harryn väreilemään pujottamalla kätensä läpi hänen selän -- se oli uutta myös--

Hermione sulki silmänsä tiukasti painaen kämmenensä vasten pojan selkää. Kunpa he voisivat pysyä niin ikuisesti. Kunpa hänen ei koskaan tarvitsisi lähteä teltasta, ei koskaan nähdä Dracoa, ei koskaan tuntea niitä tunteita enää.. mutta toisaalta, ajatus siitä, ettei hän koskaan enää näkisi Dracoa oli hyvin epämiellyttävä myös..

Tämä on pahempaa kuin kidutuskirous, Hermione ajatteli surkeasti. Tämä on kamalaa.

"Hermione," Harry sanoi hiljaa perääntyen pois päin.

"Mitä?"

"Sinä itket."

"Olen pahoillani.."

"Ei, älä ole." Harry veti Hermionen itseään vasten pujottaen sormensa hänen hiusten sekaan ja suuteli hänen silmiään ja nenänpäätä. "Kaikki on ihan hyvin," hän sanoi. "En koskaan enää aio olla luottamatta sinuun."

Mutta kun kaikki ei ole hyvin Harry, Hermione ajatteli surkeasti. Kaikki ei todellakaan ole hyvin.

He kuulivat samaan aikaan kun teltan ovi avautui ja he käänsivät päitään nähdäkseen Charlien astelevan sisään telttaan kantaen käsissään suurta vaatepinoa. Hän katsahti Harrya ja Hermionea kohti ja sanoi alistuneesti, "Ja taas puuhissa."

"Emme ole missään puuhissa," Harry sanoi arvokkaasti, mutta otti askeleen pois Hermionesta. "Me vaan juttelimme."

"Just niin," Charlie sanoi virnistäen. "Te siis vain juttelitte, mutta sitten yhtäkkiä kompastuitte ja kaaduitte vahingossa toistenne huulille. Sellaista sattuu." Hän heitti vaatepinon sängylle ja sanoi, "Hermione, toin sinulle ja Ginnylle joitain vanhoja T-paitoja, joilla voitte nukkua. Olen pahoillani jos ne ovat hieman kuluneita, mutta ne ovat ainoat joita minulla on. Ja Harry, menehän siitä takaisin poikien telttaan."

"Hyvää yötä Harry," Hermione sanoi hieman liian nopeasti. Hän tunsi, tai oikeammin näki, kuinka Harry katsoi häntä ihmeissään, mutta Hermione ei vastannut hänen katseeseensa.

Harry kumartui ja suuteli Hermionea hellästi otsalle. "Nuku hyvin," hän sanoi.

***

Kulunutta nahkalaukkuaan hinaava Remus Lupin ei ollut koskaan ennen ollut Malfoyn kartanossa, mutta jos hän olisi ollut, hän olisi hämmästynyt nähdessään kuinka paljon se oli muuttunut.

Jättiläishämähäkit olivat poissa, samoin ilkeät hyökkäävät pensaat, piikikkäät laskuristikot, maagiset maamiinat ja palapelilumoukset. Pohjaton kuilu oli vielä paikoillaan, vaikkakin taikaministeriön aurorit olivat eristäneet sen vilkkuvilla kylteillä, joissa luki "Vaara: Älä tule lähelle." Lihansyöjäkasvit ja mustat pensasaidat pahansisuisine kukkasineen oli korvattu kauniilla yrttitarhoilla, joiden keskellä kasvaisi jonain päivänä tuhansittain päivänkakkaroita, jos Narcissa saisi tahtonsa läpi.

Kun Lupin ilmiintyi saliin, hän löysi huoneesta Siriuksen, jolla oli yllään valkoinen paita, mustat housut ja korvasta korvaan ulottuva leveä hymy. "Harry on kunnossa!" hän julisti tervehdyksenä. "Ja niin on Dracokin!"

"He ovat kunnossa?" Lupin toisti yllättyneenä ja helpottuneena. "Mistä tiedät?"

"Lähetin pöllöpostia Ron Weasleylle eilen," Sirius sanoi kaapaten Lupinin laukun ja viitaten ystävälleen, että hänen tulisi seurata häntä yläkertaan. "Ajattelin, että jos joku tietää missä Harry on, se on varmasti hänen paras ystävänsä. No jokatapauksessa, sain kirjeen takaisin tänään aamulla Charlie Weasleyltä - he ovat hänen kanssaan lohikäärmeleirillä. Lähetin Charlielle pöllöpostia takaisin ja hän lähettää pojat kotiin huomenna aamulla. Charlie sanoo, että kaikki ovat ihan kunnossa."

"He lähtivät etsimään Hermionea," Lupin sanoi tuntien itsensä sekä helpottuneeksi, että levottomaksi. "Eikö niin?"

"Kyllä ja Hermione on heidän kanssaan juuri nyt," Sirius sanoi kääntyen kulman taakse. Kun he ohittivat kartanon mutkikkaat käytävät, Lupin huomasi epäilyttävän vaaleat neliön muotoiset paikat seinissä, joista erilaisia tauluja oli viety pois. Hän huomasi myös lattialla merkkejä pois raahatuista huonekaluista. "Ja Charlien mukaan he ovat kaikki ihan täydellisessä kunnossa. Toisaalta, kun Harry huomenna tulee takaisin, aion tappaa hänet, joten sillä nyt ei muutenkaan ole mitään merkitystä."

Hermostuneesta mielialastaan huolimatta Lupin nauroi.

"Mitä?" Sirius sanoi.

"Sinä," Lupin sanoi. "Kurinpitäjänä."

"Tiedän," Sirius myönsi synkästi pysähtyen suuren tammioven eteen ja vetäen avainrenkaan taskustaan. "Mitä voisin sanoa hänelle? 'Kun olin sinun iässäsi, en koskaan edes uneksinut koulusta karkaamisesta keskellä yötä sanomatta kenellekään sanaakaan.' Hah!"

"Voisit ehkä jättää tuon 'Hah!' kohdan pois," Lupin sanoi. "Se heikentää kovasti tarinasi ydintä."

"Ja sitten on Draco," Sirius lisäsi vieläkin synkemmin. Hän löysi oikean avaimen ja työnsi sen lukkoon. Ovi aukeni hetkessä. "Minulla ei ole pienintäkään ideaa mitä aion sanoa hänelle, eikä Narcissasta ole asiassa yhtään apua. Hän tuntee olonsa niin syylliseksi Luciuksen ja kaiken tapahtuneen vuoksi, ettei hän kurittaisi poikaa vaikka tämä polttaisi koko hökkelin maan tasalle."

Lupin vihelsi kun he kävelivät ovesta sisään. Luciuksen kirjasto oli jumalattoman kokoinen kuusikulmainen huone, jonka seinät häipyivät kauas ylös tummuuteen ja pölyhiukkasiin. Valtavan kokoiset kirjahyllyt reunustivat seiniä ulottuen niin korkealle, että korkeimmalle hyllylle ylettyi vain kiipeämällä mahonkitikapuille, jotka pysyivät jatkuvasti pystyssä taikakeinoin. Lupin pystyi kertomaan vain katsomalla kirjojen reunuksia, että monet niistä olivat uskomattoman muinaisia ja harvinaisia.

"Aurorit ovat riisuneet koko paikan tyhjäksi," Sirius muistutti seuraten Lupinin katsetta. "He ottivat suurimman osan Luciuksen papereista, pimeyden voimien leluista ja kaikenlaisista ilkeistä kidutusvälineistä. Dumbledore sai heidät kuitenkin pitämään näppinsä erossa näistä kirjoista."

Lupin katsoi ystäväänsä. "Miksi?"

"Luulen että hän toivoi sinun löytävän näistä jotain, mikä voisi auttaa meitä myöhemmin," Sirius sanoi hiljaa. "Tiedät kai millainen Dumbledore on" Lupin sanoi, "hän ei sano koskaan mitään suoraa. Mutta tiedän, että hän uskoo näiden kaikkien asioiden olevan yhteydessä toisiinsa - ankeuttajien katoaminen, kielletyn metsän häiriöt ja Salazar Luihuisen takaisin tulo -"

"Onko sinulla se kirja mukanasi?" Sirius keskeytti näyttäen yhtäkkiä hyvin uteliaalta.

Lupin kaivoi kirjan laukustaan ja ojensi sen Siriukselle, joka käveli kirja käsissään huoneen toiselle puolelle kohti pitkää lyijylasein koristeltua ikkunaa (vihreää ja sinistä lasia, jotka muodostivat koristellun M-kirjaimen). Sirius avasi kirjan ja kurtisti kulmiaan sivuille. "Olet oikeassa," hän sanoi. "En ole koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista." Hän katsahti ylös. "Firenze siis sanoi, että tämä auttaa meitä ymmärtämään asioita?"

"Kyllä," Lupin sanoi epävarmasti muistaen kentaurin tarkat sanat kylmien ennakkoaavistusten siivittämänä. Mikään ei auta teitä enää. "Hän ei kuulostanut kylläkään kovin optimistiselta.."

"Kentaurit eivät yleensä ole kovin optimistisia," Sirius sanoi sulkien kirjan ja laskien sen alas pöydälle. "Ne ovat melko masentunutta joukkoa, vaikkakin hyvin rehellisiä palvelusten takaisinmaksusta. Mistä tulikin mieleeni," hän lisäsi istuen pöydän taakse nojaten leukansa käsiinsä. Sirius katsoi Lupinia mietiskellen. "Mietin, että olisin järjestänyt synttärijuhlat Harrylle."

"Mitä?" Lupin sanoi yllättyneenä puheenaiheen vaihdoksesta.

"Mikäli nyt oikein muistan, hänellä ei ole koskaan ollut syntymäpäiväjuhlia. Hänen syntymäpäiväänsä ei ole kukaan koskaan muistanut. Hän täyttää jo seitsemäntoista ja se on melko tärkeä ikä.."

"No hyvänen aika, tottakai järjestät moiset," Lupin sanoi. "Mutta miten tämä liittyy minuun?"

"No, sinähän opetit häntä Tylypahkassa. Ajattelin, jos muistaisit yhtään hänen ystäviään--"

Lupin tuhahti. "Älä yritä sotkea minua juhlavalmisteluihin, Sirius," hän sanoi. "Viimeiset juhlat, joissa koskaan olen ollut olivat Jamesin polttarit ja niistä on jo kaksikymmentä vuotta."

"Ja silti muistan ne kuin eilisen päivän," Sirius sanoi virnistäen.

Lupin nosti kulmakarvaansa. "Olen yllättynyt, että muistat niistä yhtään mitään. Mikäli muistikuvani niistä juhlista osuvat ollenkaan oikeaan, sait tuhottoman raivarin, seisoit päälläsi keskellä puutarhaa ja lauloit kahdeksantoista säettä laulusta 'saatan olla pieni nokipoika vaan, mutta minulla on järjettömän suuri luuta'. Sen jälkeen meidän oli kannettava sinut kotiin."

"Tuossa laulussa," Sirius sanoi ylpeästi, "on kylläkin vain viisitoista säettä."

"Sitten keksit ne kolme viimeistä itse."

"Rimmasivatko ne edes?"

"Sirius..."

"Itse nostit aiheen esille," Sirius sanoi ilveillen. "Näetkö nyt, tätä minä juuri tarkoitan. Miten minä voisin koskaan olla minkäänlainen moraalinen esimerkki Harrylle? Minulla ei itselläni ollut minkäänlaista moraalista esikuvaa kun itse olin hänen ikäisensä.. tai no ehkä James, mutta mitä minä hänestä voisin sanoa Harrylle? 'Ole niinkuin isäsi'?"

"Voisi Harryn asiat pahemminkin olla," Lupin sanoi.

"Tiedän," Sirius sanoi. "Haluaisin hänen olevan onnellinen täällä Remus, mutta en vain oikein tiedä.. Ajattelin jopa rakentaa huispauskentän takapihan puutarhaan. Siellä on runsaasti tilaa."

"En tiennytkään, että pidät huispauksesta," Lupin sanoi.

"En pidäkään, mutta ajattelin, että Harry ja Draco voisivat pitää moisesta," Sirius vastasi.

"Hyvä luoja, hehän tulevat asumaan täällä yhdessä, eikö niin?" Lupin sanoi näyttäen siltä niin kuin tarinan juoni olisi vasta valjennut hänelle. "Niiden kahden välillä rauhan säilyttämiseen tarvitaan paljon muutakin kuin pelkkä huispauskenttä. Ehkä kahdeksan huispauskenttää voisi toimia - jos Harry seisoisi toisessa päässä ja Draco toisessa."

Sirius hymyili. "Et vaan voi vieläkään uskoa sitä, että he ovat ystäviä, ethän?"

Lupin kohautti olkapäitään. "Ei sinun minulle sitä tarvi vakuuttaa," hän sanoi. "Vaan heille."

***

(Draco nukkuu)

Hän käveli läpi metsän ja puutarhan kohti tornia, joka oli kuitenkin nyt täysin ehjä ja palamaton ja puutarha oli täynnä erivärisiä kukkia. Mikään ei tuntunut oudolta hänelle, vaan täydellisen tutulta aivan kuin hän olisi kävellyt paikassa, jossa hän oli ollut monta kertaa ennemminkin,

Hän oli innokas pääsemään sisään torniin, mutta miksi? Siitä hän ei ollut aivan varma. Hän käveli ketterästi läpi puutarhan, nousi ylös portaita, jotka viimeksi olivat olleet haljenneet ja rikkinäiset ja käveli läpi avoimen oven sisään torniin. Hän saapui kynttilöillä valaistuun etuhuoneeseen, jonka seinillä riippui muhkeita ryijyjä.

Hermione odotti häntä siellä. Hän tiesi, että se oli Hermione, vaikkakin tyttö näytti kovin erilaiselta. Hänen hiuksensa olivat letitetty ylös hänen päänsä päälle paksuin nauhoin, joita koristivat kimaltavat jalokivet ja hänellä oli yllään pitkä vihreä silkkimekko, joka oli koristeltu kultaisin tupsuin. Hän näytti lähes täydelliseltä, muttei tyäsin kokonaiselta - ei aivan omalta itseltään. Hermione nousi ylös varpailleen ja suuteli häntä aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia - aivan kuin hän olisi suudellut häntä joka päivä.

"Hei rakas," hän kuuli itsensä sanovan. Hän ei ollut suunnitellut sanovansa niin. Hän halusi kysyä Hermionelta miksi hän oli pukeutunut? Olivatko he lähdössä jonnekin? Mutta kun hän avasi suunsa, ne sanat eivät tulleet ulos. "Kaipasitko minua?"

"Kaipaan aina sinua kun olet poissa," tyttö sanoi, perääntyi hieman ja ilvehti. "Mutta katso - olet aivan verinen."

"Niin," hän kuuli itsensä sanovan. "En saa sitä pois."

Tyttö kurottautui häntä kohti ja kosketti hänen kasvojaan. Hän näki, että tytön ranteessa oli pieni arpi. Hän yritti nojata eteenpäin nähdäkseen sen paremmin, mutta hänen uni-itsensä ei ollut samaa mieltä. "Asiat ovat paremmin nyt," hän kuuli itsensä sanovan. "Eivätkö olekin?"

"Tarkoitat sen jälkeen kun tapoit hänet?" Hermione sanoi näyttäen hilpeältä. "Voi kyllä. Asiat ovat paljon paremmin nyt.

Hän perääntyi nopeasti pois tytön luota. "Mitä? Kenet minä tapoin?" hän vaati, mutta tällä kertaa ääni ei kuulunut enää hänen uni-itselleen. Nyt hän puhui jo itse. Hän näki Hermionen silmät suurenevan hämmästyksestä, ennen kuin tyttö pyörähti nopeasti pois hänen luotaan kadoten komeasti koristellun porraskäytävän, jykevien muurien ja muun unen mukana pois.

Draco avasi silmänsä. Hän tuijotti mustaa yötaivasta, jonka kannella keikkuivat kirkkaat tähdet. Kun hän kääntyi ympäri, hän näki makaavansa maassa suuren kiven juurella. Sen suuren kiven, jolla hän oli hetki sitten istunut Ginnyn kanssa. Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa kivelle nukahtamisesta, ei mitään muistikuvaa edes nukahtamisesta. Hänen toinen kätensä oli hänen päänsä alla ja toinen oli ojennettu hänen viereensä ja se piteli tiukasti kiinni Luihuisen miekan kahvaa.

Draco nousi hitaasti istumaan tietäen, että hän oli läpimärkä kylmästä hiestä. Hän katsoi alas kohti miekkaa. "Luulin, että olimme jo päässeet näistä painajaisjutuista," hän sanoi sille. "Saanko enää koskaan ainuttakaan rauhallista yöunta kun minulla on sinut?" Kahvan vihreät jalokivet kimalsivat hänelle kuin vinkkaavat silmät.

"Kenet minä tapoin?" Draco kysyi miekalta. "Kenet minä tapoin?"

Mutta hän tiesi sen kyllä.

***

Hetki sen jälkeen kun Harry ja Charlie olivat lähteneet, Ginny tuli sisään telttaan vihellellen hiljaa ja näyttäen melko iloiselta. Hermione oli pukeutunut jo yhteen Charlien puseron ja makasi sängyllään kääntyen uteliaana kohti Ginnyä. "Sinäpä näytät kovin iloiselta Gin," hän sanoi.

Ginny lysähti sängylleen ja heitti kengät jalastaan. "Minä olenkin vähän," hän tunnusti. "Itseasiassa halusin kertoa sinulle jotain." Tyttö pysähtyi ja näytti syylliseltä. "Vaikkakin sinun pitäisi olla se, jonka tulisi puhua," hän sanoi nopeasti. "Tarkoitan, kaiken sen jälkeen mitä olet joutunut kokemaan--"

"Ei," Hermione sanoi automaattisesti. "Ei, en oikeastaan halua puhua siitä."

Ginny käpertyi peittonsa alle vaatteet päällä näyttäen epäilevältä. "Oletko varma?" hän kysyi.

"Olen täysin varma," Hermione sanoi. "Itseasiassa, jos sinulla on jotain mukavaa kerrottavaa, kuulisin siitä enemmän kuin mielelläni. Tarvitsisin vähän piristystä."

"Okei," Ginny sanoi ja lisäsi hyvin nopeasti, "Taidan tykätä Malfoysta."

"Mitä?" Hermione lähes tippui sängyltään. "Miten? Miksi? Oletko varma?"

Ginny punastui yhtä punaiseksi kuin hänen hiuksensa. "Tiedän, se kuulostaa vähän oudolta," hän myönsi.

"Oudolta?" Hermione sanoi tietäen, että hänen äänensä nousi korkeammalle kuin mitä oli tarkoitus. "Ginny, hän on-- tarkoitan, hän ei ole - no, hän ei ole kovin mukava, eihän?"

"Tiedän, tiedän. Hän on vastenmielinen, ilkeä, sarkastinen, tunteeton ja vähän omituinen. Mutta luulen, että tykkään hänestä oikeasti."

"Ai," Hermione sanoi hiljaa. "Oletko varma, ettei se johdu pelkästään niistä nahkavaatteista?" hän kysyi toiveikkaana.

"Ei, pidin hänestä jo ennen sitä," Ginny sanoi ja kertoi Hermionelle kuinka hän oli mennyt Dracon huoneeseen Kotikolossa ja kuinka Draco oli pyytänyt häntä jäämään sinne kanssaan. "En oikein tiedä, siinä tavassa millä hän pyysi minua jäämään.. siinä oli jotain. Se oli ensimmäinen kerta kun koskaan olen tuntenut.. sympatiaa häntä kohtaan."

"Ai," Hermione sanoi taas täysin tietoisena siitä, että hänen oli tehtävä paljon töitä ettei kiljuisi kurkku suorana. "No," hän sanoi hitaasti, "luuletko - luuletko, että hän tykkää sinusta?"

Ginny puri huultaan. "En oikein tiedä," hän sanoi. "Joskus luulen, että hän ehkä voisi. Ainakin hän tykkää puhua kanssani, mikä jo osaltaan kertoo jotain. Mutta sitten taas eilen -" Ginny toisti Hermionelle mitä Draco oli sanonut siitä, ettei tarvitse rakkautta, eikä halua tulla korjatuksi, eikä varsinkaan Ginnyn toimesta. "Joten se taas kuulosti vähän lannistavalta."

Hermione tunsi vatsansa kiristyvän hätääntyneeseen solmuun. Lopeta, hän komensi itseään raivoissaan. Se ei kuulu sinulle pätkääkään. "Itseasiassa, ei se ole niin lannistavaa," hän sanoi hieman kimeällä äänellä. "Se tarkoittaa vaan, että hän pitää sinusta tarpeeksi paljon, ettei halua antaa itsestään epärealistisia odotuksia. Sinun täytyy ymmärtää - Draco ei valehtele. Ei siitä miten hän tunete. Hän on aina," Hermione ei saanut sanoja suustaan, "kipeän rehellinen."

"Ja painottaisin vielä tuota 'kipeä' sanaa," Ginny sanoi nauraen.

"Gin.. oletko varma? Tarkoitan, hän on hirveän.. hankala," Hermione sanoi ontuen.

"Olen varma," Ginny sanoi unisesti. "Tai voinhan vaan sanoa niin nyt kun en tunne sitä tuttua tunnetta enää. Kaikkien niiden Harryyn ihastumisen vuosien jälkeen - Olen pahoillani Herm, mutta olethan aina tiennyt sen - on vain niin hirveän huojentavaa tuntea näitä tunteita jotain muutakin kohtaan vaihteeksi. Jotain, jolla ei ole jo," Ginny haukotteli pitkään, "tyttöystävää.."

"Aivan," Hermione sanoi tuijottaen suurin silmin kohti teltan kattoa. Hän nousi yhtäkkiä ylös tuntien sydämensä poukkoilevan kovasti rintalastan alla ja heitti jalkansa sängyn toiselle puolelle.

Ginny räpytti silmiään unisena. "Nousetko ylös Herm?"

"Unohdin yhden jutun," Hermione lisäsi nopeasti. "Minun piti lähettää pöllöpostia - tulen kohta takaisin."

"Haluatko, että tulen sinun mukaasi?"

"Ei - en, nuku sinä vain."

Ginny ei vastannut enää. Hän nukahti, Hermione ajatteli huokaisten helpotuksesta. Tyttö nousi jaloilleen ja varpusti läpi huoneen kohti tuolia, jonne hän oli jättänyt vaatteensa siistiin pinoon. Hän otti Charlien paidan pois ja puki ylleen punaisen mekon, joka hänellä oli ollut päällään nämä viimeiset päivät. Hän ei edes jaksanut etsiä kenkiään, vaan meni paljain jaloin ovelle ja vilahti ulos sulkien sen hiljaa perässään.

Ulkona oli viileää, muttei liian kylmää. Ilma oli kirkas ja tuntui läpikuultavalta. Leiri kylpi kermaisessa kuunvalossa; Hermione pystyi erottamaan Charlien teltan hämärät ääriviivat ja kaukaisten puiden särmikkään linjan.

Charlie oli maininnut pöllöjen olinpaikan aiemmin päivällä kun hän oli saattanut Hermionea teltalleen. Tyttö löysi pienen pyöreän teltan ilman sen suurempia ongelmia, paikansi pikkuruisen ruskean pöllön ja antoi sille kirjoittamansa kirjeen, joka oli osoitettu Sirius Mustalle Malfoyn kartanoon. Hän käveli ulos katsoen kun pöllö lehahti hänen yli kohti puunlatvojen epätasaista linjaa kadoten nopeasti tummuuteen.

Juuri silloin Hermionen silmiin osui pieni vilahdus hopeaa keskellä tummaa metsää.

Hän käveli sitä kohti tietämättä mitä hän oli tekemässä tai miksi. Sen hän ainakin tiesi, ettei hänen tulisi kävellä yksin pimeässä. Hän pujotteli läpi hiljaisten, varjoisten telttojen, ohitti Charlien teltan, jossa Harry nukkui ja aitauksen, jossa hereillä olevien lohikäärmeiden kultaiset silmät kimalsivat kuin pienet auringot vasten tummaa taivasta. Se olisi ehkä muissa olosuhteissa tuntunut hyvin aavemaiselta ja pelottavalta näyltä, mutta näin pimeässä hän ei edes erottanut lohikäärmeitä nyt. Hän kulki jonnekin, hänellä oli päämäärä, hän etsi--

Dracoa. Poika seisoi samalla aukealla, josta Ginny oli hänet aiemmin löytänyt, vaikka sitähän Hermione ei tiennyt. Draco oli ottanut takkinsa pois ja seisoi nyt nojaten selkäänsä vasten kiveä. Hän näytti olevan kiinnostunut Luihuisen miekan heittämisestä kohti puunrunkoa, katsoen sen jämähtämistä, kutsuen sitä takaisin ja toistaen koko prosessin taas uudelleen ja uudelleen. Hän ei katsonut päinkään kun Hermione käveli aukealle, mutta tyttö näki hänen hartioidensa jäykistyvän tiedosta, että joku lähestyy häntä.

"Kuka siellä?" hän kysyi kääntymättä ympäri. "Sinä taas Weasley? Tulitko hakemaan lisää uusia lempinimiä itsellesi? Luoja, tulin tänne ollakseni rauhassa ja nyt koko paikka kuhisee kuin joku hemmetin kesäfestari."

"Oletko tapellut Ronin kanssa?" Hermione kysyi. "Miksi?"

Draco pyörähti nopeasti ympäri ja hänen kasvoilleen nousi vilahdus yllätystä kun hän näki Hermionen. "Ai," hän sanoi. "Sinä." Hän vilkaisi puunrunkoon keihästettyä miekkaansa ja huokaisi. "Kyllä, olen tapellut Ronin kanssa," hän sanoi. "Mitä uutta? Weasleyt ja Malfoyt ovat olleet verivihollisia vuodesta 1325, kun Malfoy sai Weasleyn kiinni salametsästyksestä hänen maillaan ja kalautti tyypiltä pään irti kirveellä. Hiton herkkänahkaista porukkaa ne Weasleyt. Siitä lähtien sukujen taistelu on jatkunut koulun pihalla tönimisenä, ammattimaisena nimittelynä ja yleisenä inhoamisena puolin ja toisin."

"Charlie ei inhoa sinua," Hermione sanoi. "Ja Ginny nyt ei ainakaan inhoa sinua."

Draco katsoi tyttöä kapein silmin. "Sanoiko hän sinulle niin?"

Hermione katsoi kohti maata. "Saattoi hän ehkä mainita jotain siihen suuntaan."

Draco katsoi Hermionea vieläkin kapeimmin silmin. "Olet mustasukkainen," hän sanoi.

Hermione nosti päänsä nopeasti ylös ja tuijotti Dracoa. "En todellakaan ole!"

"Kyllä muuten olet," Draco sanoi lyhyesti. "Mikä on itseasiassa aika huvittavaa. Mistä oikein kilpailet Hermione? Katkeran ironian arpajaisten päävoitosta?"

"Minä en ole mustasukkainen," Hermione toisti raivoisasti.

Draco perääntyi muutaman askeleen ja nojasi kylkeään vasten kiveä ristien kätensä rinnalleen. "Miksi sitten olet täällä?"

Hermione avasi suunsa, mutta sulki sen sitten nopeasti. Hän sanoi melko heikolla äänellä, "Olin huolissani sinusta. Ginny kertoi minulle, että olet nähnyt painajaisia."

"Joten nousit ylös ihan vaan tullaksesi katsomaan, että olen kunnossa?"

"Hän kertoi minulle verestä," Hermione jatkoi. "Tiedät kai, ruumiitonta verenvuotoa -- sehän voi tarkoittaa vaikka mitä -- pimeyden voimia, hallussapitoa--"

Draco katsoi Hermionea, joka tunsi polvensa pettävän -- ne eivät koskaan pettäneet kun Harry katsoi häntä -- tällä kertaa tunne oli erilainen, suurimmaksi osaksi fyysinen ja jotenkin kontrolloimaton. Tämä ei ole aitoa, Hermione komensi itseään.

"Joten nousit ylös ihan vaan tullaksesi katsomaan, että en ole riivattu? Kuulostaa erityisen tarpeettomalta."

"Miksi olet niin vihainen?" Hermione vaati.

Draco näytti ärsyyntyneeltä. "Miksi olen vihainen? Koska koko päivän olen joutunut näyttelemään, että kaikki on kunnossa. Olen sellaiseen kyllä aika tottunut jos totta puhutaan, mutta tämä alkaa olla jo vähän liikaa. Olen keskittynyt niin kovasti siihen, etten katso sinua päinkään, että luulen jos keskittyisin siihen vielä yhtään kovemmin, korvistani alkaisi vuotaa verta."

"No, olen kiitollinen," Hermione sanoi jäykästi.

"Ah," Draco vastasi. "Kiitollisuus. Juuri se tunnetila, jota toivoinkin."

"Mitä oikein haluat minun tekevän?" Hermione sanoi vihaisesti.

"Mitä haluan sinun tekevän? No, miten olisi - ja tässä kohtaa muuten potkin itseäni raivoisasti, vaikket pysty näkemään sitä - miten olisi vaikka Harrylle totuuden kertominen?"

"Sanoin sinulle miksen--"

"Just," Draco keskeytti. "Ei sittenkään mitään. Mene takaisin nukkuman Hermione. Sinun ei pitäisi olla täällä."

"En," Hermione sanoi itsepäisesti.

Draco räpäytti silmiään. "No, joko menet pois tai tulet tänne. En aio huutaa sinulle halki aukeaman."

Melko jäykästi Hermione käveli halki hänen ja Dracon välisen tilan ja nojasi vasten kiveä seisoen Dracon vieressä. Tämä on huono idea, pieni ääni hänen päässään sanoi.

Hermione ei välittänyt siitä.

"Halusin kysyä sinulta kysymyksen," hän sanoi.

"Ja minulla ei tietenkään ole mitään parempaakaan tekemistä kuin vastata siihen."

"Miksi rakastat minua?"

Draco mulkaisi Hermionea. "Mitä?"

"Miksi rakastat minua? Haluan tietää."

Hetken Draco ei tiennyt mitä sanoa, mikä oli hänelle melko uusi tunne. "En tiedä Hermione," hän sanoi lopulta. "Se on vähän niinkuin kysyisit miksi olen vasenkätinen. Joillekin asioille ei ole selitystä."

Hermione puri huultaan. "Olet oikeassa. Olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt kysyä."

Hän katsoi Dracoa sivusilmällä. Hopeinen kuunvalo laskeutui hänen elpyneille kasvoilleen, hänen hiuksilleen, hänen silmilleen muuttaen harmaan hopeaksi ja silmien alla olevat varjot mustiksi. Draco rypisti otsaansa sanoessaan, "Miksi kysyit minulta sitä?"

Hermione pudisti päätään. "En tiedä."

"Minä tiedän," Draco sanoi. Hän kääntyi kohti tyttöä laskien oikean kätensä vasten kiveä ja toisen kätensä tytön leuan alle nostaen tämän päätä ylös pakottaen katsomaan suoraan silmiin. "Halusit kuulla minun sanovan että rakastan sinua."

"Halusin vain tietää miksi--"

"No, minä rakastan sinua," hän sanoi. "Noniin, mene takaisin nukkumaan."

Hermione ei liikkunut.

"Ei ollutkaan niin helppoa eihän?" Draco sanoi katkeran voitonriemuisasti. "Sanoin sinulle, ettei tästä tulisi helppoa."

Hermione tunsi niin kuin olisi leijunut unenomaisessa tilassa. Kerta toisensa jälkeen hän kuvitteli perääntyvänsä, kävelevänsä pois Dracon luota, pois koko hopeisen kuunvalon täyttämältä aukealta, pois kohti telttaa -- ja sitten todellisuus mäjähti taas takaisin ja hän seisoi vieläkin paikoillaan nojaten vasten kiveä kädet selkänsä takana, koska jos ne eivät olisi olleet hänen selkänsä takana, ne harhailisivat pitkin Dracon vartaloa ja --

"Minun täytyy mennä," Hermione sanoi.

"No mene," Draco sanoi.

Hermione kuuli oman äänensä aivan kuin se olisi tullut jostain erittäin kaukaa. Hän kuuli äänensä sanovan, "Miten voit vain päästää minut menemään?"

Draco katsoi häntä. Ja mietti, ettei tämä ollut totta, mutta se tuntui niin kaukaiselta ja merkityksettömältä ajatukselta - ei ollenkaan niin välittömältä kuin Hermionen ihon tunne hänen sormiensa alla, ei ollenkaan niin aidolta kuin Hermionen ääni hänen korvissaan. Dracolla oli suuresti itsehillintää, enemmän kuin monilla kuusitoistavuotiailla pojilla, enemmän kuin suurimmalla osalla aikuisista miehistäkään. Mutta kaikella on katkeamispisteensä. Jopa Malfoyilla.

"En voikaan," Draco sanoi ja suuteli Hermionea.

Hän otti tyttöä kiinni olkapäiltä ja käänsi hänet itseään kohti tuoden huulensa hänen huuliaan vasten; aluksi hellästi, sitten niin suurella voimalla, että se ruhjoi varmasti tytön huulia, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän. Draco tunsi värisevän jännityksen siivittämänä kuinka Hermionen vartalo taipui häntä vasten, kuinka tytön kädet pujottautuivat hänen kaulansa taakse, tytön sormet kietoutuivat hänen hiuksiinsa. He horjahtivat taaksepäin Hermionen kantapään osuessa puun juurakkoon ja lopulta he kaatuivat laskeutuen maahan niin suurella voimalla, että Hermionen keuhkoista lähti kaikki ilma.

Mutta tyttö ei välittänyt. Hän tunsi Dracon koko vartalon painon päällään, puristaen hänet maata vasten. Hän tunsi murskautuvansa ja se sattui, samoin kuin ne kivet, jotka kaivautuivat hänen selkäänsä ja se tiukka ote, jolla Draco piti kiinni hänen olkapäistään, mutta Hermione ei tuntenut kipua. Hän tunsi vain sähiseviä sähköiskuja, jotka repivät tiensä läpi hermojen, kun Draco koski häntä, hän tunsi juoman polttavan sisällään ja suunnattoman helpotuksen tunteen siitä, ettei hänen enää tarvinnut taistella vastaan. Se oli vähän samanlainen sumuisen leijuva tunne, jonka hän oli tuntenut komennuskirouksen alla, joskin se oli ollut jotenkin kylmän tuntuinen ilo kun taas tämä tunne... poltti. Kipu ja voima nousivat kuin myrsky hänen päänsä sisällään, hän kuuli ulvovaa ääntä korvissaan, veren kohinaa vartalossaan, tunsi kuinka hänen vartalonsa paloi, murskaantui, tuhoutui ja hän halusi sitä, hän halusi kadota kokonaan tähän tunteeseen ja unohtaa kaiken muun.

Hermione kuuli Dracon äänen kantautuvan hänen korviinsa tai sitten se tuli vain hänen päänsä sisältä. "Satutanko sinua?"

"Kyllä," hän sanoi. "Älä lopeta."

"Tässä," poika hivutti kätensä hänen niskansa alle. "Auttaako tämä?"

"Älä myöskään puhu," Hermione sanoi, kurottautui ylös ja lukitsi kätensä pojan kaulan ympäri vetäen hänet alas peittäen pojan suun omilla huulillaan.

Dracoa oli suudeltu aikaisemminkin, muttei koskaan näin; hän oli suudellut Hermionea aikaisemminkin, muttei koskaan näin. Ennen tätä Hermionen tunteet eivät koskaan olleet kohdanneet hänen tunteitaan - Draco oli aina suudellut Hermionea. Jopa heidän viimeisen suudelmansa aikana puun alla lammen rannalla hän oli tuntenut tytön vastahakoisuuden, tytön halun palata takaisin linnaan Harryn luo. Mutta nyt Hermionen tunteet olivat täsmälleen samat hänen kanssaan ja hänen halunsa, toivonsa, innokkuutensa ja hämmennyksensä peilaantuivat täysin Hermionen tunteissa; se oli Hermionen käsi joka liukui hänen kaulalleen vetäen hänet niin alas, että hän makasi koko painollaan tytön päällä, se oli Hermionen jalka joka lukitsi tytön hänen polviensa taakse, se oli Hermionen käsi joka tiukensi otettaan hänen paidastaan vetäen sitä ylöspäin niin rajusti, että osa napeista lähti irti. "Hei," Draco sanoi lievänä protestina kun Hermione hymyili hänen huuliaan vasten. Tyttö liu'utti kättään hänen avoimen paidan sisällä ja Draco tunsi Hermionen pienten, kylmien ja sirojen sormien sivelevän ylös alas hänen selkärankaansa, pitkin hänen kylkiään, kynnet hellästi raapien ihoa. Dracon sydän yritti takoa tietään ulos rintalastasta, eikä hän saanut tarpeeksi ilmaa, muttei sillä ollut mitään väliä. Ainoa, millä oli väliä oli Hermione. Se miltä hän tuntui, se miltä hän maistui. Hermione suuteli häntä niin voimakkaasti, että hän pystyi maistamaan veren maun suussaan, mutta silläkään ei ollut mitään merkitystä.

Sitten terävä, kutsumaton ääni hänen mielessään puhui. Sinun ei pitäisi tehdä tätä. Tämä ei ole oikein.

Draco oli raivoissaan. Ei oikein?

Sinun pitäisi lopettaa.

En todellakaan aio lopettaa. Tämä on ihme - yksi mahdollisuus tuhannesta - ja haluat minun antavan kaiken vapaaehtoisesti pois?

Pieni, kylmä ääni hänen päänsä sisällä kuulosti omahyväiseltä. Niin Harry tekisi.

Minä en ole Harry! En halua olla Harry!

Hetken ajan hyytävä ääni oli täysin hiljaa ja Draco tiukensi otettaan Hermionesta. Hän suuteli tyttöä huulille, suuteli häntä silmille, suuteli häntä kaulalle ja tunsi tytön sykkivän pulssin. Hän pystyi itseasiassa kuulemaan tytön sydämen lyönnit. Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä häntä kuullakseen lyönnit näin selvästi. Hän ei ollut koskaan ollut näin lähellä ketään.

Ääni puhui taas ja nyt se oli hyvin, hyvin kylmä. Kun loitsu otetaan hänestä pois, hän vihaa sinua tämän vuoksi. Hän vihaa sinua ikuisesti.

Draco jähmettyi. Hermione katsoi ylös sipaisten hiuksia sumentuneiden silmiensä päältä. "Draco, onko kaikki kunnossa?"

"Ei," hän sanoi ja kierähti pois tytön päältä laskeutuen selälleen nurmikolle. "Emme voi tehdä tätä."

Hän kuuli tytön terävän sisäänhengityksen. "Mitä? Miksi?"

"Tiedät kyllä miksi," Draco sanoi tuijottaen tarkasti kohti taivasta. Hänellä oli tunne, että jos hän kääntyisi ja katsoisi Hermionea edes kerran, hänen vakaumuksensa olisi liuennut ilmaan kuin savu. "Tämä ei ole aitoa," hän sanoi raskaasti. "Sinä et tekisi oikeasti näin."

"Se sattuu," Hermione sanoi.

"Tiedän," Draco sanoi pienen vihan kipinän siivittäen hänen ääntään. "Luuletko etten tiedä sitä? Meidän tunteidemme välillä on se ero--"

"Mikä ero?" Hermione vaati.

"Se, että sinä pystyt vakuuttamaan itsellesi, että tunteesi eivät ole aitoja ja pääset niistä eroon yhdellä vastaloitsulla. Minä en siihen pysty. Mene nyt pois täältä Hermione. Tarkoitan sitä. Mene helvettiin täältä."

Hän kuuli tytön haukkovan henkeään, kuuli kuinka hän nousi jaloilleen. "Olet oikeassa," Hermione sanoi hiljaa. "Olen pahoillani-"

"Älä pyydä anteeksi," Draco sanoi. "Lähde nyt vain."

Hermione ei sanonut mitään sen jälkeen. Draco kääntyi ympäri ja hautasi kasvonsa käsiinsä kuunnellen maan läpi tytön askelten kaikua, jotka kasvoivat aina vain hiljaisiksi ja hiljaisemmiksi, kunnes häipyivät kokonaan täydelliseen hiljaisuuteen.

***

Lupin otti silmälasinsa pois ja hieroi kämmenentaustallaan unisia silmiään. Hän tunsi puoliksi sokeutuvansa väsymyksestä, mutta samaan aikaan tunsi pakottavaa tarvetta pysyä hereillä. Kirkas kuunvalo tulvi sisään ikkunoista. Se taittui kalpean vihreän ja kalpean sinisen väreihin lyijylasin läpi heijastaen liikkuvia värilaikkuja hänen käsiensä ylle kun hän käänsi sivuja kirja toisensa jälkeen.

Hän istui työpöydän takana Lucius Malfoyn entisessä kirjastossa tehden työtä, joka alkoi aina enemmän ja enemmän näyttää hedelmättömämmältä kentaurien kirjan käännöksen avaimen etsiskelyltä. Eri kielien oppaita lojui pitkin pöytää ja lattiaa, mutta yksikään niistä ei ollut kiljaissut minkäänlaista vastausta käsittämättömien raapustusten selvitykseen.

Yllättävä lihaskramppi olkapäässä sai miehen lopulta liikkeelle. Hän nousi ylös, venytti käsiään ja samalla lennätti kentaurien kirjan lattialle. Syvään huokaisten hän kurottautui nostamaan kirjaa. Samalla kirjan viimeinen sivu lehahti auki. Sillä sivulla ei ollutkaan pelkkää tekstiä, vaan myös kuva.

Lupin istui alas nopeasti tuijottaen kirjaa täydellisen epäuskon vallassa.

Hänellä ei ollut mitään tietoa kauanko hän istui paikoillaan vain tuijottaen viimeistä sivua. Hänen totaalinen yllättyneisyytensä häiriintyi kuitenkin kun kirjaston ovi lehahti auki.

Ovesta tuli sisään Sirius, joka oli pukeutunut mustiin silkkipyjamiin ja joka räpytteli silmiään unisena. "Kuutamo, mitä helvettiä teet täällä vieläkin?" hän sanoi heti. "Kello on jo vaikka mitä."

Lupin ei vastannut. Hän tuijotti vieläkin hämmästyneenä alas kohti kirjaa.

"Tiedän että olet yöeläjä," Sirius sanoi väsyneen virneen siivittämänä. "Mutta kyllä kai sinunkin joskus pitää nukkua."

Lupin köhäisi yrittäen tasapainoittaa ääntään. "No sinäkin olet hereillä," hän huomautti.

"Vain koska sain pöllöpostia," Sirius sanoi. "Pöllö laskeutui keskelle otsaani. Vähän niin kuin heräsin siihen."

"Harryltako?"

"Ei. Hermione Grangerilta," Sirius vastasi. "Ja melkoinen kirje onkin." Hän nosti paperit ylös Lupinin nähtäväksi. "Viisi pergamenttiarkkia."

"Mitä asiaa Hermionella oli?" kysyi Lupin, joka tunsi jollain oudolla tavalla jo tietävänsä vastauksen.

"Mitä asiaa hänellä ei ollut?" Sirius sanoi. "Hän halusi kertoa minulle mitä tapahtui. Hän sanoo, että Salazar Luihuiseksi itseään kutsuva velho kidnappasi hänet ja Matohäntä työskentelee hänelle. Matohäntä raahasi hänet johonkin hökkelöön keskellä metsää ja Harry ja Draco löysivät hänet sieltä."

"Velho, joka kutsuu itseään Salazar Luihuiseksi?" Lupin toisti nostaen kulmakarvaansa.

"No, kuka tahansa nyt voi kutsua itseään Luihuiseksi," Sirius sanoi puolustaen. "Olisit yllättynyt jos tietäisit. Aurorihommissani törmäsin tuhansiin heiveröisiin vampyyreihin, jotka kulkivat ympäriinsä kutsuen itseään Draculaksi."

"Takaisin alkuperäiseen aiheeseen," Lupin sanoi, "Mitä tämä velho halusi Hermionesta?"

"Siinä kohtaa tarina meneekin mielenkiintoiseksi," Sirius sanoi. "Nähtävästi hän on kehittänyt jonkinlaisen hyvin barokkilaisen mytologian, jossa pääosia näyttelevät Luihuinen, Rowena Korpinkynsi, Godric Rohkelikko, muutama paholainen-"

"Hermione kertoo totuuden, Sirius," Lupin sanoi lyhyesti.

"No tottakai kertoo. Hermione ei valehtelisi. Sanon vain, että aikuiset miehet, jotka kidnappaavat teinityttöjä ja raahaavat heitä keskelle metsää ajattelevat usein kyllä vain yhtä asiaa. Ehkä velho ajatteli esiintyä Salazar Luihuisena vain tehdäkseen Hermioneen vaikutuksen."

"Tai ehkä hän todellakin oli Salazar Luihuinen," Lupin sanoi. "Ennustuksessa sanottiin, että hän tulisi takaisin. Kentaurit sanovat, että hän on tullut takaisin. Yksi toisensa jälkeen Luihuisen kehittämät otukset - ankeuttajat, veelat, vampyyrit - ovat kaikki kadonneet. Ja me tiedämme, että Peter - että Matohäntä aina ratsastaa kaikkein suurimman ja voimakkaimman velhon varjoissa. Ja kuka muu velho voisi olla Voldemortia voimakkaampi?"

Sirius näytti epäilevältä.

"Miksi ihmeessä Hermione kertoo sinulle tämän kaiken Sirius?" Lupin lisäsi.

Sirius näytti vieläkin epäilevämmältä. "En ole aivan varma," hän sanoi. "Hermione näyttää olevan vakuuttunut siitä, että Luihuisella on jonkinlaisia yhteyksiä--"

"Dracoon?" Lupin sanoi.

"Aivan," Sirius sanoi. "Hermione on vakuuttunut, että Draco on jonkinlaisessa vaarassa, mutta hän ei halua minun kertoa pojalle, että hän ajattelee niin. Hermione sanoi, että kun he kohtasivat Luihuisen, Draco tervehti häntä kuin.. kuin hän olisi tiennyt kuka hän on."

"Ehkä hän tiesikin," Lupin sanoi. "Hän on Luihuisen jälkeläinen, eikö niin? Muistatko sen ennustuksesen; Luihuinen nousee ja jälkeläisensä avulla aiheuttaa kaaosta ja kauhua koko velhomaailmaan."

"Älä vaan sano, että luulet Dracon aiheuttavan kaaosta ja kauhua velhomaailmaan," Sirius sanoi epäilevästi. "Hän on vasta kuudentoista."

"En sanonutkaan niin," Lupin jatkoi. "Mutta asiat alkavat loksahtaa paikoilleen."

Sirius katsoi ystäväänsä epäillen. "Ole kiltti ja sano, että se paikka on tässä jossain lähellä," hän sanoi. "Koska en todellakaan aio seurata sinua minnekään kovin kauas."

Lupin katsoi kohti kirjaa ja sanoi, "Sirius, oletko koskaan nähnyt kuvaa Tylypahkan perustajanelikosta?"

"No, olen nähnyt muotokuvia, patsaita ja sen sellaisia."

"Mutta et koskaan kuvaa heistä kun he olivat nuoria."

Sirius tuijotti Lupinia. "Mitä oikein ajat takaa?"

"Tule tänne," Lupin sanoi ja vinkkasi ystävänsä luokseen. Sirius nousi jaloilleen ja kiersi Lupinin tuolin taakse. Hän seurasi ystävänsä katsetta kohti työpöytää, jonka päällä kentaurin antama kirja makasi näyttäen viimeisen sivunsa. Puolet sivusta oli täynnä mitäänsanomattomia koukeroita. Alapuolella oli kuitenkin kuva. Se oli iän kellastama ja pergamentti näytti niin muinaiselta, että se olisi varmasti hapertunut kappaleiksi, ellei sitä olisi suojattu taioin. Paksuin musteviivoin piirretty kuva näkyi vaalealta taustaltaan kirkkaasti.

Se oli ryhmäkuva neljästä henkilöstä - neljästä lapsesta. Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Yksinkertaisissa mustissa kaavuissaan he olivat heti tunnistettavissa. "Harry," Sirius sanoi tyhjä ilme kasvoillaan. "Draco - ja Hermione."

"Ja Ginny Weasley," Lupin lisäsi. "Vaikka ei tämä tietenkään ole Ginny Weasley. Tässä ovat Helga Puuskupuh, Godric Rohkelikko, Rowena Korpinkynsi ja Salazar Luihuinen."

Sirius tuijotti. Kuka tahansa kuvan sitten olikin piirtänyt, hän oli onnistunut vangitsemaan sekä nelikon oikean ulkomuodon, myös heidän luonteensa. Salazar seisoi leuka pystyssä näyttäen ylimieliseltä; Rowena näytti mietiskelevältä; Helga kuohuvan iloiselta ja Godric oli kääntänyt suoran ja haastavan katseensa kohti taiteilijaa.

"Mitä tämä tarkoittaa?" Sirius sanoi.

"Tiedätkö mitä?" Lupin sanoi. "Minulla ei ole harmainta aavistustakaan."

***

Kun Hermione palasi takaisin telttaan ja istui sängylleen, hän huomasi tärisevänsä aivan kuin olisi juuri käynyt läpi jotain erityisen pelottavaa. Hän tunsi vieläkin juoman kiitävän hänen sisällään, solmien hänen vatsansa hämmennyksellä ja ahdistuneisuudella. Hän nojasi eteenpäin ja hautasi kasvonsa käsiinsä.

"Hermione?" Ginnyn ääni sanoi.

Hermione heitti kätensä kasvoiltaan ja nousi ylös. "Olen pahoillani. Herätinkö sinut?"

"Et," Ginny sanoi. "Olin jo hereillä. Itseasiassa olin huolissani sinusta, joten lähdin etsimään sinua."

Hetken hiljaisuus.

Hermione sanoi, "No, olen kunnossa."

"Aivan," Ginny sanoi. "Niin tosiaan taidat olla."

Aivan kuin nyrkki olisi puristanut Hermionen sydäntä. Hän tietää. "Ginny-"

"Jos aito kertoa minulle," Ginny sanoi hyvin kylmällä äänellä, "ettei se ollut sitä miltä näytti, aion tappaa sinut."

Hermione nielaisi sanansa, jotka olivat nousemassa hänen huulilleen ja kuiskasi sen sijasta, "Kunpa voisin selittää."

"En halua selityksiä," Ginny sanoi. "Haluan unohtaa kaiken minkä näin."

"Anteeksi," Hermione kuiskasi.

"Ei sinun minulta tarvi anteeksi pyytää," Ginny sanoi. "Vaan Harrylta."

"En voi," Hermione sanoi. "Et ymmärrä."

"Pää kiinni Hermione. Mene nukkumaan. En halua puhua kanssasi. En nyt, enkä enää koskaan."

***

Aamulla Harry, Ron, Hermione ja Ginny tapasivat Charlien teltalla luutiensa kanssa. He muodostivat synkän ja hiljaisen joukon; Ron näytti pahantuuliselta ja Ginny ja Hermione välttivät toistensa katseita. Harry katsahti ympäriinsä huolestuneena.

"Missä Malfoy on? Hän on varmasti herännyt ennen meitä, koska hän ei ollut teltassa aamulla. Hän tietää, että meidän pitää lähteä nyt."

Ginny mulkaisi Hermionea, joka näytti valkoiselta ja sairaalta ja tuijotti tarkasti toiseen suuntaan.

"En tiedä," Ron sanoi happamasti. "Äänestän, että jätämme hänet tänne ja hän voi tulla sitten perässä myöhemmin."

"Emme löydä kartanoa ilman häntä," Harry sanoi vihaisesti. "Se on huomaamaton."

Ginny huokaisi. "Taidan tietää missä hän on," tyttö sanoi tiputaten luutansa maahan. Kaikki katsahtivat häntä kohti. Ronin silmät muodostivat yhden suuren kysymysmerkin, Harry näytti uteliaalta ja Hermionen kasvoille nousi tuskainen anova katse, jota Ginny ei huomioinut. "Menen hakemaan hänet," tyttö sanoi. "Tulen kohta takaisin."

Ginny oli varsin tietoinen siitä, että Ronin katse seurasi häntä kun hän käveli pois ja hän tunsi olonsa katkeran närkästyneeksi. Ronilla ei ole mitään syytä epäillä minua, hän ajatteli. Kunpa hän vain tietäisi--

Tyttö sukelsi kohti aukeaa, jossa hän oli nähnyt Dracon ja Hermionen yöllä. Ensimmäiseksi hän näki miekan. Tammipuuhun lyödyn miekan vihreät jalokivet kimalsivat aamun valossa. Hän katsoi alas ja näki Dracon, joka oli käpertynyt maahan pää käsissään ja selvästi unessa. Ginny lähestyi poikaa hitaasti. Hän oli ottanut takkinsa pois ja käytti sitä tyynynä; hänen hiuksensa näyttivät hyvin valkoisilta vasten mustaa kangasta. Hänen silmänsä olivat kiinni. Ginny näki tummansiniset varjot niiden alla, aivan kuin poika olisi ollut kuolemanväsynyt. Hän näytti liikuttavalta ja yleisesti ottaen melko herttaiselta.

"Noniin," Ginny sanoi, veti jalkansa taakse ja potkaisi poikaa täysillä kylkeen.

Draco huusi ja kierähti ympäri tarrautuen kiinni keskiruumiistaan. "Auts!" hän henkäisi katsoen ylös. "Ginny! Miksi noin teit..?"

"Nouse ylös," tyttö sanoi vihaisesti. "Kaikki odottavat sinua."

Draco räpäytti silmiään, nousi ylös ja nojasi käsiinsä kämmenet maassa.

"Voi hyvä luoja," Ginny sanoi tuijottaen poikaa.

"Mitä?" Draco sanoi vieläkin räpytellen silmiään unisena.

"Sinulla on puremajälkiä koko kaula täynnä," Ginny sanoi kylmällä äänellä. "Mitä te kaksi oikein teitte viime yönä; pureskelitte toisianne? Tai ei sittenkään mitään, älä vastaa tuohon."

Draco laittoi kätensä nopeasti kaulalleen. "Uskoisitko minua jos sanoisin että vihainen orava hyökkäsi kimppuuni?" hän kysyi.

"Olisiko se kenties se sama orava, joka repi myös nappisi paidastasi?" Ginny vastasi happamasti.

Draco katsahti kohti paitaansa. "Voi helvetti," hän sanoi ja katsoi sitten nopeasti kohti Ginnyä. "Tietävätkö kaikki - eilisyöstä?"

"Kukaan muu ei tiedä paitsi minä," Ginny sanoi ilman vihaa. "Ja toivon etten tietäisi. Enkä aio kertoa Harrylle," hän lisäsi ennustaen seuraavan kysymyksen. "En suojellakseni sinua, mutta koska Harry ansaitsee paremman ystävän kuin sinut."

Draco ei sanonut mitään. Hän vain nousi ylös ja pudisti likaa vaatteistaan. Sitten hän Ginnyn katsoessa veti vasemman kätensä läpi paidan etumuksen ja nappirivistöön ilmestyi siisti rivi ehjiä nappeja. Draco katsoi Ginnyä.

"Sinähän tiedät jotain lääkintätaikoja," hän sanoi. "Etkö niin?"

"Joo," Ginny sanoi tietäen mitä Draco aikoisi seuraavaksi kysyä.

"Pystyisit parantamaan kaulani," hän sanoi. "Voisitko?"

Ginny tunsi hampaidensa pureutuvan yhteen raivosta. "Malfoy-"

"En voi tehdä sitä itse," poika sanoi katsoen vieläkin tiukasti Ginnyä silmiin.

Ginny puristi taikasauvaansa taskussaan, veti syvään henkeä ja sanoi. "Selvä. Seiso paikoillasi." Draco totteli tyttöä kun hän lähestyi ja kurottautui vetämään pojan paidankauluksen alaspäin. Ginny taivutti Dracon päätä sivulle, otti taikasauvansa ja siveli sillä hänen kaulaansa ja merkit hävisivät vaalealta iholta. Ginny otti askeleen taaksepäin ja arvioi työtään.

"Näytät hyvältä," hän sanoi.

"Kiitti," Draco sanoi nostaen miekkansa maasta. Hän suoristi selkänsä ja näki kuinka Ginny katsoi häntä kätensä rinnalle risrittynä.

"Ihan vaan tiedoksesi, en tee tätä sinun vuoksesi," Ginny sanoi. "Teen tämä vain, koska en halua nähdä Harryn pahoittavan mielensä."

"Todellako?" Draco katsoi tyttöä ilmeellä, jota Ginny ei osannut oikein lukea - vihaa? huvittuneisuutta? syyllisyyttä? ei mitään? "Parempi sitten sijoittaa vähän rahaa silmälappuihin," hän sanoi ja käveli pois Ginnyn luota kohti muuta joukkoa, jotka odottivat jo luudillaan.

***

Siriuksen yritykset toimia jämeränä ja kurittavana kasvattajana tuhoutuivat sillä samalla hetkellä kun varovaisen näköiset Draco, Harry, Hermione, Ron ja Ginny kävelivät Malfoyn kartanon aulaan pitäen käsissään luutiaan ja Sirius rämähti nauramaan. "Draco!" hän huudahti. "Mitä ihmettä sinulla on päälläsi?"

Draco katsoi alas tyhjä ilme kasvoillaan ja sitten taas ylös kohti Siriusta. "Charlien vaatteita," hän sanoi.

"Ha!" Sirius huudahti (tai siltä se ainakin kuulosti) ja jatkoi makeaa nauruaan.

"Minusta hän näyttää suloiselta," sanoi Narcissa, joka oli seissyt Siriuksen vieressä portailla kädet taiteltuina. Pystymättä pidättelemään hymyään hän käveli alas portaita, heitti kätensä Dracon kaulan ympäri ja pussasi poikaansa otsalle.

"Äiti!" Draco huudahti näyttäen vain hieman vähemmän järkyttyneeltä kuin silloin kun hän joutui kohtaamaan Salazar Luihuisen.

"Nuo housut eivät voi olla kovin mukavat päällä," Narcissa sanoi, "Ne ovat niin.."

"Ne ovat ihan hyvät," Draco sanoi hampaidensa välistä.

Sillä aikaa Harry katsoi Siriusta kummissaan. Hän oli harvoin nähnyt Siriuksen nauravan niin makeasti. Kun Sirius tavoitti Harryn katseen ja näki pojan kasvoille nousevan yllätyksen ja huolen, hän lopetti nauramisen, laskeutui alas portaita ja seisoi Harryn edessä hetken vain katsoen poikaa huomaten yllättävänä shokkina, että Harry oli lähes hänen pituisensa.

"Heippa Sirius," Harry sanoi näyttäen hermostuneelta.

Sirius seisoi paikoillaan katsoen kummipoikaansa nähden Harryn vihreiden silmien suurenevan hätääntyneisyydestä hänen silmälasiensa takana. Sirius kumartui eteenpäin juuri niin kuin Narcissa oli pojalleen tehnyt ja pussasi häntä otsaan. "Tervetuloa kotiin Harry," Sirius sanoi.

***

Kesti lukemattomia tunteja toistensa yli lujilla ja kiihtyvillä äänillä puhumista, ennen kuin Sirius ja Lupin edes ehtivät kertomaan selvittämästään historiasta.

He olivat kaikki kirjastossa (paitsi Narcissa, joka oli jäänyt alakertaan puhumaan auroreille, jotka olivat tulleet hakemaan Luciuksen pieyden voimien kokoelmia). Oli lähes iltapäivä ja lyijylasiset ikkunat löivät sumeita, värikkäitä läikkiä kaikkien ylle kun Hermione (kaikkein vastahakoisemmin puhuva) kertoi heille kaiken mitä hän muisti. Lupin seisoi kädet liimautuneina työpöydän sivuille kun taas Sirius kuunteli tarinaa silmät kapeina ja sormet leuan alle ristittyinä.

Kun Hermione oli lopettanut, Sirius laski kätensä pöydälle ja pudisti päätään. "No," hän sanoi. "Olette kaikki joutuneet käymään läpi melkoisen paljon. Ja olette kaikki," hän lisäsi, "olleet hyvin rohkeita, joskin vähän liiankin kiivaita. Mutta luulen, että tiedätte myös, että tämä - tilanne - koskettaa paljon suurempaa joukkoa kuin vain teitä. Tämä on hyvin, hyvin vakava asia."

Hermione sulki silmänsä. Hirveä jyskyttävä päänsärky oli tunkeutunut hänen otsansa taakse. Hämärästi hän kuitenkin kuuli Siriuksen sanovan:

"Pääasia nyt kuitenkin on se, oliko mies oikeasti Salazar Luihuinen, ja jos niin on-"

"Tottakai se oli Luihuinen," Draco sanoi kireällä äänellä. "Kuka muu se olisi voinut olla?"

"Siinäpä kysymyksemme onkin," Sirius sanoi. "Emme voi sulkea pois myöskään sitä mahdollisuutta, että tämä olisi jonkinnäköinen Voldemortin juoni. Hän saattaisi luulla, että Luihuisen nimi toisi kauhua koko--"

"Ei se ollut Voldemort," Draco keskeytti taas. "Voldemort olisi tappanut meidät, jos hän olisi saanut meidät sillä tavalla tarjottimella eteensä. Hän ei olisi päästänyt meitä menemään."

"Pimeyden Lordi ei olisi halunnut sinua," Ron lisäsi melko yllättäen. "Hän olisi halunnut Harryn. Ehkä hän päästi teidät sen vuoksi menemään. Jos hän kidnappasi Hermionen ja oletti, että Harry olisi tullut häntä pelastamaan. Jos hän ei odottanut," Ron lisäsi vihamielisesti, "sinua."

"Just niin," Hermione sanoi ärsyyntyneenä. "Voldemorthan tunnetusti lukee MeNoitia ja tietää kaiken rakkauselämästäni."

"Sitäpaitsi olen tavannut Voldemortin," Draco lisäsi melko kireällä äänellä. "Eikä tämä velho ollut hän."

"Joskus," Ron sanoi nojaten eteenpäin ja katsoen Dracoa muka totisesti, "tiedäthän pahikset saattavat myös naamioitua. Itseasiassa pahat tyypit ovat aika tunnettuja siitä."

"Se oli Salazar Luihuinen!" Draco huusi yllättävän vihaisella äänellä. "Epäröikää jos haluatte. Hän kyllä pistää teidät katumaan sitä-"

Draco keskeytti lauseensa.

Kaikki tuijottivat häntä.

Harry oli ensimmäinen, joka rikkoi hiljaisuuden. "Malfoy," hän sanoi. "Oletko nyt ihan kunnossa?"

"Olen," Draco sanoi, vaikkakin hän näytti hämmästyneeltä.

"Oletko varma?" Sirius sanoi katsoen poikaa huolestuneesti.

"Sinun on parasta kertoa heille Sirius," Lupin sanoi yhtäkkiä. Hän oli ollut tähän asti hyvin hiljainen ja näytti vaivautuneelta.

Sirius mulkaisi Lupinia kohti ja katsoi sitten taas Harrya ja muita. "Professori Dumbledore ja Cornelius Toffee tulevat tänne huomenna puhumaan kanssanne," Sirius sanoi kaikille. "Ja kuten jo sanoin, tämä on vakava tilanne. Ehkä meidän ei tulisi spekuloida asiaa tämän enempää tänään--"

"Anteeksi," Hermione sanoi yhtäkkiä ja nousi ylös. "En voi oikein hyvin." Hän oli täysin tietoinen siitä, kuinka Harry tuijotti häntä kohti ja koko huone kiersi hänen ympärillään kuin säkenöivä värisumu, mutta enimmäkseen hän oli kuitenkin tietoinen päänsä sisällä vellovasta kivusta. Se tuntui vähän samalta kuin kaksi kuumaa, punaista peukaloa olisi painettu hänen silmiensä sisäpuolelle. "Päätäni sattuu."

Hän oli hämärästi tietoinen äänten muminasta - varsinkin Harryn äänen. Hän kuuli itsensä sanovan kaikille, että hän on kunnossa, vain vähän väsynyt. Hän kuuli Lupinin sanovan huolestuneella äänellä jotain shokista ja stressistä, ja hän kuuli Siriuksen kehoituksen mennä makuulle. Sen jälkeen hän oli tietoinen kädestä hänen käsivarrellaan ja se käsi näytti kuuluvan Dracolle. "Näytän hänelle missä yksi makuuhuoneista on," Draco sanoi. Hermione ajatteli protestoivansa, mutta hänen päänsä sattui aivan liikaa. Hän kuuli Harryn työntävän tuoliaan taaksepäin ja kuuli Siriuksen sanovan, "Harry, odota hetki," ja Hermione oli syyllisesti hieman kiitollinen siitä, ettei Harry pystynyt seuraamaan häntä.

Draco käänsi hänet kohti ovea. Hermionen näkökenttä kirkastui hieman kun he kävelivät läpi huoneen. Kun he ohittivat Lupinin, hän näki miehen nytkähtävän terävästi Dracon huomaamatta. Hermione räpäytti silmiään yllätyksestä katsoen vielä taakse päin olkapäänsä yli. Miksi Lupin teki niin? Hän mietti kun kirjaston ovi sulkeutui heidän takanaan.

***

"Harry, voisitko hetken aikaa olla paikoillasi?" Sirius sanoi ärsyyntyneenä.

Harry joutui kamppailemaan itsensä kanssa istuakseen paikoillaan. Hän oli huolestunut Hermionesta. Tyttö oli näyttänyt erityisen kalpealta ja sairaalta. Ja tietystikin Malfoyn kanssa makuuhuoneeseen lähteminen ei rauhoittanut Harryn mieltä sen paremmin.

Sirius katsoi Ronia ja Ginnyä. "Lähetin pöllöpostia teidän vanhemmillenne aamulla," hän sanoi.

Ron ja Ginny ulvahtivat samaan aikaan kauhusta. "Sirius!" Ron sanoi näyttäen petetyltä. "Miten saatoit?"

Itsestään huolimatta Harry tunsi pienen hymyn hiipivän hänen huulilleen. Ron ei ollut tottunut uuteen huolehtivaiseen Siriukseen. Hän oli tottunut Siriukseen, joka juoksi virkavaltaa pakoon, Siriukseen, joka asui luolissa, söi rottia eikä koskaan, milloinkaan lähettänyt pöllöpostia kenenkään vanhemmille.

"No, en ole saanut mitään vastapostia vielä," Sirius sanoi.

"Ehkä pöllö on eksynyt," Ron sanoi toiveikkaana. "Ehkä se ei löytänyt heitä lomapaikasta."

"Ron, postipöllöt eivät eksy koskaan," Ginny sanoi ärsyyntyneenä.

"No, ainahan voi toivoa," Sirius huomautti.

"Ainiin ja voisimme varmaan nyt saman tien kertoa sinulle Harry," Lupin sanoi kävellen työpöydältä heitä kohti kädet rinnalle ristittyinä, "että olet erotettu magidkoulusta."

Harry oli tukehtua. "Erotettu?"

"No," Lupin huomautti hellästi, "sinä rikoit suurinpiirtein kolmeakymmentä koulun sääntöä, karkasit kesken lukukauden ja tuhosit koulun omaisuutta."

"Erotettu," Harry toisti näyttäen kauhistuneelta. Sitten hän katsahti kohti Lupinia ja kysyi, "Onko Malfoykin erotettu?"

"Öh.. no, kyllä," Lupin sanoi räpäyttäen silmiään yllätyksestä.

"Hyvä," Harry sanoi selvästi tyytyväisenä.

"Ihan totta Harry, etkö mistään muusta välitä?" Sirius sanoi näyttäen huvittuneelta.

"No," Harry vastasi. "Itseasiassa en."

Sirius katsoi poikaa ja sanoi, "Harry. Jos todellakin vihaat häntä, sinun ei tarvitse asua täällä hänen kanssaan tiedäthän."

Huoneen täytti lyhyt, täydellinen hiljaisuus. Ron ja Ginny katsoivat pois päin - samoin teki Lupin. Harry näytti pelkästään hämmästyneeltä. Lopulta hän sanoi pelästyneellä äänellä, "En minä vihaa häntä." Hän katsoi ympärilleen ja kohautti olkapäitään puolustuksellisesti. "No en vihaa."

Sirius katsoi Lupinia pystymättä pidättämään pientä voitonriemuisaa hymyä. Ron näytti epäilevältä. Ginny hypähti yhtäkkiä jaloilleen, ilmoitti tukehtuneen kuuloisella äänellä, että hänen oli mentävä katsomaan Hermionea ja käveli ulos huoneesta.

***

Samassa kun kirjaston ovi sulkeutui heidän perässään, Hermione riuhtaisi kätensä irti Dracon otteesta ja tuijotti häntä.

"Mitä oikein teet?" Hermione sihisi.

"Vien sinut huoneeseesi," Draco sanoi ja käveli pitkin käytävää.

Hermione seurasi poikaa kurtistaen kulmiaan. "Tiedät, ettei meidän tulisi olla yksin toistemme seurassa."

"Korjaus. Sinun ei tulisi olla yksin minun seurassa. Pystyn kontrolloimaan itseni täysin seurassasi."

"Ai siis että kaikki johtui vain minusta eilen," Hermione aloitti pistävästi, mutta huomatessaan miltä kuulosti, hän lopetti lauseensa. "Ei sittenkään mitään. Ei tämä ole sinun vikasi. Tiedän, ettet valinnut tätä."

"Juuri noin Freudkin olisi sanonut. Tai ehkä ei ihan noin näsäviisaasti."

Hermione oli helpottunut huomatessaan, ettei lemmenjuoma estänyt häntä tulemasta hyvin, hyvin vihaiseksi. "Mikä sinua vaivaa?" hän tiuskaisi. "Ihan niin kuin meillä ei olisi tarpeeksi kestettävää tässä."

"Meillä?" Draco toisti, pysähtyi kuin seinään ja tuijotti tyttöä. "Tämä ei ole minun ongelmani. Tämä on sinun ongelmasi. Nämä ovat sinun ystäviäsi. Nämä ovat sinun valheitasi," hän sanoi ja nyt hänen äänessään kaikui myös viha. "Sinun on ymmärrettävä Hermione, että nämä ovat niiden jälkivaikutuksia. Jokaisesta teosta on seuraus. Nämä ovat--"

"Mistä ihmeestä sinä puhut?"

Draco heitti vihaisena kätensä ylös. "Unohda," hän sanoi. "Olen lähdössä jokatapauksessa."

"Lähdössä?"

"Lähdössä," hän sanoi ja käveli pitkin käytävää pois Hermionen luota. "Minulla on asioita tehtävänä."

Hermione tuijotti Dracon perään. "Et voi vain lähteä," hän protestoi. "Sirius-"

Draco kohautti olkapäitään. "Suojaa sitten selustaani,"

"Mitä?"

"Suojaa minua. Olen suojannut sinua eilisestä lähtien. Nyt on sinun vuorosi. Tulen takaisin myöhemmin, ehkä jo tänään. Keksi vain jotain verukkeita, jos he kyselevät minusta."

"Minne minä sitten sanon että olet mennyt?"

"Olet fiksu," Draco sanoi. "Keksit kyllä jotain."

Hän kääntyi ja käveli pois tytön luota kohti käytävän päätä.

"En keksi mitään valheita vuoksesi!" Hermione huusi hänen peräänsä hieman säröilevällä äänellä.

Draco katsahti taakse olkansa yli ja kohautti olkapäitään. "Ihanko totta?" hän sanoi selvästi halveksien. "Ja tässä minä vaan kuvittelin, että sinä rakastaisit minua."

Sulkien kätensä nyrkkiin raivosta hän katsoi pojan kävelyä sanomatta sanaakaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja ymmärsi kauhukseen, että hän oli täysin hukassa. Hermione katsoi ympärilleen. Hän seisoi keskellä käytävää, jota reunustivat muotokuvat - paljolti samanlaisesti kuin niin monissa muissakin kartanon käytävissä. Hän oli ollut niin keskittynyt tappeluunsa Dracon kanssa, ettei hän muistanut enää ollenkaan mistä hän oli kääntynyt vasemmalle tai oikealle. Epätoivoisena hän kääntyi oikealle ja käveli pitkin kapeaa käytävää yrittäen muistella oliko hän nähnyt mitään tauluista aikaisemmin. Niistä oli vaikea sanoa mitään - muotokuva toisensa jälkeen esitti kalpeaa, vaaleahiuksista ylimielisen näköistä Malfoyta. Ja he kaikki näyttivät toivottoman samanlaisilta.

Hermione kääntyi kulmasta, sitten toisesta ja tuli lopulta eteiseen, jonka hän oli varmasti nähnyt ennenkin. Ja siellä - keskellä eteistä seisoi Ginny.

Ginny katsahti ylös ja näki Hermionen. Hänen silmänsä tummenivat. Hän oli juuri kääntymässä poispäin, mutta Hermione, joka oli alkanut tuntea Ginnyn puolelta jo vihaa, otti kiinni tytön kädestä. "Ginny, älä."

"Anna olla Hermione. En halua puhua kanssasi."

"Et ymmärrä. Se ei oikeasti ollut sitä miltä näytti."

Nyt Ginny näytti hätääntyneeltä. "Tämä ei oikeastaan ole oikea aika-"

"No koska sitten on oikea aika?" Hermione tiuskaisi nousevalla äänellä. Hänen päässään sykkivä kipu aiheutti sen, että hänen äänensä kuulosti kimeältä hänen korvissaan. "Minun on selitettävä tämä sinulle, tai muuten vain panikoin kokoajan, että kerrot Harrylle. Ja sinä et voi kertoa Harrylle, sinun on luvattava minulle-"

"Hermione, ei," Ginny keskeytti pudistaen päätään, mutta Hermione ei huomioinut häntä.

"Ginny, minä lupaan sinulle, vannon, että tämä on tärkeää. En ole koskaan valehdellut Harrylle ennen, luuletko, että valehtelisin hänelle ihan mistä vaan?"

"Hermione! Pää kiinni!" Ginny ulvahti hätääntyneenä, mutta oli jo liian myöhäistä. Ovi, jonka edessä hän oli seisonut avautui ja Hermionesta tuntui niin kuin hänen koko vatsanpohjansa olisi pudonnut pois. Ron seisoi ovella tuijottaen kumpaakin ihmeissään. Hänen takanaan Hermione näki tutun huoneen, tutun työpöydän ja tutut kirjarivit ja lasi-ikkunat -- jotenkin hän oli onnistunut kiertämään kokonaisen ympyrän ja seisoi nyt taas kirjaston ovella. Ja Ronin katseesta päätellen oli melko selvää, ettei Luciuksen kirjasto ollut äänieristetty. "Mitä," Ron sanoi katsoen Hermionesta siskoonsa, "te kaksi huudatte?"

"Minä," Ginny sanoi tiukasti, "en huutanut."

Hermione selvitti kurkkuaan. Hän tunsi itsensä sellaiseksi, miksi hän ei ollut koskaan ennen itseään tuntenut.

Tyhmäksi.

"Ei tässä mitään," hän sanoi.

"No kyllä helvetissä tässä nyt jotain," Ron sanoi, mutta lopetti lauseensa kesken kun toinen käsi otti kiinni ovesta, josta hän oli pitänyt kiinni ja lehautti sen auki.

Harry.

Hermione näki hämärästi Lupinin ja Siriuksen ääriviivat hänen takanaan, muttei nähnyt miesten kasvoilla olevia ilmeitä, eikä niistä oikeastaan välittänytkään. Hän katsoi Harrya, eikä nähnyt pelkästään vaan Harryn, vaan hauraan rakennelman rauniot, joita hän oli yrittänyt niin kovasti varjella.

Tämä ei voi tapahtua.

"Valehtelet minulle?" Harry sanoi katsoen Hermionea yllättynyt ja pelonsekainen ilme kasvoillaan. "Valehtelet minulle mistä?"

***

"Oletko varma tästä?" vartijavelho kysyi katsoen huolestuneena edessä olevaa poikaa. Pojan kasvot olivat tutut hänelle Päivän Profeetan kuvista ja tietysti hän huomasi myös tiettyä yhdennäköisyyttä. Mutta kuvat eivät näyttäneet niin kylmää, päättäväistä ilmettä. Eikä niin suurta pelkoa pojan silmissä. "Sallinet minun sanovan, ettet näytä oikein hyvältä.."

"Olen ihan kunnossa," poika sanoi äänessään sellaisen henkilön ylimielisyyttä, joka oli aina tottunut saamaan kaiken haluamansa. Vaikka hän oli kokonaan verhoiltu maataviistävään matkaviittaan, eikä päivä edes ollut kovin kylmä, hänen hampaansa kalisivat. "Minullahan on lupa tähän, jos olen oikeassa?"

"No, tottakai on, mutta--"

"Ja sinähän katsot kokoajan?"

"Kyllä."

"No päästä minut sitten sisään."

"Selvä," vartijavelho sanoi ja otti taikasauvansa esiin. Painavan rautaoven lukko oli ennemminkin erinäisten taikojen yhteensulautuma, joka vaati loitsujen sarjan auetakseen. Tapahtuma vei monta hetkeä, jonka aikana poika seisoi kalpeana ja kärsimättömänä tuijottaen vartijaa liikahtamatta.

"Eikö se jo ole auki?" hän vaati.

"On," vartija sanoi ja työnsi oven auki. Poika meni sisään katsomatta taakseen ja sulki oven perässään. Samassa ovi muuttui läpinäkyväksi, jotta vartija pystyi seuraamaan huoneen tapahtumia, vaikka sen asukkaat eivät nähneet ulos.

Kesti monta hetkeä ennen kuin Dracon silmät tottuivat sellin puolihämärään valaistukseen. Huoneess