~ Kirjoittanut: Cassandra Claire
~ Suomentanut: Ginny
~ Juonipaljastukset: Kaikista neljästä kirjasta
~ Luokitus: PG-13 (ei suositella alle 13-vuotiaille)
~ Vastuuvapaus: Tämä tarina perustuu JK Rowlingin luomiin hahmoihin ja tilanteisiin, joiden © ja ™ kuuluu mm. seuraaville tahoille: Bloomsbury Books, Scholastic Books, Raincoast Books ja Warner Bros. Inc. Osa suomenkielisistä sanoista on kääntäjä Jaana Kaparin käsialaa ja © kustannusosakeyhtiö Tammi.


Ja sä meet
ja niin on tärkeää
että kyyneleitäni kukaan ei nää
muuten ne kuvittelee
et sil on väliä.

~ Maija Vilkkumaa

Draco Sinister
7. luku ~ Helppo on pudotus

"Herpaannu," Ginny kuiskasi ja Hermionen silmät säpsähtivät auki. Hetken ajan hän näytti sekaiselta, hänen silmänsä toistivat tähtien ja kuun valoa ja sitten hän istui ylös ja liimaantui vasten Ginnyä. Yllättynyt Ginny melkein kaatui selälleen, mutta halasi ystäväänsä takaisin. "Kaikki on hyvin, olet kunnossa," Ginny sanoi.

Hermione jatkoi Ginnyn käsivarren puristamista ja Ginny näki, että välke Hermionen silmissä ei ollut sittenkään vain taivaan valojen toistoa, vaan kyyneliä. "Onko hän poissa?"

Ginny vastasi tasaisesti. "On."

Hermione irrotti otteensa Ginnyn kädestä. Monta eri tunnetta vaihtui hänen kasvoillaan - toivo, suru, kaipaus, sekasorto. Kiitollisuus. "Olen iloinen, että hän on poissa," Hermione sanoi vihaisesti.

"Just," Ginny sanoi nousten ylös ja ojentaen kätensä nostaakseen Hermionen perässään. "Noniin, nousehan ylös."

"Okei," Hermione sanoi ja tukahdutti pienen niiskutuksen. Hän kurotti kätensä Ginnyn käteen ja kysyi, "Sanoiko hän jotain? Näitkö hänet ennen kuin hän lähti?"

Ginny huokaisi. "Hän ei oikeastaan--"

"Ei sittenkään mitään," Hermione sanoi nopeasti. "Parempi vaan, että en tiedä."

Ginny tukahdutti halunsa tiuskaista Hermionelle, jonka silmiin näytti taas tulvivan kyyneleitä. Olipa outoa, Ginny ajatteli, kuinka Hermione oli aina ennen ollut sekä vanhempi, että myös kontrolloidumpi ja vahvatahtoisempi kuin Ginny ja siitä hän olikin ystävälleen ollut aina hieman kateellinen. Nyt näytti kuitenkin siltä, että Hermionesta oli jäljellä vain jäänne siitä entisestä tytöstä, mutta Ginny ei tuntenut itseään yhtään sen vähempää kateelliseksi, vaan lähinnä epätoivoiseksi saadakseen vanhan Hermionen takaisin. Vanha Hermione olisi tiennyt mitä tehdä. Tämä uusi vain halusi istua maassa ja nyyhkiä Dracon vuoksi. Ginny mietti, että jos Hermione sanoisi vielä sanankin Dracosta, hän ravistelisi ystäväänsä kunnes hänen hiuksensa kihartuisivat kuin sähköiskun jäljiltä.

Hän auttoi Hermionen jaloilleen juuri kun Harry ja Ron juoksivat pensaikosta kohti aukeaa. Kummatkin pojista olivat hengästyneitä ja täynnä lehtiä ja oksia. Ron puhui ensin. "Hermione, olet kunnossa! Kuulimme kun huusit-"

"Olen ihan ok," Hermione sanoi kääntyen poikia kohti. "Olen kunnossa."

Ginny näki Harryn kasvojen paniikinomaisen ilmeen vaihtuvan nopeasti helpotukseksi, mikä taas vaihtui nopeasti johonkin toiseen - tyhjän näköiseen pysähtyneeseen ilmeeseen. Ginny vilkaisi kohti Hermionea, joka ei katsonut Harrya ja täten jäi paitsi pojan ilmeiden vaihtelusta. Sitten hän katsoi taas takaisin Harryyn. Miksei Draco koskaan katso minua niin kuin Harry katsoo Hermionea? hän mietti yhtäkkiä. Se ei ole reilua.

"Missä Malfoy on?" Ron kysyi.

"Poissa," Hermione sanoi ohuella äänellä. "Hän lensi pois."

Ron kiroili ja potkaisi puunrunkoa.

Harry pudisti päätään. "En voi uskoa, että päästitte hänet noin vain menemään," hän sanoi katsomatta Hermionea, mutta selvästikin puhuen suoraan hänelle.

Hermionen ilme synkkeni. "Niinkuin tämä järjettömän suuri kuhmu päässäni voi todistaa," hän sanoi kylmimmällä äänellään, "minä en päästänyt häntä menemään."

"Poissa hän silti on," Harry sanoi mulkaisten Hermionea. "Vai eikö muka ole?"

Hermione mulkaisi suoraan takaisin.

Ron katsoi Harrysta Hermioneen ja pyöräytti sitten silmiään. "No just niin, aletaan nyt tappelemaan keskenämme siitä kenen vika se oli, että Malfoy viimeinkin häipyi niin kuin oli koko päivän muutenkin yrittänyt tehdä. Sepä vasta järkevää."

"Hetkinen," Ginny huudahti innokkaana ja kääntyi kohti Hermionea. "Riipus - voimme käyttää sitä löytääksemme hänet!"

Hermione pudisti päätään. "Draco otti sen mukaansa."

"Hän otti sen mukaansa?" Ron toisti epäuskoisena. "Miksi? Miksi hän tekisi jotain niin typerää?"

"Luulen, että se on melko selvää miksi hän otti sen," Harry sanoi kuulostaen väsyneeltä. "Hän ei halua, että pystymme löytämään hänet."

Ginny tunsi sydämensä kääntyvän ympäri. "Mutta meidän on pakko löytää hänet," hän sanoi värähtelevällä äänellä. "Hän on ongelmissa." "Luulen, että sekoitat nyt ongelmissa olemisen vain ongelmana olemiseen," Ron sanoi, mutta hänen äänessään ei ollut juurikaan vihaa.

Harry näytti epätoivoiselta. "Meidän on parasta puhua Siriukselle."

Mutta kun nelikko löysi tiensä kirjastoon, Sirius ja Lupin olivat jo lähteneet. Narcissa istui työpöydän takana näyttäen hyvin huolestuneelta ja surulliselta. Hän selitti heille mitä Dumbledorelle ja Toffeelle oli tapahtunut matkalla kartanoon. Taikaministeriön virallinen kirje oli vain sanonut, että ankeuttajia epäiltiin hyökkäyksestä. Toffee oli kuollut; Dumbledore oli kriittisessä tilassa. Ministeriö oli selventänyt, että ennen tajuttomuuteen vajoamistaan, Dumbledore oli toivonut Siriuksen läsnäoloa. "He ilmiintyivät Pyhään Mungoon," Narcissa sanoi näyttäen siltä, niin kuin hän olisi yrittänyt peittää surullista oloaan. Hänen silmänsä nauliintuivat Harryn kasvoista Hermionen kasvoille. Hyvin hiljaa hän kysyi, "Missä Draco on?"

Huoneessa vallitsi lyhyt hiljaisuus. Sitten Harry sanoi, "Hän on poissa. Olen pahoillani. Yritimme--" Hänen lauseensa loppui kesken, kun hän katsoi alas peittäen kasvojensa ilmettä, mutta Ginny tunsi kuinka onneton hän oli. "Olen todella pahoillani," Harry sanoi taas.

Narcissa puri huultaan. Hän oli hyvin kalpea. "Minun on parasta ilmoittaa Siriukselle," hän sanoi nousten jaloilleen ja rynnäten kohti takkaa. Hän otti kourallisen pulveria taskustaan ja heitti sen liekkeihin, jotka kuulsivat hetken violetin värisinä. Ginny kuuli hänen sanovan, "Pyhän Mungon sairaala, kiitos," ennen kuin kääntyi kohti Ronia ja Harrya. Harry oli ristinyt kätensä rinnalleen ja näytti sekä raivoisalta, että onnettomalta. Ron taputti häntä hiljaa selkään.

"Sirius raivostuu ihan varmasti," Harry sanoi synkästi.

"Uskotko, että Draco on kunnossa?" Ginny kysyi ojentaen kätensä taputtaakseen Harryn käsivartta.

Harry vilkaisi Ginnyä ja tyttö näki, että hän yritti hymyillä. "En tiedä Gin," hän sanoi ja näytti siltä, niin kuin olisi juuri sanonut jotain muutakin, kun hänen katseensa kääntyi nopeasti sivuun. Ginny kääntyi katsomaan heleästi kuultavaa ilmaa, jonka läpi he näkivät Antonin, Malfoyn perheen ainoan aaveen. Anton käveli tyynen rauhallisesti läpi pohjoisen puolen seinän. Hän leijui lempeästi huoneeseen muuttuen samalla aina hetki hetkeltä kiinteämmäksi ja vähemmän läpinäkyväksi. Aave pysähtyi Narcissan lähelle. "Rouva," hän sanoi. "Alakerrassa on vieraita."

Narcissa kääntyi pois takan liekeistä ja katsoi Antonia yllättynein silmin. "Ketkä?"

Anton selvitti läpinäkyvää kurkkuaan ja sanoi, "Molly ja Arthur Weasley."

Ron ja Ginny katsoivat toisiaan kauhuissaan. "Äiti ja isä?" Ron parahti. "Unohdin, että he olivat tulossa tänne!"

***

Charlie Weasley heräsi lohikäärmeiden täyttämästä unesta nopeasti säpsähtäen ylös sängystään tuntiessaan oudon epämiellyttävän tunteen. Hän ei pystynyt kertomaan mistä tunne oli peräisin. Se tunne ei ollut huolta mistään järkiperäisestä, mutta jokin painoi hänen mieltään. Jokin kalvoi hänen syvimpiä ajatuksiaan ja se jokin ei antaisi hänen levätä, ennen kuin se oli perinpohjin selvitetty.

"Hemmetti," hän kiroili pehmeästi ja heitti jalkansa sängyn laidan yli kurottautuen kohti vaatteitaan, joita hän oli pitänyt edellisenä päivänä (tapa, joka oli opittu hänen hyvin järjestelmälliseltä äidiltään) ja laittoi ne nopeasti päällensä. Sitten hän tarttui taikasauvaansa, joka lojui hänen yöpöydällään, mutisi "Valois," ja ryömi ulos teltastaan.

Charlie seurasi taikasauvan valaisemaa polkua läpi leirin, joka oli tähän aikaan vielä hyvin pimeä ja hiljainen. Hän ohitti teltat ja käveli kohti lohikäärmeiden aitausta. Se oli hiljainen, mutta pieni epämiellyttävä tunne kouristi Charlien vatsanpohjaa. Lohikäärmeet nukkuivat seisovaltaan, silmät kiinni, päät toisiinsa nojaten. Heidän pitikin olla nukuksissa tähän aikaan yöstä, mutta nukkuvien lohikäärmeiden joukosta Charlie erotti himmeän pronssin valon - valo toistui suurinpiirtein kahdeksan hereillä olevan lohikäärmeiden silmistä. Ne seisoivat täysin hereillä keskellä aitausta.

Charlie liikkui niin lähelle taika-aitaa kuin vain pääsi ja tuijotti. Himmeän kimalluksen keskeltä hän erotti lämpimänä tulvana, kuinka joku seisoi keskellä lohikäärmeiden muodostamaa ympyrää.

Charlien sydän pomppasi.

Suu kuivana hän etsi nopeasti taikasauvansa ja alkoi tärisevällä äänellä mutisemaan loitsuja, jotka tekisivät aitaan niin suuren aukon, että hän pystyisi ryömimään siitä läpi.

"Alohomora.. sulautum transentum"

Aukko muodostui hänen eteensä ja hän heittäytyi sen käpi, kieri maassa ja nousi jaloilleen tuijottaen ympärilleen. Hänen suunsa tuntui siltä, niin kuin joku olisi tunkenut sinne pumpulia. Oli vasten kaikkia sääntöjä, sekä ihmisen normaalia järkeä, ettei lohikäärmeiden aitaukseen saanut päästää ketään yksin ja suojautumattomana. Lohikäärmeet olivat kesyttämättömiä, vihaisia ja tilaisuuden tullen ne söisivät mielellään jopa sen velhon, joka niitä ruokki.

Suojautumisloitsua mutiseva Charlie hiipi hitaasti kohti aitauksen keskustaa liikkuen niin rauhallisesti, kuin hänen huolensa ja pistävä kauhunsa antoi myöden. Hän näki tunkeilijan paljon selvemmin nyt. Hän näki selvät käsien ja jalkojen ja kalpean hopeisten hiusten ääriviivat -

Draco.

Charlie läimäsi kätensä suunsa eteen, ettei huutaisi ääneen Dracon nimeä.

Mitä helvettiä hän tekee? Yrittääkö hän tappaa itseään?

Yllätyksestään huolimatta, Charlie jatkoi liikkumistaan kävellen aina lähemmäs ja lähemmäs lohikäärmeiden muodostamaa ympyrää ja Dracoa. Charlie näki pojan nyt selvästi hopeisessa kuunvalossa. Hän näytti vain seisovan keskellä ympyrää, jonka muodostivat korkealle hänen yläpuolelleen nousevat lohikäärmeet, jotka näyttivät liikkumattomina hengittäviltä patsailta, joiden suomut välkehtivät tähtien valossa. Dracon kädet olivat hänen nahkahousujensa taskuissa (minun housuni, Charlie ajatteli ärsyyntyneenä) ja hän heilutteli itseään kantapäiden varassa pää taakse kallistuneena katsoen ylös kohti suunnattoman suuria otuksia aivan niin kuin ne eivät olisi olleet muuta kuin hyvin suuria ja hyvin kiinnostavia kivimuodostelmia.

Charlie hengitti syvään ennen kuin hän kumartui lohikäärmeiden muodostaman aidan ali kohti Dracoa. Hän kurottautui kohti poikaa ja laski kätensä hänen olkapäälleen toivoen, ettei hän huudahtaisi yllätyksestä.

Draco ei huudahtanut. Hän ei edes hypähtänyt tai pelästynyt. Hän ei edes näyttänyt yllättyneeltä. Hän vain kääntyi ja katsoi Charlieta suurin, tummin ja tylsistynein silmin. "Heippa Charlie," hän sanoi täysin normaalilla äänellä.

"Heippa itsellesi," Charlie murahti, kurottautui kohti ja kaappasi Dracon käsivarren otteeseensa. Suurten esineiden päivittäisestä kanniskelusta kertyneitä lihaksiaan käyttäen Charlie nykäisi pojan luoksensa, kaappasi häntä keskivartalosta kiinni ja raahasi poispäin.

Yllätyksekseen Draco ei juurikaan pistänyt vastaan, kun Charlie kiskoi hänet pois lohikäärmeistä, jotka katsoivat heitä ylimalkaisella mielenkiinnolla. He löysivät tiensä aidan aukolle ja Charlie kumartui sen läpi vetäen Dracon perässään. Kun he pääsivät aidan toiselle puolelle, Charlie irrotti otteensa pojan kädestä ja työnsi hänet vasten lähimpää puuta niin lujaa kuin koskaan pystyi.

Dracon pää osui puun runkoon niin suurella voimalla että se sattui aivan varmasti, mutta pojan ilmekään ei muuttunut. Hän vain nosti vasemman kätensä ja hieroi kurkkuaan. "Hei Charlie," hän sanoi tyynesti.

"'Hei Charlie?' Mitä helvettiä teet täällä Draco? Tai pikemminkin, mitä helvettiä olit tekemässä?"

"Halusin nähdä lohikäärmeet," Draco sanoi tasaisesti. "Halusin nähdä ne vielä kerran."

"Halusit nähdä lohikäärmeet? Hyvä luoja, etkö pysty keksimään parempaa tekosyytä? Jos halusit nähdä lohikäärmeet, mikset seissyt tämän hemmetin aidan takana ja katsellut niitä täältä?"

"Eivät ne satuta minua," Draco sanoi vieläkin omituisen tyynesti. Sitten hän virnisti. "Sinusta en kylläkään tiedä." "Eivät ne satuta sinua? Olet lohikäärmeille pelkkä kävelevä eväskori, senkin typerä mukula. Olet kuin kerroshampurilainen kahdella jalalla. Luoja, jos en olisi juuri herännyt, löisin sinut pieneksi kuutioksi, koska yritit noin tyhmää temppua. Sinun onnesi, että olen liian väsynyt siihen."

"Älä anna niin pienen asian vaivata sinua," Draco sanoi. "Mitä jos vain nostaisit nyrkkisi ylös ja minä juoksisin sitä kohti? Säästäisit energiaa."

"Oikein hauskaa."

Draco hymyili hänelle enkelimäisesti. "Näyttivätkö ne siltä, että ne olisivat aikoneet satuttaa minua?"

Charlie tuijotti Dracoa haluamatta oikeastaan vastata pojan kysymykseen. Hän näyttää erilaiselta, Charlie ajatteli yhtäkkiä. Fyysisesti hän oli vieläkin samanlainen tietysti, mutta hänessä oli jotain - niin kuin valo hänen sisällään olisi naksautettu päälle, jokin poltti hänen ihonsa sisällä kuin kynttilänvalo varjon sisältä. Ilma hänen ympärillään näytti rätisevän oudon sähköisenä. "Öh," Charlie sanoi tuntiessaan olonsa vielä huolestuneemmaksi, "Draco, voitko ihan hyvin?"

Dracon hymy ei hälvennyt. "Voin mainiosti," hän sanoi ottaen kätensä taskustaan ja katsoi niitä kuin ne olisivat olleet outoja, vieraita esineitä. "Tunnen niin kuin voisin tehdä mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Näytänkö erilaiselta?"

"Et," Charlie sanoi päättäväisesti. "Näytät väsyneeltä, siltä sinä näytät. Näytät uupuneelta. Koska olet viimeksi nukkunut?"

"Nukkunut?" Draco sanoi ja nyt hänen äänessään oli herkkä varoittava sävy. "Kunnon yöuni, voi sellaista en ole saanut aikoihin. Ehkä kaksi viikkoa sitten."

Charlie huokaisi. "Mitä sinä poika tarvitset on kunnon unta. Voit nukkua telttani sohvalla. Tuon sinulle peittoja ja voimme lähettää pöllöpostia Siriukselle aamulla -"

"Ei," Draco keskeytti terävästi ja hymy hälveni kokonaan hänen kasvoiltaan.

"Ei, ei minun tarvitse nukkua sohvallasi. Nukkumista nyt viimeiseksi tarvitsen. En halua nähdä unta - en voi nähdä unta. Yksikin uni vielä ja voit sanoa hyvästit minulle."

Charlie räpäytti silmiään hämmennyksestä. "Yksi mikä?"

"Yksi uni." Draco käveli pois aitaukselta kohti puita. "Et sinä voi ymmärtää."

"Kuules nyt," Charlie sanoi ottaen nopeasti kiinni Dracon hihasta ja kääntäen hänet itseään kohti niin, että he seisoivat nyt kasvotusten. "Minkälaisia lääkkeitä oikein olet napsinut? Sinisiä, punaisia vai vihreitä? Ai, vai otitko niitä pyöreitä mustia, jotka näyttävät ihan Englannin lakuilta? George otti niitä kerran vahingossa ja luuli viikon olevansa moottoripyörä."

"En luule olevani moottoripyörä," Draco sanoi ärsyyntyneenä. "Hei, voisitko vain irrottaa takistani? Olen ihan kunnossa."

"Ei, et ole kunnossa," Charlie sanoi päättäväisesti, vaikkakin päästi irti pojan käsivarresta. "Ensinnäkin saatoit itsesi melkein kuoliaaksi äsken. Ja toiseksikin tuo on minun takkini."

"Ai haluatko tämän takaisin nyt?"

"Ei, en halua sitä takaisin. Haluan, että lopetat käyttäytymästä kuin mikäkin ärsyttävä kakara ja tulet telttaani nukkumaan. Ja syömään jotain. Ja ehkä hankkimaan vatsahuuhtelun. Et näytä oikein hyvältä."

"Mutta tunnen oloni ihan hyväksi," Draco sanoi avaten harmaanmustat silmänsä hyvin suuriksi. "Tunnen oloni mahtavaksi. Voin tehdä mitä tahansa. Voin lentää, voin ratsastaa lohikäärmeellä, voin-" Hän keskeytti lauseensa ja katsoi Charlieta syvään silmiin. "Mitä sanoisit, jos joku tarjoaisi sinulle voimia, joilla voisit hallita koko velhomaailmaa?"

"Sanoisin, että maailmanhallitsijan homma ei ole niin hauskaa, kuin yleisesti luullaan," Charlie sanoi lempeästi. "Pitkät työajat, jatkuva ihmisille vilkuttelu, et koskaan saa olla oman työsi herra.."

"Voisitko pilkata vähän lisää?"

"En pilkkaa sinua," Charlie sanoi lempeästi. "Olen huolissani sinusta. Yrität syöttää itsesi lohikäärmeille, kysyt minulta hulluja kysymyksiä.. Tiedän, että olet käynyt läpi paljon viime aikoina, mutta-"

"Sinä et tiedä. Edes minä en tiedä. En voi uskoa, että olen edes sekaisin tästä. Mitä tässä on sellaista, mistä pitäisi olla sekaisin? Toisaalta edessäni on varma kuolema. Toisaalta suunnattomat voimat ja ikuinen elämä ja saan kaikki toiveeni toteutettua. Voisin olla nuori ja kaunis ikuisesti. Kuka tahansa ei pysty sanomaan niin." Draco katsoi Charlieta ja pudisti päätään. "Vihaan Harrya. Tämä on kaikki hänen syytään."

"Miten hemmetissä mikään tästä liittyy Harryyn?" Charlie sanoi vihaisesti. "Okei, nyt riittää." Hän kurottautui ja kaappasi kiinni Dracon ranteesta vetääkseen pojan pois luutansa luota - ja henkäisi yllätyksestä. Miettimättäänkään Charlie huudahti, "Mitä sinulle on tapahtunut?"

Dracon pää nousi ylös, hänen silmänsä muuttuivat viiruiksi.

Charlie pystyi tuntemaan järisyttävän veren sykkivän siinä ranteessa, jota hän piteli. Kylmä veri kuohui vielä kylmemmän ihon alla - tällaisen ruumiinlämmön saa vain kuoleva ihminen, hän ajatteli.

Draco katsoi häntä ja hänen silmänsä toistivat huolen, mutta eivät hämmästystä. "Satutinko sinua?"

"Olet kylmä," Charlie sanoi. "Niinkuin.. jäätä.. oletko sairas?"
"Kaikki tapahtuu vaan niin nopeasti," Draco sanoi. "Eikö vain?"
Charlie vain tuijotti poikaa.

"Minun pitäisi mennä," Draco sanoi vetäen rannettaan pois päin. Charlie päästi hänet otteestaan. "Älä kerro kenellekkään, että olin täällä."

"Draco," Charlie sanoi yrittäen kuulostaa kärsivälliseltä, "Sitä en voi tehdä. Saatoit itsesi melkein kuoliaaksi tänään. Etkö ymmärrä sitä?"

Draco katsoi Charlieta. Kuunvalo löi kirkkaita, valkoisia kipinöitä hänen silmiinsä. Hän sanoi, "Älä pakota minua tekemään jotain mikä unohtaisi, että näit minut."

Charlie räpäytti silmiään. "Toivoisin vain," hän sanoi hitaasti, ei aivan varmana siitä tarkoittiko hän sitä, mutta ainakin hän halusi tarkoittaa, "ettet lähtisi."

"Tiedät, että pystyn siihen," Draco sanoi aivan niin kuin Charlie ei olisi puhunut ollenkaan. "Lupaa minulle."

"Minä-" Charlie selvitti kurkkuaan tuntiessaan yhtäkkiä olonsa sekä hämmentyneeksi, että vaivautuneeksi. "Mistä tiedät, että pidän lupaukseni?"

"Olet Weasley," Draco sanoi kääntäessään Tulisalamansa menosuuntaan. "Et valehtele."

"Selvä," Charlie sanoi. "Minä lupaan. Mutta yhdellä ehdolla."

"No mitä?"

"Anna minun hakea sinulle edes vähän ruokaa ja vaihtovaatteita."

Draco katsoi häntä hetken tyhjä ilme kasvoillaan ennen kuin nyökkäsi. Charlie hölkkäsi teltalleen. Hänen ajatuksensa juoksivat nopeammin kuin hänen jalkansa. Jotain hyvin outoa on tekeillä, hän ajatteli kahmiessaan käsiinsä nopeasti kasan ruokaa ja joitain vaatteita - farkut ja pinon paitoja, koska poika selvästikin paleli. Mutta nythän on kesäkuu, ääni hänen mielensä perukoilla sanoi. Miksi hän on niin kylmissään?

Charlie oli puoliksi varma, ettei Draco odottaisi häntä aitauksen laidalla kun hän tulisi takaisin, mutta siellä hän seisoi. Hiljaisena ja mustien vaatteiden peittämänä, oudon kurjana myttynä ja kalpeana, hiukset sekaisena istuen puunrunkoa vasten pidellen Tulisalamaansa sylissään niin kuin se olisi ollut ase.

Charlie pysähtyi ja katsoi poikaa. "Draco," hän sanoi. "Missä miekkasi on? Ottiko Sirius sen?"

"Annoin sen pois," Draco sanoi nousten ylös ja väläyttäen Charlielle hymyn, josta hän näkisi painajaisia vielä vuosienkin jälkeen. "Se tulee kyllä vielä takaisin. Se on minulla nyt, vaikka se ei olisikaan mukanani." Tällä järjettömällä lausahduksellaan hän kurottautui Charlieta kohti ja nappasi vaatepinon ja ruoan hänen käsistään.

"Ole varovainen," Charlie sanoi tietäen kuinka vaillinaiselta kuulosti. "Tule takaisin, jos tarvitset-"

"Kiitti Charlie," Draco keskeytti, nousi Tulisalamalleen ja lensi pois.

Charlie oli sekä pahoillaan, että ei ollenkaan pahoillaan nähdessään pojan kaikkoavan yötaivasta vasten.

***

Lupin seurasi Siriusta Pyhän Mungon taikatautien sairaalan väkijoukkojen peittämien käytävien läpi. Kun he lähestyivät huonetta, jossa Dumbledoren oli määrä olla, he näkivät suuren ihmisryppään oven edessä. Toimittajia - Lupin tunnisti Rita Luodikon banaaninkeltaisen kaavun ja kimaltavat silmälasit - tohtoreita ja puoliksi hysteerisiä ministeriön virkamiehiä, jotka kerääntyivät kokoon kuin muurahaiset.

Sirius ja Lupin tunkivat tiensä ihmisten läpi ja pysähtyivät vasta, kun saapuivat ovelle jota vartioi valkoisiin pukeutunut lääkintävelho, jonka nenällä keikkuivat silmälasit ja jonka kasvoilla oli ärsyyntynyt ilme. Hän heilautti kätensä kaksikon eteen. "Tämä on kiellettyä aluetta."

Sirius risti kätensä rinnalleen ja mulkaisi velhoa. "Ja kukas sinä sitten olet?"

Lääkintävelho näytti loukkaantuneelta. "Olen tohtori Simon Branford. Vastaan tämän kerroksen turvallisuudesta ja tämä huone on kiellettyä aluetta kaikille paitsi-"

"Olen Sirius Musta," Sirius keskeytti. "Ja ministeriö on lähettänyt minut."

"Sinä olet Sirius Musta?" Lääkintävelho laski kätensä katsoen Siriusta sivusilmällä. Joskus muinoin miehen kasvot olivat koko velhomaailman tiedossa, mutta nykyään hän näytti tietysti niin erilaiselta. "Sinun on parasta tulla sisään," mies sanoi. "Olemme odottaneet sinua."

Sirius oli juuri sanomassa jotain hyvin törkeää, kun Lupin hyppäsi väliin nopeasti. "Kiitos," hän sanoi tohtorille, joka nyökkäsi päätään ja työnsi oven nopeasti auki osoittaen tietä Siriukselle. Tohtori Branford kumartui huoneeseen Siriuksen perässä ja Lupin seurasi häntä.

He löysivät itsensä kapealta käytävältä, jonka varrella oli yksi ainoa ovi. "Minun on kerrottava teille kaksi asiaa," tohtori sanoi kääntäen kasvonsa Lupinia ja Siriusta kohti. "Ensimäinen on se, että vaimonne on jättänyt teille viestin." Hän katsoi epäluuloisesti Siriusta, joka ei jaksanut korjata hänen huomautustaan Narcissasta. Sirius vain kohotti kulmakarvaansa. "Hän sanoi, että Draco on lähtenyt, eivätkä he tiedä minne hän meni. Oletan, että tiedätte, mistä viestissä on kyse?"

"Kyllä," Sirius sanoi lyhyesti ja vaihtoi katseita Lupinin kanssa. "Tiedän, mistä on kyse."

"Ja toiseksi," lääkintävelho jatkoi, "professori Dumbledoren tila on niinsanottu taika-salpaus. Vain hyvin valikoidut, ennalta selvitetyt vieraat saavat tulla hänen luokseen. Olkaa hyvät ja pitäkää taikasauvat taskuissanne. Ymmärretty?"

Lupin ja Sirius nyökkäsivät ja seurasivat tohtori Branfordia käytävän ainoan oven läpi kohti keskikokoista sairaalahuonetta, jota reunustivat valkoiseksi rapatut kiviseinät. Keskellä huonetta oli suuri sänky, jolla makasi Albus Dumbledore, valkoinen peitto rinnalle asti vedettynä ja silmät suljettuina. Lupinin sydän kiepautti yhden ylimääräisen kierroksen, kun hän näki miten vanhalta ja avuttomalta mies näytti. Sirius seisoi sängyn laidalla kädet toisiinsa kietoutuen kasvoillaan mitäänsanomaton ilme. Tohtori puristi kansiotaan ja näytti hyvin onnettomalta seistessään Siriuksen rinnalla.

Lupin käveli huoneen keskustaa kohti hermonsa sähähdellen selkärankaa pitkin. Heikko mutta käsinkosketeltava pimeyden voimien aura oli laskeutunut sängyn ylle peittäen hauraan näköisen miehen, joka makasi sängyllä. Lupin katsahti kohti tohtoria. "Kuoleeko hän?"

"Emme tiedä. Ei hän juuri nyt ainakaan kuole. Tai ei aivan. Hän on salpaantunut. Hänen elintoimintonsa ovat vakaat, mutta hän ei herää, eikä vastaa ärsykkeisiin-"

"Mitä hänelle tapahtui?" Sirius keskeytti ottamatta katsettaan irti Dumbledoresta. "Kirjeessä sanottiin jotain ankeuttajista, mutta Dumbledore olisi pystynyt hoitelemaan muutamat ankeuttajat. Oliko siellä jotain muutakin?"

"Erittäin hyvä huomio, Musta," sarkastinen ääni ovensuulta sanoi.

Lupin ja Sirius kääntyivät ja tuijottivat - Lupinin kasvoilla oli yllättyneisyyttä ja Siriuksen kasvoille nousi kauhu.

Ovella seisoi Severus Kalkaros.

Hän ei ollut muuttunut juuri ollenkaan siitä kun Lupin oli hänet nähnyt viimeksi kolme vuotta sitten Rääkyvässä Röttelössä Tylyahossa. Samat happamat kasvot, joita korostivat tummuneet silmät ja ilkeä ilme. Hänellä oli yllään kulunut kaapu ja hänen vasemmassa hihassaan oli vihreä reunus, joka merkitsi sitä, että hän oli Luihuisen tuvan johtaja. Hänen oikeassa hihassaan oli keltainen reunus, joka tarkoitti, että hän oli ministeriön asialla. Lupin näki kuinka Siriuksen katse harhaili Kalkaroksen käsivarresta toiseen ja hän tiesi, että Sirius oli nähnyt värit myös.

"Professori Kalkaros," lääkintävelho sanoi kuulostaen huojentuneelta.

Kalkaros marssi heidän ohitseen edes vilkaisematta päinkään, istuutui tuolille Dumbledoren sängyn ääreen ja alkoi kahmia tavaroita kaapujensa taskuista - Lupin näki välähdyksen huhmarista ja survimesta, sekä pussista, jonka sisältö näytti hieman koppakuoriaisten kuorilta ja jonkinnäköisen pullon.

Sirius istuutui välittömästi alas toiselle tuolille ja mulkoili taikajuomamestaria. "Mitä teet täällä Kalkaros?"

"Ministeriön asioita selvästikin," Kalkaros katsoi Siriusta pehmeän vihan siivittämällä katseella. "Mutta kysymys kuuluukin, mitä sinä teet täällä?"

"Ministeriö lähetti minut myös," Sirius tiuskaisi. "Dumbledore oli matkalla minun luokseni, kun hänen kimppuunsa hyökättiin. Luulen, että he ajattelevat minun tuovan hieman valaistusta koko asiaan."

Kalkaros katsahti kohti tohtoria, joka nyökkäsi.

"Ehkä kukaan ei kertonut sinulle," Kalkaros sanoi tehden samalla huhmariillaan ja survimellaan jotain, mitä Lupin ei aivan osannut sanoa. Kalkaroksen eleet olivat piilossa hänen suurten hihojensa alla. "Dumbledore teki ministeriön kanssa viime vuonna sopimuksen, että jos jotain tapahtuu hänelle, minusta tulee asioiden pääselvittäjä. Hän antoi minulle viivyttämättömät ohjeet, joita nyt seuraan." Kalkaros hymyili heille ohuesti. "Luotan, ettette aio uhmata auktoriteettiani tässä asiassa."

"Mitä Toffeelle ja Dumbledorelle tapahtui?" Lupin kysyi yrittäessään pitää epäilyn ja vihan äänestään poissa. "Kuulimme, että ankeuttajat-"

"Toffee on kuollut; sen te tiesittekin tietysti. Ministeriö on juuri valitsemassa uutta taikaministeriä hänen tilalleen. Eivätkä ne olleet ankeuttajia," Kalkaros lisäsi ja hänen suunsa kaartui voimakkaasti alaspäin. "Tai ei ainakaan pelkästään ankeuttajia. Heidän kimppuunsa hyökkäsivät jotkut, jotka näyttivät ankeuttajilta, mutta ministeriö uskoo, että ne olivat valepukuihin pukeutuneita velhoja. Ja ainakin yksi heistä oli hyvin voimakas."

"Joten kuka se sitten oli?" Sirius tiuskaisi. Lupin pystyi näkemään pienen hermostuneen välkkeen Siriuksen silmissä. Se ilmestyi aina kun hän oli hyvin ärsyyntynyt ja yritti pitää itsensä kurissa, jottei olisi esimerkiksi heittäytynyt sängyn läpi ja fyysisesti puristanut vastaukset ulos Kalkaroksesta. "Emme tiedä," Kalkaros sanoi. "Sitä tässä yritämme selvittää."

"Selvittää keneltä?"

"Dumbledorelta," Kalkaros sanoi hiljaa.

"Mutta hän on-" Sirius heilautti kättään Dumbledoren selällään makaavaa olemusta kohti, nielaisi syvään ja sanoi. "Hän on salpaantunut. Ei vastaa ärsykkeisiin."

Kalkaros mulkaisi Siriusta tummien silmäpussiensa yli. "Jos et olisi aina tehnyt taikajuomatunneilla kaikkea muuta kuin taikajuomia," hän sanoi kylmästi, "tietäisit miksi minä olen täällä."

Siriuksen silmissä välkkyi taas. Tällä kertaa paljon voimakkaammin. "Hyödytön limainen palikka," hän räjähti tuijottaen Kalkarosta.

"Toivoisin, että säästäisit nimittelysi," Kalkaros sanoi tuijottaen takaisin. "Siitä ei ole mitään hyötyä."

"Ja minä taas toivoisin, että tukehtuisit kuoliaaksi omaan limaiseen palikkuuteesi, mutta emme aina saa kaikkea haluamaamme, emmehän?" Sirius sanoi huomioimatta Lupinin tukahtunutta katsetta.

"En usko, että palikkuus on edes oikea sana," Lupin huomautti hiljaa.

"Pää kiinni Kuutamo," Sirius tiuskaisi siristäen silmiään vihasta.

"Kuutamo?" Kalkaroksen kulmakarvat kohosivat ylös. "Te kaksi kutsutte toisianne vieläkin lapsuuden lellittelynimillä? Miten hellyyttävää ja aika surullistakin sellaisella keskenkasvuisella tavalla."

Lupin nousi nopeasti Siriuksen vierelle ja painoi kätensä tiukasti ystävänsä olkapäälle. Osaksi hän halusi osoittaa tukensa ja osaksi muistuttaa Siriusta siitä, että tarpeen tullen hän pystyisi helpostikin pitelemään häntä paikoillaan ja väkisinkin pitämään hänet hyökkäämästä Kalkaroksen kimppuun. Viidentenä Tylypahkan vuonna Lupin oli kerran heittänyt Siriuksen läpi Rohkelikon oleskeluhuoneen. Jopa hänen ystävillään oli vaikeuksia muistaa aina miten voimakas Lupin oikeastaan olikaan. "Professori Kalkaros," Lupin sanoi tyynesti. "Olemme kaikki täällä samasta syystä. Yritetään olla menemättä henkilökohtaisuuksiin."

Kalkaros ei huomioinut häntä, vaan touhusi huhmarin ja survimensa kanssa. Hän kääntyi ympäri pitäen toisessa kädessään pulloa, joka oli puoliksi täynnä nestettä ja toisessa kädessään pientä, kirkasta pussia, jossa oli mustanoloista pulveria. Hän kaatoi pulveria nesteeseen, heilutti pulloa monta kertaa ja katsahti ylös. "Selvä Lupin," hän aloitti -

Kalkaroksen lauseen keskeytti yllättävä ääniaalto, joka kuului käytävältä huoneen toiselta puolelta. Lupin, jonka kuulo oli hyvin herkkä, pystyi erottamaan äänten sekamelskasta monta eri ääntä, jotka kaikki puhuivat yhtä aikaa.

"Toimittajat," Sirius sanoi suppeasti.

"Menen katsomaan mistä oikein on kyse," sanoi tohtori, joka näytti olevan innoissaan saadessaan tekosyyn päästäkseen pois Kalkaroksen ja Siriuksen väliseltä taistelukentältä. Hän luikki pois pitäen potilaskansiotaan vieläkin tiukasti käsissään.

Kalkaros ei huomioinut miehen lähtöä. Hän nosti kaapunsa hihat ylös ja kumartui Dumbledoren ylle pitäen pulloa käsissään. Hän nojautui eteenpäin ja laittoi kätensä Dumbledoren olkapäälle - oudon hellä ele, Lupin ajatteli - sitten hän kaatoi koko pullon sisällön Dumbledoren suuhun.

Siriuksen olkapää tärähti Lupinin otteen alla. "Mitä oikein teet?" Kalkaros istui alas puristaen tyhjää pulloa rintaansa vasten tuijottaen Dumbledoren jäykkää ruumista kimaltelevin silmin. "Odota."

Lupin tuijotti. Hetken ajan mitään ei tapahtunut - sitten hän näki kuinka Kalkaroksen hartioiden jännitys terävöityi yhtäkkiä ja hän kuuli vierellään istuvan Siriuksen hengähtävän ihmetyksestä. Dumbledoren ruumis liikkui. Hänen kätensä puristuivat nyrkkeihin ja hänen selkänsä suoristui. Harmaa savupilvi nousi hänen rinnastaan aina ylöspäin jättäen jälkeensä hopeista pölyä. Savu ei kuitenkaan hälvennyt, vaan alkoi sulautua ja kovettua. Se muotoutui hahmoksi. Lupin näki, kuinka savun keskelle ilmestyivät silmät, nenä, suu, hopeanvaaleat hiukset ja puoliksi läpinäkyvät silmälasit. Ilmaan muodostui Dumbledoren pään ja olkapäiden muodostama aavemainen hahmo. Kasvot kääntyivät hitaasti heitä kohti ja Lupin näki sanattomana ja hämmästyneenä, kuinka läpinäkyvä suu kaartui pieneen hymyyn.

"Severus," Dumbledore sanoi katsoen alas. "Sirius. Ja Remus. Olette kaikki täällä."

Kalkaros katsahti nopeasti kohti Siriuksen ja Lupinin hämmästyneitä ilmeitä ja heikko hymy kiipi hänen huuliensa kulmaan. "Olemme täällä rehtori. Mutta meillä ei ole paljoakaan aikaa."

Dumbledore kallisti päätään. "Joten meidän on parasta siis aloittaa."

***

Narcissa laittoi käden suulleen. "Vanhempanne," hän sanoi kääntyen kohti Ronia ja Ginnyä, jotka näyttivät kummatkin sähköiskun saaneilta. Hermione olisi voinut vannoa, että Ronin hiukset nousivat pystyyn. "Äiti ja isä?" Ginny henkäisi näyttäen sekä yllättyneeltä, että kauhistuneelta. "Voi ei, näen jo sielujeni silmissä kuinka he murhaavat meidät."

Antonin haamu näytti huolestuneelta.

"Tässä talossa ei tule tapahtumaan yhtään murhaa," Narcissa sanoi napakasti ja näytti Antonille tietä ovelle. "Anton, mene kertomaan heille, että olemme tulossa. Ron ja Ginny, tulkaa mukaan. Harry ja Hermione, odottakaa täällä."

"Ei," Harry sanoi nopeasti, "Tulen teidän kans--"

"Sinä odotat täällä," Narcissa sanoi äänessään rautakaltereiden kylmyyttä. Erittäin käskevän näköisenä hän heilautti kaapunsa helmat ympäri ja käveli pois huoneesta ajaen Ronia ja Ginnyä edellään kuin pieniä ankanpoikasia. Kun hän ohitti Hermionen, hän kurotti suuren hihansa peittämän käden kohti Hermionea ja painoi jotain tytön käteen. Hermione katsoi nopeasti ylös yllätyksestä, näki Narcissan väläyttävän hänelle pienen puolihymyn ja sen jälkeen hän häipyi huoneesta kummankin Weasleyn kanssa ja jätti Hermionen yksin Harryn kanssa huoneeseen.

Hermione katsoi kohti Harrya ja näki, että poika seisoi nojaten toista kättään työpöydän pintaan. Hän tarkasteli päättäväisesti yhtä pöydällä lojuvaa kirjaa, jota Hermione ja Ron olivat aiemmin lukeneet, vaikkakin Hermione huomasi, että Harry luki kirjaa väärinpäin. Hermione ei ollut varma pitäisikö hänen puhua Harrylle vai ei, joten hän katsahti alas kohti Narcissan antamaa esinettä.

Se oli kirje Kalkarokselta.

Hermione istui nopeasti alas lähimpään nojatuoliin ja tuijotti kirjettä. Se oli paksun kermanvärisen pergamenttipaperin rulla, jonka ympärille oli kiedottu vihreänhopeinen nauha. "Harry," Hermione kähisi ja nosti kirjerullan ylös niin, että Harry näki sen. "Kirje Kalkarokselta - koskien juomaa."

Harry laski kirjan kolisten alas pöydälle, mutta ei liikahtanutkaan. "No avaa se," hän sanoi ilmeettömästi.

Hitaasti Hermione veti nauhan rullan ympäriltä, avasi kirjeen ja tutkaili sivua, joka oli täytetty Kalkaroksen tutulla, tiheällä käsialalla. Hän luki sen kerran, sitten toisen kerran suurin silmin.

Sitten hän ojensi kirjeen Harrylle.

Poika käveli pöydän takaa hitaasti ja nappasi kirjeen Hermionen käsistä, sitten vetäytyi takaisin kauemmas ennen kuin avasi rullan ja luki sen. Hermione katsoi kun Harryn katse kiisi läpi paperin tietäen mitä hän luki:

Herra Malfoy -

Olen otettu siitä, että olet valinnut viettää kesälomasi tehden tutkimusta taikajuomista ja niiden vastaloitsuista. Ehdotan kuitenkin, että tekisit tutkimuksesi jostain muusta juomasta. Tunnistin kyseessä olevan juoman kuvauksesi perusteella, vaikkakin olen ymmälläni siitä, miten olet päätynyt tekemisiin moisen juoman kanssa. Se on hyvin vanha resepti ja melko laitonkin sellainen; Olen löytänyt viitteitä siitä omista materiaaleistani komennuskirouksen tai vaihtoehtoisesti Omnia Vincit loitsun alta - se on latinaa ja tarkoittaa 'rakkaus voittaa kaiken'.

Mitä taas vastaloitsuihin tai peruutuksiin tulee, sellaisia ei ole, ellei oteta lukuun kiintymyksen jomman kumman osapuolen kuolemaa. Toistaisin vielä, että suosittelen jotain toista taikajuomaa tutkimuksesi kohteeksi. Otathan minuun yhteyttä, jos haluat apua.

Sydämellisesti,

Professori Severus Kalkaros

Harry lopetti lukemisen hiljaisuuteen, nosti päänsä ja räpäytti silmiään. "Se siitä sitten," hän sanoi värittömän oloisella äänellä.

Täysin oman luonteensa vastaisesti Harry rypisti paperin voimakkaasti nyrkkiinsä ja heitti sen tyhjään takkaan. Sitten hän pyörähti ympäri. Hermione näki kuinka pojan olkapäät kiristyivät kun hän käveli läpi huoneen ja pysähtyi kirjahyllyn eteen - hän vain yksinkertaisesti menetti kaiken mielenkiintonsa jatkaa matkaansa huoneen halki.

Harry seisoi alla lyijylasisen ikkunan, joka löi kirkkaita sinisten ja vihreiden ruutujen kuvioita pitkin hänen kasvojaan ja valkoista paitaansa. Hän katsoi ylös ja katsoi kohti Hermionea ja Hermione pystyi näkemään kuinka onnettomalta pojan kasvot näyttivät - Harry, joka oli aina ollut luonnostaan iloinen henkilö.

Se on minun vikani, Hermione ajatteli synkästi.

Hän nousi jaloilleen, mutta ei liikkunut kohti Harrya. "Eihän," hän kuuli oman äänensä korvissaan. "Harry, vain koska Kalkaros sanoo, ettei taikaa pysty peruuttamaan, ei tarkoita, että se olisi totta. Hän sanoo vain mitä tietää, eikä hän tiedä kaikkea. Olen varma, että on olemassa vielä keino. On pakko olla."

"Kaikkiin ongelmiin ei ole ratkaisua Hermione," Harryn hiljainen ääni porautui vihan läpi. "Tiedän, että sinun on vaikea uskoa sitä."

"En ymmärrä miksi minun pitäisi uskoa sitä. Luovuttamisessa ei ole mielestäni mitään järkeä."

Mutta Harry ei näyttänyt kuuntelevan. Hän tuijotti tyhjyyteen Hermionen pään ylle. "Minulla on ikävä sinua," hän sanoi hiljaisuuden sijaan. "Minulla on jo nyt ikävä sinua, vaikka siitä on vasta muutama tunti. Ajattelen kokoajan kuinka suuri ikävä minulla on sinua huomenna, tai ylihuomenna, tai yliylihuomenna. Koska en usko, että tämä muuttuu tästä mihinkään. Luulen, että on olemassa asioita, jotka eivät koskaan muutu paremmaksi ja tämä taitaa olla yksi niistä."

"Harry-" Hermione aloitti ottaen askeleen kohti poikaa.

Harry nosti kätensä pysäyttääkseen Hermionen. "Älä tee asioista pahempia kuin ne jo ovat."

"Anna minun edes selittää," Hermione sanoi niin nopeasti, että sanat lähes kompastuivat toisiinsa. "Anna minun selittää ja pyytää anteeksi. Se on viimeinen asia, jota sinulta pyydän. Vannon."

"En halua anteeksipyyntöä. Haluan vain tietää."

"Mitä tahansa haluat tietää, minä kerron sinulle," Hermione sanoi ja todella tarkoitti sitä.

"Miksi viitsit teeskennellä?" Harry lähes huusi. "Kun näin sinut - tornin ulkopuolella - ensimmäisen kerran, miksi teeskentelit, että olit iloinen nähdessäsi minut? Miksi vaivauduit? Mikä järki? Ymmärrän, ettet kertonut minulle totuutta juomasta, mutta miksi näyttelit? Suutelin sinua, eikä se ollut vain yksipuolista. Suutelit minua takaisin. En pystynyt edes huomaamaan-" Hänen lauseensa loppui kesken ja hän katsoi toiseen suuntaan. "En pystynyt edes huomaamaan mitään eroa."

Hermione tuijotti poikaa ihmeissään. Tietysti, hän ajatteli, Harry ei tiedä-

"Luuletko, että lemmenjuoma tarkoittaa etten rakasta sinua enää?" hän sanoi.

Harry ei vastannut. Hän vaan tuijotti pois päin.

"Harry, sitä se ei todellakaan tarkoita. Tunteeni sinua kohtaan eivät ole muuttuneet ollenkaan ja ellen rakastaisi sinua niin paljon, en olisi valehdellut sinulle - tiedän että tämä kuulostaa tyhmältä, mutta se on totuus. En kestänyt ajatusta siitä, että olisin satuttanut sinua-"

Hänen lauseensa hajosi pirstaleiksi tietäen miltä se kuulosti - oikeat sanat vain näyttivät pakenevan pois hänen luotaan, aivan kuin niin moni muukin asia lähiaikoina. Hän tiesi että se johtui juomasta - se ei vain ollut antanut hänelle tunteita, joita hän ei halunnut, vaan se tukahdutti kaikki ne ominaisuudet, jotka antaisivat hänen taistella niitä vastaan - tahdonvoima, selkeys, tarkoituksen voima. Se oli asteittaista, mutta se tapahtui - hän pystyi tuntemaan sen.

"En valehtele," Hermione kuiskasi, mutta Harryn ilme ei muuttunut ja Hermione mietti epätoivoisesti: Hän ei koskaan tule uskomaan mitään mitä hänelle sanon, ei nyt, eikä tämän jälkeen. Ja toisaalta, miksi hänen pitäisikään?

"Harry tule tänne," Hermione sanoi.

Harry nosti katseensa ja kun Hermione näki pojan kasvoilla olevan ilmeen, hän melkein toivoi, ettei Harry tulisi.

"Tule tänne," Hermione sanoi uudestaan. "Ole niin kiltti."

Vastentahtoisesti liikkuvana Harry kulki halki huoneen ja pysähtyi seisomaan Hermionen eteen näyttäen uhmaavalta. Hänen leukansa oli ylhäällä, vihreät silmät lukemattomat. Hermione kurottautui eteenpäin ja otti kiinni Harryn oikeasta ranteesta vetääkseen pojan käden kohti häntä laskien sen juuri hänen sydämensä yläpuolelle. "Sinun on pakko uskoa minua," hän sanoi. "Tee mitä sinun tarvitsee."

Hetken ajan Harry näytti siltä niin kuin ei olisi ymmärtänyt mitä Hermione tarkoitti. Sitten ahaa-elämys täytti hänen kasvonsa ja hänen silmänsä suurenivat kun hän otti askeleen taaksepäin yrittäen vetää kättään pois Hermionen luota.

Mutta Hermione puristi Harryn kättä tiukasti. "Ole niin kiltti," hän sanoi. "Tai teen sen itse."

Harry nosti kateensa, kunnes hänen silmänsä kohtasivat Hermionen silmät ja tyttö näki jonkun murenevan hänen silmiensä takana. Hänen sisällään velloi uteliaisuus ja halu tietää mikä on totuus.

"Veritas," Harry sanoi.

Hermione tunsi pehmeän räjähdyksen rintansa sisällä ja henkäisi syvään. Se sattui, mutta ei niin paljon kuin hän olisi uskonut, muistaen sen tuskan Dracon silmissä kun hän oli loitsunut kirouksen häneen. Mutta toisaalta Draco oli taistellut vastaan ja Hermione ei taistellut. Hän sulki silmänsä puristaen itsensä vasten työpöytää antaen kivun uppoutua lävitseen kuin hopeiset säikeet.

"Kysy minulta Harry," hän sanoi.

Hermione kuuli epäröintiä pojan äänessä. "Rakastatko minua?"

Hermione avasi silmänsä. "Kyllä."

Hän näki pienen jännityksen poistuvan Harryn olkapäiltä, vaikkakin ne kaikki kysymykset eivät kaikonneet hänen silmistään.

"Kysy minulta olenko rakastunut sinuun," Hermione sanoi.

"Oletko rakastunut minuun?"

"Kyllä. Täydellisesti."

Harry katsahti nopeasti kohti Hermionea piilottaen ilmeensä. "Okei sitten," hän sanoi lievästi kuristuneella äänellä ja selvitti kurkkuaan. "Oletko rakastunut Malfoyyn?"

Hermione puristi pöydänkulmaa. "Kyllä."

Harry ei irvistänyt tai vaihtanut ilmettään, mutta toisaalta Hermionen vastaus ei tullut yllätyksenä. "Mutta se ei ole samanlaista rakkautta?"

"Ei. Se on erilaista. Se ei ole aitoa. Pystyn tuntemaan sen. Se ei silti tarkoita, ettenkö tunne sitä."

"Luuletko tosiaan, että on olemassa vastaloitsu?"

"Kyllä," Hermione sanoi kuullessaan omassa äänessään ihmetystä. "Kyllä, uskon todellakin."

Harry otti askeleen lähemmäs Hermionea antaen kätensä vieläkin pitäytyä Hermionen sydäntä vasten. Tyttö pystyi näkemään oman peilikuvansa Harryn laajentuneiden pupillien kautta ja hän näki ne varjot, jotka leijuivat silmien pinnalla. "Kysy jotain muuta," Hermione sanoi epätoivoisena löytääkseen jotain, mikä voisi vakuuttaa Harryn lopullisesti. "Kysy ihan mitä tahansa, en välitä."

Harry kumarsi päätään. Hermione melkein vannoi nähneensä hänen hymyilevän ohimennen -

"Mitä tahansa?" Harry kysyi.

Hermione nyökkäsi.

"Näytänkö ihan tytöltä siinä Siriuksen antamassa uudessa juhlakaavussa?"

"Mitä?" Tämä oli viimeinen kysymys mitä Hermione oli Harrylta odottanut, mutta totuusloitsu ei erottanut tärkeitä ja turhamaisia kysymyksiä toisistaan. Se halusi vain totuuden. "Et. Näytät todella suloiselta," Hermione sanoi ja lähes hymyili kuullessaan sanojen soljuvan suustaan. "Kuulitko! Sanoinhan sinulle niin."

"Selvä sitten. Piditkö oikeasti siitä lahjasta, jonka annoin sinulle viime jouluna?"

"En," Hermione sanoi muuttuen tulipunaiseksi. "Tarkoitan siis-" Mutta kirousta vastaan oli turha taistella. "Annoit minulle sukkia, Harry. Tytöt eivät halua sukkia! Kotitontut haluavat sukkia! Tiedän, ettemme seurustelleet vielä silloin, mutta ihan totta."

Harry naurahti hiljaa. "Pidän tuon mielessä," hän sanoi. "Noniin, onko sinusta oikeasti mielenkiintoista katsoa huispauspelejäni, vai tuletko katsomaan niitä vain siksi, että voisit pitää huolen siitä etten saata itseäni kuoliaaksi?"

"Tulen peleihin vain pitämään huolen siitä ettet saata itseäsi kuoliaaksi," Hermione sanoi ja vingahti. "Mielestäni huispaus on tylsintä koko maailmassa, pahempaa kuin katsoa maalin kuivuvan. Harry, lopeta."

"Sanoit että voin kysyä mitä tahansa. Noniin, oletko rakastunut Roniin?"

Hermione tuijotti. "Harry! Mitä? En!"

"Oletko rakastunut Viktor Krumiin?"

"En lähimainkaan. Mitä oikein ajat takaa?"

"Professori Kalkarokseen?"

"Voi ei, tämä muuttuu aina vain yököttävämmäksi. En."

"Professori Lupiniin?"

"Olet lopullisesti seonnut. En!"

"Siriukseen?"

Hermione näytti vakavalta. "No, hän on kieltämättä käsittämättömän seksikäs."

Harry näytti kauhistuneelta. "Hermione!"

Yhtäkkiä Hermione kikatti pystymättä kontrolloimaan itseään. "Älä kysy, ellet halua tietää vastausta!"

Harry hymyili leveästi. Oikein leveästi. Hermione ei ollut nähnyt pojan kasvoilla moista hymyä ties kuinka pitään aikaan. Sillä hetkellä Hermione olisi kertonut hänelle mitä tahansa vaikka ilman totuuskirousta. "Noniin," Harry sanoi. "Nyt kun olemme romanssiaiheissa muutenkin, luulen että sinun pitäisi kertoa minulle miksi mielestäsi minä olen niin järisyttävän puoleensavetävä. Ihan ajan kanssa vaan ja voit käyttää niin suuria sanoja kuin vaan ikinä haluat."

"Voi ei, tämä ei ole reilua," Hermione protestoi tuntiessaan kasvojensa muuttuvan kirkkaanpunaisiksi.

"Kamaan, vastaa kysymykseen. Miksi rakastat minua?"

Hermione tunsi sanojen purkautuvan suustaan kontrolloimattomasti. "Rakastan sinua koska-"

Sitten Harryn käsi oli hänen suullaan. Hermione kuuli pojan sanovan "Lopeti loitsuimes," ja hän tunsi kivun rintalastojensa takana häipyvän. Hän katsahti ylös ja näki Harryn katsovan häntä, ei hymyillen, mutta ei myöskään vihaisena. "Olen pahoillani," hän sanoi ottaen kätensä pois tytön suulta. "Se oli epäreilu kysymys."

"Ansaitsin sen," Hermione sanoi. "Ja paljon enemmänkin kuin sen."

"Sattuiko kirous?"

Hermione puristi hampaitaan yhteen. "Ei sillä niin väliä. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä että uskot minua. Uskothan minua nyt?"

Harry nyökkäsi. "Joo uskon, oikeasti uskon." Hän kurottautui ja veti Hermionen luoksensa kietoen kätensä hänen ympärilleen ja laskien leukansa tytön pään päälle. Hermione pystyi haistamaan tutun saippuan tuoksun ja kylmän yöilman tuoksun, joka oli kiinnittynyt pojan vaatteisiin. "Niin kauan kun oikeasti uskot, että on olemassa vastaloitsu.."

Hermione nosti leukaansa ylös ja katsoi poikaa päättäväisesti. "Minun on pakko."

"Tiedän."

"Harry, minä.."

Mutta hän ei pystynyt löytämään oikeita sanoja, joilla olisi kuvaillut mitä oikeasti halusi sanoa. Hän ei löytänyt sitä tärkeyttä ja vakavuutta kuvaamaan miten paljon hän oikeasti rakasti Harrya. Sanojen sijaan hän kurottautui kohti Harrya ja laski kätensä pojan olkapäille, veti hänet luokseen ja suuteli häntä - ensin koemielessä, koska hän ei ollut oikeastaan montaa kertaa aikaisemmin ollut suudelmien aloitteentekijänä - yleensä hän vain odotti, että häntä suudeltiin - mutta sitten paljon suuremmalla halulla, varpustaen ollakseen niin lähellä Harrya kuin vain mahdollista. Hän tunsi pojan käsien liukuvan alas hänen lanteilleen. Sitten Harry nosti Hermionen ylös niin, että tyttö istui nyt pöydällä ja Harry suuteli häntä takaisin. Suuteli niin lujaa, että se melkein sattui. Hermione oli hieman häkeltynyt - hän oli tottunut saamaan suloisia, pehmeitä suudelmia Harrylta, tottunut pojan lähes ujoon hellyyteen; hän oli ajatellut, että tämänkaltainen kiihko ja energia olivat säästetty jotain muuta varten - mutta ei näköjään. Hermione oli iloinen, että hän istui, sillä luut hänen polvissaan tuntuivat muuttuvan sulaksi voiksi. Hän tunsi Harryn painavan häntä alemmas kunnes hän lähes makasi pöydällä, tunsi pojan käsien liikkuvan ylös avatakseen Hermionen neuletakin nappeja -- Hermione kietoi jalkansa Harryn vyötärölle, kurkottaen samalla käsiään kohti Harrya vetääkseen häntä lähemmäs ja -

Krak!

Hermione hypähti yllättävän räjähtävän äänen vuoksi lähes tippuen pöydältä. "Mikä se oli?" hän henkäisi vasten Harryn olkapäätä. "Oliko se jonkinlainen.. magid juttu?"

Hän tunsi Harryn naurahtavan pehmeästi. "Ei oikeastaan," hän sanoi nousten kyynärpäidensä varaan katsoen alas kohti Hermionea. "Heitit paperipainon alas pöydältä."

"Ai," Hermione sanoi muuttuen helakanpunaiseksi. "Taisin vähän innostua liikaa. Sori."

"Minulla on sellainen vaikutus naisiin," Harry sanoi näyttäen vaatimattomalta.

"No ainakin sinulla on sellainen vaikutus minuun."

Harry punastui. Siinä oli se ero Harryn ja Dracon välillä, Hermione ajatteli - ei kriittisesti, mutta mielenkiinnolla. Draco ei olisi koskaan punastunut.

"Ei se ollut edes paras yritykseni," Harry sanoi.

"Vai niin," Hermione vastasi. Hän kohotti kätensä ja nosti Harryn silmälasit hellästi pojan kasvoilta laskien ne alas pöydänkulmalle. Sitten hän lukitsi kätensä Harryn kaulan taakse ja veti pojan alas luokseen. "Katsotaanpa sitten millainen on paras yrityksesi."

***

Narcissa sulki kikrjaston oven nopeasti ja kääntyi kohti Weasleyn vanhempia, Ronia ja Ginnyä, jotka kaikki katsoivat naista kohti kohteliaan uteliaasti.

"Öh," Narcissa sanoi. "Luulen, että meidän on parasta tulla takaisin vähän myöhemmin."

"Eikö Harry ole siellä?" Rouva Weasley kysyi vaaleanpunaisena äidillisestä huolesta. "Haluaisin nähdä hänet-"

"He juttelevat," Narcissa sanoi ottaen askeleen käytävälle kävelläkseen kohti aulaa. "Parasta, että annamme heidän olla nyt kahden." Hän katsahti taakseen ja näki Weasleyn vanhempien seuraavan häntä näyttäen uteliailta. "Heillä oli vähän riitaa," Narcissa selitti. "Tiedättehän millaisia teiniparit voivat olla. He tappelevat ja sitten sopivat - parasta jättää heidät nyt vaan kahden. Voimme tulla takaisin sitten myöhemmin katsomaan miten he ovat hoitaneet hommansa loppuun."

Narcissa kuuli takaansa tuhahtavan naurahduksen, mikä luultavasti kuului Ronille. Hän tunsi poskilleen nousevan punan. Jestas sentään, hän ajatteli. Tuo nyt ei kuulostanut ollenkaan siltä mitä tarkoitin.

***

"Paljonko meillä on vielä aikaa?" Dumbledoren sumuinen hahmo kysyi kohteliaasti Kalkarokselta.

"Taikajuoman tulisi antaa puheaikaa noin kymmenisen minuuttia," Kalkaros sanoi ytimekkäästi. "Ehkä hieman kauemminkin. Ja sitä voidaan käyttää vain kerran."

Sirius olisi voinut vannoa nähneensä Dumbledoren silmien säkenöivän. "Sitten meidän on parasta aloittaa."

"Rehtori," Sirius kysyi kiireellisesti. "Tiedätkö kuka hyökkäsi kimppuusi?"

"Hyvin voimakas pimeyden velho," Dumbledore sanoi. "Mutta luulen kuitenkin, ettei kyseessä ollut Voldemort."

"Luuletko, että se oli Luihuinen?" Sirius kysyi varsin tietoisena siitä epäuskoisesta katseesta, jonka Kalkaros väläytti häntä kohti ja siitä vielä epäuskoisemmasta katseesta, joka lehahti hänen omille kasvoilleen kun Dumbledore sanoi:

"Hyvin mahdollista," hahmo sanoi varoittaen ja Kalkaros hiljeni. "En nähnyt velhon kasvoja," Dumbledore jatkoi. "Eikä sillä muutenkaan olisi mitään merkitystä, sillä hän on varmasti täysin kykenevä piiloutumaan minkä tahansa ulkomuodon alle ja sitäpaitsi kukaan muu kuin Draco tai Hermione ei tunnistaisi häntä, olenko oikeassa?"

"Kyllä, se on totta."

Kalkaros katsoi Dumbledoresta Siriukseen ja kirkas katkeruus välähti hänen silmissään. "Taitaa olla vain ajanhukkaa tiedustella mistä oikein on kysymys?"

"Salazar Luihuinen on palannut," Dumbledore sanoi lyhyesti. "Se on ainoa asia, jonka tiedämme varmaksi. Lisäksi huolenamme on lumottu miekka. Yksi niistä neljästä elävästä miekasta, joita koskaan on taottu. Kaksi on jo tuhottu. Yksi on minun toimistossani timanttilasikaapissa. Ja se viimeinen on nuoriherra Malfoyn omistuksessa. En voi korottaa tarpeeksi sitä, kuinka tärkeästä asiasta on kyse."

Kalkaros räpäytti silmiään ihmeissään. "Draco Malfoy?" hän toisti.

Huoneen ovi aukesi ja tohtori Branford työnsi päänsä ovenraosta sisään. Hänen silmänsä laajenivat kun hän näki Dumbledoren leijuvan hahmon sängyn yllä, mutta onnistui pitämään päänsä kylmänä. "Professori Kalkaros," tohtori sanoi hermostuneena. "Jotain on tapahtunut - voisitko tulla tänne hetkeksi?"

Kalkaros näytti raivostuneelta. "Eikö se voi odottaa?"

"No," tohtori sanoi. "Itseasiassa ei."

"Kaikki on hyvin," Dumbledore sanoi. "Lähde vain Severus. Olet tehnyt jo sen mitä olet tänne tullut tekemään."

Vihaiseltava sitruunalta näyttävä Kalkaros hiihti ulos huoneesta tohtorin perässä. Lupin ei ollut pahoillaan miehen lähdöstä. Heti kun Kalkaros oli poistunut huoneesta, Sirius kääntyi kohti Dumbledorea. "Draco on kadoksissa," hän sanoi.

Dumbledore näytti synkältä. "Hieman ajattelinkin niin," hän sanoi.

"Luuletko että hän on kunnossa?"

"En todellakaan tiedä," Dumbledore kuulosti vieläkin synkältä. "Hän on vahva poika, yhtä vahva kuin Harry ja voimakaskin omalla tavallaan. Mutta se miekka on yksi voimakkaammista taikaesineistä, joita on koskaan tehty, emmekä tiedä sen täsmällistä tarkoitusta vielä."

"No," Lupin sanoi. "Se on Luihuisen työkalu, eikö vain? Se toimii hänen käskyjensä alla?"

"Nuo ovat kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastausta. Toivoin, että nuoriherra Malfoy olisi voinut valaista minua kyseisissä asioissa. Onko miekka todellakin Luihuisen työkalu vai hänen vihollisensa? Työskenteleekö hän miekan läpi vai ovatko he vastakkaisilla puolilla taistellen toisiaan vastaan?"

"Mutta miekkahan palautti Luihuisen takaisin elämään," Lupin huomautti.

"Kyllä. Mutta ehkä ei niinkään palkintona. Ehkä rangaistuksena. Luihuinen on syvästi velkaa voimille, jotka tekivät miekasta sen mikä se on. Jos Luihuinen on tuotu takaisin elämään, se voi johtua myös siitä, että voimat haluavat velkansa takaisin."

"Ja Luihuinen ei halua maksaa sitä?" Sirius kysyi.

"Ei," Dumbledore sanoi, "jos hän voi maksauttaa velkansa yhtä hyvin Dracon kautta. Luihuisen tarvitsee vain katsella sivusta ja antaa miekan tehdä tehtävänsä."

Lupin siristi silmiään. "Mikä on miekan tehtävä?"

"Miekka on tehty täyttämään toiveita. Se on sen tehtävä ja se on se voima, jolla se sai Luihuisen valtaansa alunperinkin. Miekka on yrittänyt näyttää Dracolle, että se pystyy tekemään kaiken mitä hän koskaan on halunnut. Onnistua siinä missä Harry epäonnistuu. Saada rakkautta juoman kautta -"

"Mutta sehän oli täysi vahinko," Lupin keskeytti. "Draco vain sattui olemaan paikalla; Hermione vain sattui näkemään hänet -"

"Tämän asian kanssa ovat tekemisissä voimat, joita en täysin vielä ymmärrä, jos nyt ymmärrän ollenkaan," Dumbledore sanoi. "Voisin kuvitella että miekka - Luihuisen yhteyden avulla tietysti - tiesi lemmenjuomasta ja saattoi Dracon oikeaan paikkaan juuri oikealla hetkellä. Toki asiaan liittyy monia muitakin haaroja ja asiat olisivat voineet kääntyä päälaelleenkin. Ja saatan olla väärässä siitä, että miekka yrittää toteuttaa Dracon toiveita lemmenjuomalla ja sen vaikutuksilla. Ehkä miekka vain halusi yksinkertaisesti kiduttaa poikaa. Ehkä se vain piti tilannetta kovin huvittavana. Miekkahan itsessään on paholainen. Sillä on oma kieroutunut huumorintajunsa, jota monikaan meistä ei varmaan halua sen kanssa jakaa."

"Hermione rakastaa Dracoa nyt," Sirius sanoi hitaasti. "Mutta en sanoisi, että Draco olisi asiasta itseasiassa kovinkaan iloinen."

"Mitä luulemme haluavamme, ei aina ole sitä mitä oikeasti haluamme," Dumbledore sanoi. "Ja muistakaa; miekan älykkyys, joka yrittää täyttää Dracon toiveita on pahansisuinen sellainen. Se näkee, että poika haluaa Hermionen rakastavan häntä ja kappas - nyt Hermione rakastaa häntä. Se ei koskaan ymmärtäisi, että toiveessa on jotain muutakin kuin vain ylimalkaisen kiintymyksen tavoittelu. Se ei koskaan ymmärtäisi miksi lisätty rakkaus ei ole, eikä koskaan voi olla tyydyttävää."

"Mitä miekka haluaa?"

"Elää," Dumbledore sanoi yksinkertaisesti. "Se haluaa sitä mistä Luihuinen sen onnistui huijaamaan tehdessään taian, joka sai hänet kuolemattomaksi. Erityisesti miekka haluaa magidin elämän. Vielä erityisemmin se haluaa sellaisen magidin elämän, jossa virtaa Luihuisen veri. Se oli alkuperäinen kauppa. Jos miekka ei saa elää Luihuisena, se ottaa jonkun hänen jälkeläisensä elämän."

"Dracon elämän," Sirius sanoi näyttäen kalpealta.

"Ei välttämättä Dracon," Dumbledore sanoi näyttäen hyvin synkältä. "Se voisi ihan yhtä hyvin ottaa myös Harryn elämän."

Sirius tuijotti miehen utuista hahmoa. "Harryn? Mutta Harry on Rohkelikon jälkeläinen."

"Godric Rohkelikko ja Salazar Luihuinen olivat serkkuja," Dumbledore sanoi kuulostaen hyvin rauhalliselta. Hyvähän sinun on siinä olla rauhallinen, Sirius ajatteli järjenvastaisesti. Ethän edes oikeasti ole täällä. "Harryn veri kelpaa siinä missä Draconkin kaupan loppuunviemiseksi."

Lupin hypähti yhtäkkiä jaloilleen ja alkoi kävellä ympäri huonetta. "Se selittääkin monta asiaa," hän sanoi innostuneesti.

"Niinkö?" Sirius sanoi toivoen ettei näyttäisi aivan niin tyhjältä kuin miltä hänestä tuntui. Kaikki tämä puhe Harryn verestä ja Harryn elämästä sai hänessä aikaan virtaavan paniikintunteen ja hän oli harvoin parhaimmillaan paniikissa. Sirius taisteli tunnetta vastaan ja katsoi kohti Lupinia. "Mitä se selittää?"

"Olen mietiskellyt mikä itseasiassa herätti miekan henkiin, mikä toi sen takaisin elämään niin sanoakseni. Ennustuksessa sanottiin, että miekan pitää käydä Luihuisen jälkeläisen kädestä saadakseen voimaksa takaisin, mutta kerroit minulle, ettei Draco ole koskaan käyttänyt sitä - vain kantanut sitä mukanaan. Mutta Harry taas on käyttänyt miekkaa. Harry hyökkäsi Lucius Malfoyn kimppuun sen kanssa. Vuodatti hänen vertaan."

"Totta," Dumbledore sanoi.

"Mutta miksei miekka vain pidättäytynyt Harryssa?" Sirius kysyi ja toivoi, että hänen kysymyksessään oli jotain järkeä. "Miksi se näyttää kiinnittäneen itsensä Dracoon?"
"Se kiinnittää itsensä siihen henkilöön, joka sen mielestä on paremmin manipuloitavissa," Dumbledore sanoi. "Miekka on toiveidentäyttämisalalla. Mitä Harrylla on toivottavanaan? Tietysti hän saattaisi haluta vanhempansa takaisin, mutta miekka ei pysty herättämään kuolleita henkiin. Dracon toiveet ovat paljon yksinkertaisempia. Häntä on yksinkertaisempi kontrolloida."

"Joten --Harry, siis onko Harry myöskin vaarassa niin kuin Draco?"

Dumbledore näytti surulliselta. "Hän on vaarassa Dracolta. Jos Draco todellakin on sanojenne mukaan karannut, voisin kuvitella että hän on tehnyt sen jokseenkin suojellakseen Harrya. Draco varmasti tietää mitä häneltä halutaan."

Siriuksen leuka loksahti auki. "Et voi tarkoittaa, että hän pelkää tappavansa Harryn?"

Dumbledore vain katsoi häntä. Vaikka mies oli läpinäkyvä, hänen katseensa oli lävistävä.

Sirius kiroili.

"Draco todellakin sanoi meille, ettei voi luvata olevansa vaaraton," Lupin sanoi pehmeästi.

"Meidän on löydettävä hänet," Sirius sanoi.

"Olen samaa mieltä," Dumbledore sanoi hiljaa. "Se on välttämätöntä."

Lupin köhäisi. "Luulen että miekka antaa Dracon valita määränpäänsä ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Voisin koittaa etsintäloitsua, mutta olen melko varma, ettei se toimi."

"Ei," Dumbledore sanoi. Hänen äänensä kuulosti hiljaiselta. Sirius katsahti ylös ja näki, että Dumbledoren hahmo oli alkanut sumeta reunoiltaan. "Ei, siitä ei olisi mitään apua. Ja Draco on ottanut episyklisen riipuksen mukaansa, eikö niin? Hyvin täsmällinen nuori mies---" Dumbledoren ääni värähteli ja hälveni täysin mykäksi aivan kuin hän olisi kuristunut. Dumbledoren hahmo muuttui entistä läpinäkyvämmäksi. Sirius luuli nähneensä vastakkaisen kiviseinä rehtorin hiipuvan hahmon läpi. Menetämme hänet.

Sirius nojautui eteenpäin puristaen tuolinsa käsinojia. "Professori--"

Hetken ajan rehtorin värähtelevät ääriviivat kasvoivat selvemmiksi. "Harry," hän sanoi. "Harry pystyy löytämään Dracon. He ovat ehkä valinneet katkaista välillään vallinneen yhteyden, mutta se on vielä siellä. Harry voi avata sen uudelleen, jos hän niin haluaa."

Sirius kuuli oman äänensä säröilevän. "Miten hän pystyy tekemään sen?"

Mutta kun Dumbledore puhui taas, hänen äänensä helisi kuin ääni joka kantautui veden alta, tolkuttomana. Sirius taisteli vastaan haluaan rynnätä kohti rehtorin hahmoa ja kaapata kiinni hänen käsistään - hän luuli nähneensä kuinka Dumbledore katsoi häntä ja vinkkasi hänelle ennen kuin usvan sirut särkyivät pirstaleiksi häipyen vasten tyhjää ilmaa.

Siriuksen katse valahti kohti sängyllä makaavan miehen liikkumatonta hahmoa, jonka rinta nousi ja laski hitaan hengityksen tahtiin. Hän tunsi Lupinin käden olkapäällään - tällä kertaa kuitenkin ennemmin sympatiasta kuin hillinnästä. "Minulla ei ole pienintäkään aavistusta mitä tehdä, Kuutamo," Sirius sanoi hiljaa. "Kerro minulle mitä tehdä."

"Luulen, että ensimmäiseksi meidän on puhuttava Harryn kanssa. Hänen on saatava tietää mistä on kyse. Jos hän haluaa auttaa meitä löytämään jonkun, joka on tai sitten ei ole pakotettu tappamaan hänet - ja tiedän, että aiot sanoa ettei se ole Dracon vika, ymmärrän kyllä, mutta näin asiat nyt vain ovat - luulen, että se on Harryn valinta. Oletko samaa mieltä?"

Sirius ei vastannut. "Luuletko, että meidän tulisi ilmoittaa ministeriölle Dracon katoamisesta?"

Lupin epäröi. Sirius tiesi että Lupin kantoi sisällään terveellisen epäluottamuksen ministeriötä ja sen byrokraatteja kohtaan, jotka vuoteen 1950 asti olivat noudattaneet "tapa ensin, kysy kysymykset vasta sitten" -politiikkaa kaikissa ihmissusia koskevissa asioissa. "Katsoisin ensin miten Harry pystyisi löytämään hänet."

Kummatkin kääntyivät kun huoneen ovi avautui ja Kalkaros lehahti sisään. Sirius tunsi tutun, kontrolloimattoman inhon tunteen vatsassaan, minkä hän aina tunsi nähdessään miehen. Kalkaros ei näyttänyt ollenkaan yllättyneeltä huomatessaan Dumbledoren hahmon kadonneen; hän lähestyi kohti sänkyä ja alkoi keräämään sängynlaidalle jättämiään tavaroita - huhmari, survin, pullo - taskuihinsa.

Sirius katsahti kohti miestä ihmettelevä ilme kasvoillaan. "Onpa hyvin hiljaista yhtäkkiä," hän sanoi.

Lupin köhäisi katsoen Kalkarosta. "Kuulosti siltä, että toimittajat ovat häipyneet käytävältä," hän sanoi. "Ajoitko heidät tiehensä?"

Taikajuomaprofessori pudisti rasvaista päätään. "En. He löysivät paljon mielenkiintoisemman jutunaiheen aulasta."

Lupin räpäytti silmiään. "Mielenkiintoisemman jutunaiheen..?"

Kalkaros suoristi selkäänsä ja väläytti Siriuksen ja Lupinin suuntaan kalvakan hymyn. "Aulan varrella on siipi vankimielisairaalalle. Tänä aamuna sairaalan potilaiden lukumäärä väheni yhdellä."

Sirius katsoi miestä tyhjä ilme kasvoillaan.

"Lucius Malfoy on kuollut," Kalkaros sanoi. "Murhattu omassa sellissään."

***

"Häivy siitä ja lopeta seuraamasta minua Musta."

Sirius marssi pitkin käytävää kohti Pyhän Mungon vankimielisairaalasiipeä. Kalkaros oli hänen vierellään raivoisa tuli pikimustissa silmissä leiskuen. Hän pyörähti ympäri ja käveli takaperin mulkoillen Siriusta laimentamattomalla vihalla.

"Mene kotiin. Tämä on ministeriön asioita."

Sirius pudisti päätään edelleenkin kävellen eteenpäin. "En mene kotiin. Aion ottaa selvää mitä Lucius Malfoylle tapahtui. Minulla on siihen oikeus."

"Sinulla ei ole mitään oikeutta. Vartijat eivät koskaan tule päästämään sinua sisään. Lucius Malfoyn kuolema ei kosketa sinua mitenkään."

"Kyllä muuten koskettaa!" Sirius tunsi raivon pulpahtelevan rintansa sisällä. "Hän on poikani isä. Tarkoitan poikapuoleni isä. Tai siis, tämä ei ole oikeastaan sinun asiasi ollenkaan, senkin näätänaamainen, pulurintainen pieni pösilö. Mikset vain ryömisi takaisin sinne helvetinkoloon josta ylipäätään olet tänne maan pinnalle pulpahtanut?"

He lähestyivät käytävää, Sirius pystyi näkemään ministeriön velhojen tiukan ryhmän, joka seisoi lukemattomien selliovien edessä. Kalkaros katsahti heitä kohti ja loi sitten kylmän katseen kohti Siriusta. "Edustan täällä ministeriötä. Lucius Malfoyn kuoleman selvittäminen on osa työtäni täällä. Sinä taas olet lähinnä virhe sairaalan maisemasuunnittelussa."

Sirius ei ollut aivan varma missä vaiheessa hän menetti kaiken itsehillintänsä, mutta mennyttä se kuitenkin oli yhtä kaikki. "Aurorina minulla on helvetin paljon enemmän oikeutta olla täällä kuin sinulla. Mikset vaan mene takaisin taikajuomatyrmääsi epäreilusti kiduttamaan pieniä poikia koska saat siitä niin hemmetinmoiset kiksit. Siinähän sinä olet hyvä."

"En saa kiksejä siitä. Olen opettaja. Teen työtäni."

"Miten onnekasta sinulle, että työsi on myös harrastuksesi."

Kalkaros irvisti vihaisesti. "Haluaisin vain sanoa sinulle, että ne kaksitoista vuotta jotka vietit Azkabanissa, ovat olleet elämäni parhaimmat vuodet. Joka aamu heräsin siihen, että kasvoillani loisti hymy ja sydämessäni kaikui laulu vain koska sinä et ollut lähimaillakaan."

"Ja mikä laulu se mahtoi olla? 'Saatan olla pieni näätänaamainen pösilö mutta minulla on järjettömän suuri luuta tungettuna poikittain--'"

"Haista paska, Musta."

"Kamaan Kalkkis. Hakkasin sinut koulussa ja olisin hyvin onnellinen tehdessäni sen uudelleen taas. Jos edes ajateletkin estäväsi pääsyäni siihen selliin, jos kerrot noille vartijoille, että minä en pääse mukaan, revin henkitorvesi omin käsin irti ja hakkaan sinut kuoliaaksi kitarisoillasi. Enkä välitä vaikka minut lähetettäisiin takaisin Azkabaniin, koska ainakin se olisi sen arvoista. Onko selvä?"

Kalkaros katsoi häntä ja Sirius oli hämmentynyt nähdessään kylmän hymyn muodostuvan miehen kasvoille. "Selvä," Kalkaros sanoi. "Toivon, että tulet pitämään siitä mitä tulet näkemään."

***

Ilmiintyessään takaisin Malfoyn kartanon kirjastoon, melko odottamaton näky kohtasi Lupinin katseen.

"Hyvä luoja," hän henkäisi huomaamattaan.

Hämmentyneen huudahduksen ja melko lujan tömähdyksen siivittämänä Harry ja Hermione tippuivat Luciuksen pöydältä ja katosivat näkyvistä paljolti Lupinin huojennukseksi.

Hetkeä myöhemmin Harry pomppasi työpöydän takaa suoristaen paidanhelmojaan melko punastunein poskin. Hän tunnusteli pöydänreunaa löytääkseen lasinsa, nosti ne silmilleen ja katsoi Lupinia syyllinen ilme kasvoillaan. "Öh, heippa professori," hän sanoi. "Emme odottaneet-"

"Niin aivan, sen osasinkin jo päätellä," Lupin sanoi.

Hermione pomppasi Harryn viereen napittaen neuletakkiaan kiinni posket hehkuen. "Professori, hei mitä kuuluu?"

"Hyvää, paitsi että melkein sain sydänkohtauksen," Lupin sanoi synkästi yrittäen olla virnistämättä parivaljakon syyllisille ilmeille. "Kiitos teidän kahden."

"Me vain pussailimme, ei muuta," Harry sanoi näyttäen hieman puolustavalta.

Lupin leppyi. "Aivan ja olen hyvin iloinen huomatessani, että olette taas hyvissä väleissä keskenänne. Vaikkakin tuo työpöytä ei ole kovin vakaa. Yrittäkää olla satuttamatta itseänne. Sillä välin minun on puhuttava Narcissan kanssa, joten sallinette että poistun tästä-"

"Professori odota," Hermione keskeytti sipaisten hermostuneesti hiuksiaan korviensa taakse. "Voisitko jäädä tänne hetkeksi?"

"Just niin!" Harry sanoi, sitten räpäytti silmiään ja näytti hämmentyneeltä. "Tarkoitan ei. Älä jää! Eikun siis en tarkoita sitäkään, tarkoitan siis että.."

"Lopetathan tuon papattaminen, Harry," Lupin sanoi hellästi ja kääntyi kohti Hermionea, joka oli vieläkin kirkkaanpunainen korvia myöten ja kävi läpi pöydällä lojuvaa kirjapinoa. "Ei se mitään Hermione, en haluaisi häiritä. Häiritsenkö?" hän lisäsi kääntyen kohti Harrya.

"Vain kirjaimellisesti," Harry mutisi.

"Hys nyt," Hermione sanoi kiertäen pöydän ympäri. Lupin näki, että tytöllä oli käsissään kentaurin kirja. Hän käveli kohti Harrya ja ojensi kirjan pojalle. "Katso tätä Harry."

Harry katsoi. "Se on kirja."

"Aivan," Hermione sanoi pienen kärsimättömyyden säestäessä hänen ääntään.

"Niin?"

"Niin, mitä kieltä se on?"

"Et kertonut, että haluat minun lukevan sitä," Harry avasi kirjan, selasi läpi sivujen ja kohautti olkapäitään. "Englantia."

Lupin hypähti. "Siis mitä?"

Harry katsoi miestä oudoksuen. "Se on englantia."

Lupin ei tiennyt olisiko pärskähtänyt vai huutanut. Hän lähes juoksi Harryn luokse, kurkkasi hänen olkansa yli kirjan sivuja nähden samat täysin oudot koukerot ja kiemurat, jotka hän muistikin. Lupin naputti sormellaan sivua. "Lue minulle hieman tuosta Harry," hän sanoi.

Harry katsoi Lupinia kasvoillaan selvästikin ilme 'just, olet vinksahtanut vihdoinkin, mutta aion toteuttaa toiveesi, koska näytät ainakin päällisinpuolin vaarattomalta'. Lupin piti sormensa tiukasti kiinni sivunreunassa kun Harry luki:

Lauantai, neljästoista lokakuuta. Join liikaa eilisiltana. Heräsin hirvittävään päänsärkyyn löytääkseni sen himputin Godricin taas huutamasta kurkku suorana. Luoja, hän ei sitten koskaan lopeta huutamista. Onhan se ihan hieno keino pelottaa pois vihollisia ja muuta, mutta se ei ole ollenkaan miellyttävää, jos yrität vain nauttia aamiaisesta. Tämänpäiväisessä kokouksessa hän nosti pinnalle toiveeni pitää koulu suljettuna kaikilta ei-puhdasverisiltä oppilailta. Ei kuunnellut ainuttakaan puolustuslausettani. Joka kerta kun teen jonkun päätöksen, Godric talloo sen päälle. Iljettävä älykääpiö. Ja hän istui liian lähellä Rowenaa taas päivällisellä. Jos hän jatkaa sitä--

Harry keskeytti ja katsoi Lupinia. "Mitä ihmettä tämä on? Mistä oikein on kyse?"

Lupin näytti leuan nyökäytyksellä, että Harryn tulisi jatkaa lukemista. Harry selasi pari sivua eteenpäin ja luki:

Kerroin Godricille tänä aamuna luottamuksellisesti, että ajattelin myydä sieluni saadakseni koko velhomaailmaa johtavat voimat. Hän sanoi, "en oikein usko, että se on kovin hyvä idea, Luihis." Kerroin hänelle, että se oli oikein hyvä suunnitelma, virheetön itseasiassa, ja siinä vaiheessa hän menetti hermonsa ja kutsui minua surullisensorttiseksi paskiaiseksi. En ymmärrä ollenkaan mitä Rowena hänessä näkee.

Odotan todella paljon hänen tappamistaan. Todella.

Harry keskeytti taas ja tuijotti Lupinia pyörein silmin. "Onko tämä Salazar Luihuisen päiväkirja?"

"No," Lupin sanoi, "historian ammattilaisena ja akateemikkona minun on todettava, että joudun tekemään kirjalle muutamia testejä varmistaakseni asian, ehkä aitoutumisloitsun, mutta, no..." hänen lauseensa keskeytyi, sitten hän hymyili Harrylle ja Hermionelle varmana siitä, että hänen silmistään kuvastava huojennus oli aitoa. "Siltä se ainakin näyttää."

"No ainakin kuulostaa ihan surullisensorttiselta naurettavalta vatipäältä, eikö vain?" Harry sanoi tuijottaen kirjaa epäuskoisena.

Lupin kohautti olkapäitään. "On hyvin hankalaa sanoa mikä motivoi ihmisiä tekemään kaikkia tekoja," hän sanoi diplomaattisesti.

"Kun katsot tätä kirjaa," Harry kysyi naputtaen tekstiä sormellaan, "eikö se näytä englannilta sinusta?"

"Se ei ole englantia Harry," Hermione sanoi näyttäen niin kovin kainostelevalta. "Se on kärmeskieltä."

Lupin hymyili Hermionelle. "Ei juolahtanut mieleenikään, että se olisi jotain kirjoitettua kieltä. Eikä se luultavasti olekaan, mutta kirjan voi helpostikin taikoa niin, että vain kärmeskieli pystyy lukemaan sitä. Oikein hyvä Hermione, todella hyvä."

Hermione säteili niin kuin olisi juuri saanut täydet pisteet kokeesta samalla kun Harry rypisti otsaansa voimakkaasti.

"Tarkoittaako tämä, että minun on luettava tämä koko kirja sinulle ääneen?" hän huudahti tuijottaen Lupinia peloissaan. "Ja hitot!"

***

Jos joku olisi kertonut minulle tänä aamuna, Sirius ajatteli synkästi mielessään, että keskipäivällä seison hullujenhuoneella Severus Kalkaroksen kanssa yrittäen kerätä kokoon Lucius Malfoyn palasia, olisin lyönyt häntä taikasauvalla päähän ja kutsunut aivokuolleeksi huourupääksi..

Ja tässä sitä ollaan

Ministeriön vartijat olivat olleet yllättävän yhteistyökykyisiä - itseasiassa enemmän kuin yhteistyökykyisiä - päästäessään Siriuksen ja Kalkaroksen selliin, jonka lattialla lojuivat Lucius Malfoyn jäännökset. Syy oli luultavasti osittain siinä, että Sirius oli kuuluisa, hyvämaineinen, huippulentäjäaurori, osittain siinä, että Kalkaroksella oli asema ministeriössä ja osittain siinä, ettei kukaan muu halunnut mennä huoneeseen.

Oli helppoa huomata miksi. Kävellessään selliin, Sirius, joka oli tottunut melko iljettäviinkin asioihin aurorivuosiensa aikana, tunsi kuinka hänen jalkansa lähes lakosivat hänen allaan. Missään ei ollut ruumista - tai ei ainakaan mitään minkä olisi voinut määritellä ruumiiksi. Verta tirskui huonekaluista, sitä oli pärskynyt seinille ja lattialle oli muodostunut inhottavia verilammikoita. Ohut ympyrä, jonka Lucius oli piirtänyt maahan omasta ranteestaan revityllä verellään oli lähes tunnistamattomissa kaiken sen veren ja lihanpalasten keskeltä. Lattialla oli muitakin - asioita - jotka lojuivat pitkin huonetta tahriintuneina vereen ja valkoisiin luunpalasiin: niitä Sirius ei halunnut tarkastella lähemmin. Ne näyttivät erehdyttävästi runnelluilta ruumiinjäseniltä ja sisäelimiltä.

"No," Sirius sanoi tuntiessaan itsensä hyvin heikkopäiseksi. "Luulen, että voimme ainakin rastittaa itsemurhan pois vaihtoehdoista."

"Ei välttämättä," sanoi Kalkaros, joka ei ollut edes vaihtanut ilmettään selliin astumisen jälkeen.

"Mitä, luuletko että hän masentui ja pilkkoi itsensä synkkien ajatusten voimalla palasiksi?"

"Ei aivan," Kalkaros sanoi kylmästi. Hän osoitti kohti yhtä seinää taikasauvallaan. "Oletko katsonut näitä?"

"Veritahroja," Sirius sanoi. "Mitä niistä?"

"Taisi olla vähän liian optimistista odottaa sinun huomaavan yhtään mitään, Musta. Katso niitä veritahroja. Ne näyttävät aivan -"

"Kirjoitukselta," Sirius sanoi hoksaten vihdoin. Hän tihrusti kohti seinää. "Hei, sehän jatkuu lattialle."

"Se näyttää olevan jonkinlaista riimukirjoitusta," sanoi Kalkaros, joka oli ottanut esille muistilehtiön, jolle sulkakynä näytti itsestään kopioivan tekstiä. "Ehkä jonkinlainen koodi."

"Luuletko, että Lucius kirjoitti tuon omalla verellään?"

Kalkaros kohautti olkapäitään. "Kuka muu sen sitten olisi kirjoittanut Luciuksen oman sellin seinälle?"

"Joku, joka ei löytänyt kuulakärkikynää?" Sirius ehdotti.

Kalkaros ei huomionut häntä. "Ne näyttävät tulikirjaimilta," hän mutisi itselleen. "Kutsumusloitsun jälkiseuraamuksia luultavasti - mitä ihmettä hän mahtoi yrittää kutsua? Harmi, että tätä on niin vaikea lukea--"

"Niin, se näyttää tosiaan vähän hätäisesti rustatulta," Sirius myönsi. "Kunpa hän vain olisi ollut hieman ajattelevaisempi. Hän olisi aivan hyvin voinut käyttää sisäelimiään kielioppivirheiden korjaamiseen. Ehkä hän olisi voinut käyttää pernaansa pisteenä lauseen loppumisen merkiksi. Hei, tuollahan se onkin."

"Älä yritä olla hauska Musta. Et ole ollenkaan huvittava. Eikä tuo ole perna, se on munuainen."

"Yritin vain pitää päivällisen sisälläni," Sirius sanoi. "Olet ehkä tottunut tämänkaltaisiin verilöylyihin bilehileinäkin tunnettujen kuolonsyöjien ajoilta, mutta minä-" hän pysähtyi yhtäkkiä ja katsoi Kalkarosta. "Sinä olet, etkö niin?" hän sanoi.

"Minä olen mitä?"

"Tottunut tähän. Tiedät mistä tässä on kyse."

Kalkaros katsoi häntä tummien silmäpussien takaa. "Muistelen kyllä, että Pimeyden Lordin vierailut olivat yleensä melko näyttäviä rangaistuskeinoja niille, jotka eivät totelleet häntä," mies sanoi. "Särkymiskirous. Se--"

"Räjäyttää ihmisen kappaleiksi," Sirius sanoi ontosti.

"Melkeinpä."

"Onko sitä vaikea tehdä?"

"Hyvin vaikea."

"Mitään muuta mitä haluaisit sanoa aiheesta?"

"Ei oikeastaan."

"Eikö sinua ollenkaan okseta?"

Kalkaros katsahti kohti Siriusta. "Anteeksi kuinka?"

"Muistaessasi mikä ennen olit," Sirius sanoi karskisti ja oli mielissään nähdessään kuinka Kalkaroksen ilme kiristyi. "Toki Dumbledore on kertonut minulle, että käännyit pois Pimeyden Lordin luota riskeeraten samalla oman henkesi. Hän näyttää luottavan sinuun kovasti. Mutta annapa kun kerron sinulle, että me muut emme ole niin luottavaisia. Ilman Dumbledoren sanoja kukaan velhomaailmasta ei ole valmiina luottamaan tipan tippaa epäonnistuneeseen kuolonsyöjään, joka ei pystynyt olemaan uskollinen edes Pimeyden Lordille."

"Parempi epäonnistunut kuolonsyöjä," Kalkaros sanoi, "kuin epäonnistunut salaisuudenhaltija."

Sirius tunsi vatsanpohjassaan yllättävän halun lyödä Kalkarosta. Hän hillitsi itsensä. "Olet aivan yhtä paljon murhaaja kuin minäkin," hän sanoi äänessään sisukkuutta.

Kalkaros napsautti muistivihkonsa kiinni. Se katosi sulkakynän mukana hänen kaapunsa hihaan kun hän käveli kohti ovea viistäen ohi Siriuksen, joka ei liikahtanutkaan. Ovella Kalkaros kääntyi ja katsoi Siriusta pikimustat silmät täynnä vihaa ja jotain muutakin.

"Olemme kaikki syyllisiä," hän sanoi. "Olemme kaikki osallisia."

Hän lähti ulos ja ovi sulkeutui hänen perässään.

Sirius tunsi olonsa sairaaksi, lähes pyörryttäväksi. Hän hieraisi kämmenselällään silmiensä yli ja kiroili hiljaa. Hävisinkö juuri tuon tappelun? hän mietti. Oliko se edes tappelu? Hän kuuli Kalkaroksen äänen päänsä sisällä uudelleen epäonnistunut salaisuudenhaltija, se sanoi. Sirius työnsi mielestään pois ajatukset Jamesista ja Lilystä, koska se oli vain tie tummuuteen, tie pohjattomuuteen ja päänsärkyihin, jotka kestivät tunteja toistensa jälkeen. Hän tunsi jo nyt verestä kaikkoavan kuparin tuoksun nenässään ja se toi hänelle hyvin pahan olon. Hän otti askeleen taaksepäin ja hänen jalkansa litisti jotain hyvin epämiellyttävän äänen siivittämänä. Hyvä luoja, hän ajatteli itsekseen katsoen alas - oliko se sormi?

Sirius häipyi sellistä hyvin nopeasti.

***

Ginny tuijotti alakuloisena kohti tulta, joka viilsi pitkin puunhalkoja ritisten takanpesässä. Vaikka oli kesäkuu, Malfoyn kartanossa oli niin kylmä, että lämmittävä takkatuli oli enemmän kuin tervetullut. Ron, joka istui hänen vierellään kädet rinnalle ristittyinä, näytti sekä mietteliäältä, että hieman ärsyyntyneeltä.

"Mistä luulet heidän puhuvan?" hän kysyi.

Ginny tiesi välittömästi keitä Ron tarkoitti; heidän vanhempiaan, jotka olivat vetäytyneet Narcissan kanssa toiseen huoneeseen puhumaan aikuisten juttuja. Ron oli sisartaan enemmän ärsyyntynyt siitä, ettei päässyt mukaan keskusteluun. Ginnyn vatsanpohjassa puikkelehti kylmä kauhun nyrkki, joka ei haihtunut edes lämmittävän takkatulen ääressä. Hän näki Dracon mielessään seisomassa keskellä puutarhaa kasvoillaan se järkyttävä tuska. Hän ei halunnut lähteä. Miksi hän sitten lähti?

"Minä sanoin," Ron toisti ärsyyntyneenä, "mistä luulet heidän puhuvan tuolla?"

Ginny katsoi veljeään tyhjä ilme kasvoillaan nähden vieläkin Dracon mielessään. "Mitä?"

Ron pudisti päätään. "Sanoin, että viihdyn todella hyvin täällä maapallolla. Millaista siellä on missä sinä olet?"

Ginny tunsi huulensa tärisevän. "Olen niin huolestunut Ron," hän sanoi. "Luulen, että hän on oikeasti vaarassa."

Ron näytti hämmästyneeltä. "Mitä, Harry?" hän kysyi kuulostaen vieläkin hieman ärsyyntyneeltä. "Harryn ainoa vaara tällä hetkellä on se, ettei hän tukehdu kuoliaaksi kun Hermione on liimautunut hänen kasvojaan vasten."

"Ei Harry. Draco. Luulen, että hän on vaarassa."

Ron katsoi sisartaan ja taisteli vastaan haluaan sanoa 'ja entäs sitten?'

"Älä sano 'ja entäs sitten?'" Ginny lisäsi synkästi.

"En aikonutkaan," Ron valehteli, "Hei kuule, Sirius ja Narcissa pitävät huolen Malfoysta. Olen varma, että he tekevät kaikkensa, pistävät peliin kaikki rahansa, Malfoyn nimen ja ministeriön kytköksensä löytääkseen hänet."

"Eivät he löydä häntä, ellei hän halua tulla löydetyksi."

"Älä ole niin kryptinen. Se on ärysttävää. Ja mitä sinä siitä välität mitä Malfoylle tapahtuu?"

"Koska-" Ginny aloitti ja lopetti lauseensa kesken.

Ron tuijotti sisartaan siniset silmät yhtäkkiä suurentuen. "Ginny," hän sanoi. "Et kai. Malfoyn kanssa? Mitä minä sanoin sinulle-"

Ginny väläytti Ronille itsepäisen katseen. "Ja sehän ei kuulu sinulle tippaakaan, eihän?"

Ron näytti vihaiselta. "Mikä ihme sinussa on kun aina onnistut löytämään henkisesti tasapainottomia kundeja? Ensin Harry ja se oli jo tarpeeksi paha. Nyt Malfoy, joka ei vain rakasta jotain toista, vaan on myös yksi moraaliton roskakasa kahdella jalalla. Luulen, että parasta mitä voin sanoa hänestä romanttisessa mielessä on se, että ainakaan hän ei ole homo." Ronin kulkakarvat kurtistuivat yhteen mietteliäästi. "Tai ei ainakaan tietääkseni," hän lisäsi.

Ginny äännähti ärsyyntyneesti. "Sinä," hän sanoi kylmästi, "olet ainoa meistä joka vieläkin vihaa häntä."

"Ainoa meistä? Ketkä 'me'?"

"No, Hermione-"

"Hermione on loitsun alla," Ron sanoi terävästi.

"Harry pitää hänestä."

"Harry kertoi minulle, ettei pidä Malfoyta ystävänään," Ron sanoi totuudenmukaisesti.

Ginny hämmästyi lausahduksesta, mutta keräsi itsensä nopeasti kokoon. "Sirius," hän lisäsi voitonriemuisana. "Sirius pitää hänestä."

Ron näytti vakavalta. "Sirius käytti paljon huumeita silloin kun oli meidän ikäisemme."

"Ron!"

Ron virnisti. "Okei, no ehkä ei. Mutta hän on taatusti sieltä villimmältä puolelta, mikä taas auttaa häntä samaistumaan Malfoyn kanssa. Isä kertoi minulle, että Sirius meni Tylypahkan valmistujaisjuhliin päällään ainoastaan siniraidalliset uimalasit ja nahkaiset moottoripyörähansikkaat."

Ginny irtaantui hetkellisesti Dracon täyttämistä ajatuksistaan. "Ihan totta?"

"En tiedä. Harry ja minä yrittimme etsiä vanhoja valmistujaiskuvia kirjastosta, mutta juuri sen vuoden kirja oli kadoksissa. Varmaan joku tyttö on varastanut."

"No, hän jokatapauksessa pitää Dracosta," Ginny sanoi päättäväisesti. "Joten siinä."

"Ginny," Ron sanoi yhtä päättäväisesti. "Pystyt niin paljon parempaankin kuin Malfoy. Okei?"

Sillä hetkellä Ginny teki jotain, mitä hän ei ollut tehnyt vuosiin. Melko aiheettomasti hän iski jalkansa lujaa vasten isoveljensä varpaita.

"Auts!" Ron huusi hypähtäen pois katsoen sisartaan loukkaantuneena. "Miksi noin teit?"

"Etkö voisi jättää Dracoa rauhaan edes yhdeksi sekunniksi?" Ginny sanoi lähes itkien. "Etkö voisi keksiä edes jotain hyvää sanottavaa hänestä?"

"Yksi hyvä asia Malfoysta? No, toisinaan hän lähtee pois huoneesta." Nähdessään Ginnyn raivoisan ilmeen Ron huokaisi, kurottautui kohti sisartaan ja otti kiinni hänen kädestään. "Hei Gin, en voi sille mitään. Myönnän, että joskus Malfoy näyttää välittävän Hermionesta ja tietyllä tavalla se tekee hänestä lähes ihmismäisen. Mutta en vain pysty luottamaan häneen ja ennenkaikkea en halua, että sinä tulet loukatuksi. Ymmärräthän?"

"Ymmärrän, mutta en minä ole se joka on vaarassa joutua loukatuksi tällä hetkellä," Ginny sanoi pienellä äänellä. "Draco on." Hän katsoi veljeään. "Hän on vaarassa Ron. Voin vieläkin tuntea pimeyden voimat ja tunsin ne Dracossa viimeksi kun näin hänet. Niin kuin.. kylmät väreet. Ne eivät tule suoraan hänestä, vaan ne leijuvat hänen ympärillään. Jokin tekee työtään hänessä, tai hänen lävitseen - aivan kuin minä ja se päiväkirja -"

Hän keskeytti lauseensa kun ovi avautui ja heidän vanhempansa kävelivät ulos huoneesta. Molly ja Arthur Weasley näyttivät hieman järkyttyneiltä ja Molly tuli halaamaan Ginnyä yllättävän voimakkaasti..

"Mitä on tekeillä äiti?" Ginny kysyi vetäytyen poispäin.

"Sirius tuli juuri sairaalasta," rouva Weasley sanoi.

Ronin silmät suurenivat. "Onko Dumbledore kunnossa?"

"Hän on vakaassa tilassa," herra Weasley sanoi. "Mutta Lucius Malfoy on kuollut."

Ginnyn silmät suurenivat. "Dracon isä?" hän kuiskasi. "Hän on kuollut?"

"Murhattu omassa sellissään," herra Weasley sanoi. "Erittäin epämiellyttävää."

"Luulen, että meidän on aika mennä kotiin," rouva Weasley sanoi. "Nyt on aika olla yhdessä perheen kanssa, enkä voi sille mitään, mutta mielestäni vain häiritsemme täällä."

"Puhumattakaan siitä, että minun on mentävä ministeriöön," herra Weasley lisäsi. "Olen saanut Percyltä jo tuhat pöllöä..."

"Olemme lähdössä?" Ron kysyi vieläkin suurin silmin. "Mutta entä Harry? Ja Hermione?"

"Tämä on Harryn koti, kulta," rouva Weasley sanoi päättäväisesti. "Hän kuuluu tänne ja tänne hänen tulee myös jäädä. Ja olen jo kysynyt Hermionelta, josko hän haluaisi tulla mukaamme, mutta hän haluaa mielummin jäädä tänne Harryn kanssa."

"He ovat siis jo sopineet?" Ron kysyi.

"Siltä näyttää."

Ron katsoi kohti Ginnyä. Ginny katsoi takaisin surullisesti. "Voimmeko mennä sanomaan hyvästit Harrylle ja Hermionelle?" Ginny kysyi.

Rouva Weasley huokaisi. "Näette heidät varmasti pian," hän sanoi. "Mutta menkää nyt sitten hyvästelemään. Tällä menolla emme kyllä taida olla kotona ennen aamua."

***

Kirjaston ilmapiiri oli synkkä. Weasleyiden lähtö oli jättänyt Harryn ja Hermionen huoneeseen pökertyneet ilmeet kasvoillaan aivan kuin he eivät olisi ymmärtäneet ystäviensä lähtöä. Rouva Weasley oli halannut Harrya vähintäänkin tuhat kertaa ja kutsunut heidät kummatkin Kotikoloon, mutta Harry oli ollut vakaasti sitä mieltä, että hän halusi jäädä kartanoon Siriuksen kanssa ja Hermione oli ollut vakaasti sitä mieltä, että hän halusi jäädä Harryn seuraksi, joten nyt he kaksi sitten istuivat toisiensa käsistä kiinni pitäen työpöydän takana. Lupinin mielestä he näyttivät kahdelta orpolapselta suurine, surullisine silmineen. Sirius oli vienyt Narcissan saliin puhumaan Luciuksen kuolemasta, sekä Dumbledoren uutisista koskien Dracoa, eivätkä he olleet vieläkään palanneet.

Sillä välin Lupin hypisteli kirjaa, joka näytti hänen mielestään epäilyttävän paljon Luihuisen päiväkirjalta, vaikkakin siitä ei ollut vielä tarkkoja todisteita. Nyt kun hän tiesi, että kirja oli kirjoitettu kärmeskielellä, hän oli lähes varma, että saisi siitä täsmällisen käännöksen. Siinä oli yksi pieni kirkas valo kaiken tämän synkkyyden keskellä.

"Tarvitko apua kirjan kanssa professori?"

Kysyjä oli Harry. Hän näytti väsyneeltä, huolestuneelta ja hieman eksyneeltä.

"Kiitos Harry. Saatan tarvitakin hieman myöhemmin. Puntaroin juuri erilaisia käännösloitsuja. Olen jo saanut muutaman kappaleen luettavaan muotoon."

Hermione katsahti kohti miestä. "Mitään mielenkiintoista?"

"Ei oikeastaan. Lähinnä vaan valituksia Godricista ja, öhm, erilaisia tarkkailuja koskien Rowenaa. Luihuinen on melkoinen valittaja."

"No en nyt tiedä," Harry sanoi melko yllättäen. "Tarkoitan, ei Godrickaan kovin mukavasti käyttäydy häntä kohtaan. Näyttää siltä, niin kuin Rohkelikko olisi aina härnännyt ja kiduttanut häntä niin kuin - niin kuin Kalkaros."

Lupin ja Hermione katsoivat Harrya ihmeissään. "Siitäpä tulikin mieleeni," Lupin sanoi muistaen yhtäkkiä, "Kuulitteko mitään Kalkarokselta koskien lemmenjuomaa?"

Sekä Harry, että Hermione punastuivat. "Kyllä," Hermione sanoi hieman haluttomasti. "Kalkaros sanoi, ettei siihen ole vastaloitsua - tai ainakaan hän ei tiennyt mitään sellaisesta," Hermione lisäsi nopeasti. "Hän sanoi, että sen pystyy kumoamaan vain kuolemalla," Harry lisäsi.

"No, sehän pätee moniin loitsuihin," Lupin huomautti. "Jopa ihmissutena oleminen parantuu kuolemalla. En kutsuisi sitä kovinkaan avuliaaksi huomionniksi."

Hermione nosti leukaansa. "Luulen, että Kalkaros vain yritti olla masentava."

"Hänellä on kyllä tosiaan taipumus moiseen käyttäytymiseen," Lupin sanoi, vaikkakin todellisuudessa hän oli eri mieltä. Jos maailmassa oli yksi asia, mistä Kalkaros ei valehdellut, se oli hänen rakkaat taikajuomansa. "Noniin," Lupin sanoi haluten vaihtaa puheenaihetta, "olisi parasta jos keskittyisimme Dracon löytämiseen, mutta heti kun olemme sen tehneet, kirjoitan mielelläni Beauxbatonsin ja Durmstrangin taikajuomaopettajille. Ehkä he voisivat auttaa."

"Mietiskelin tässä professori," Harry sanoi yhtäkkiä. "Onkohan Narcissa pitänyt tallessa mitään Dracon vauva-ajoilta - kuten hiusta, tai vaikkapa hänen vauvahammastaan, tai mitään - voisimme tehdä vielä yhden episyklisen riipuksen ja yrittää käyttää sitä löytämään hänet?"

"Hyvä idea Harry. Ehdotinkin sitä jo Siriukselle. Mutta ottaen huomioon Luciuksen pimeyden voimien taipumukset, Sirius oli sitä mieltä, että on hyvin epätodennäköistä Narcissann pitäneen mitään sellaista tallessa. Liian turmiollista Dracolle. Uskon, että löydämme toisen tavan paikantaa hänet."

"Toisen tavan?" Hermione toisti. "Tarkoitat siis ministeriötä?"

"En," Lupin sanoi rukoillen, että Sirius tulisi jo takaisin auttamaan häntä keskustelussa. "Itseasiassa me toivoimme, että sinä olisit voinut auttaa meitä siinä Harry."

Harry räpäytti silmiään. "Mitä voin tehdä?"

"No, se on täysin kiinni sinusta Harry, mutta-"

Kirjaston ovi aukesi ja Sirius tuli sisään - yksin ilman Narcissaa. Hän katsoi Lupinia ja hänen silmänsä sanoivat selvästi oletko kertonut hänelle jo?

Lupin katsoi takaisin. Olen juuri keskellä tarinaa. Voisitko vähän auttaa?

Sirius käveli halki huoneen ja istui työpöydälle kääntyen kohti kummipoikaansa. Hän katsoi Harrya syvästi silmiin. Ilman mitään johdantoa hän sanoi, "Muistatko kun sinä ja Draco otitte monijuomalientä ja pystyit jotenkin tuntemaan mitä hän ajatteli?"

"Joo," Harry sanoi kohottaen kulmakarvojaan.

"Mutta se taitohan haihtui heti kun juoma lakkasi vaikuttamasta, eikö niin?" sanoi Hermione, joka oli tapansa mukaan älynnyt asian ytimen ennen Harrya. "Eikö niin?"

Nyt Harry näytti hieman vaivaantuneelta. "No," hän kierteli. Ei nyt ihan niinkään."

Kaikki katsoivat häntä.

Harry otti lasinsa pois ja hieroi nenänsä reunoja väsyneesti. "No siis," hän sanoi. "En tiedä mitä Malfoy ajattelee, jos sitä olitte kysymässä. Enkä todellakaan tiedä missä hän on. Mutta joskus pystyn kertomaan mitä hän tuntee ja öh, joskus pystyn tuntemaan mistä hän näkee unta. Mikä ei lähiaikoina ole ollut mitenkään hirmuisen miellyttävää."

Hermione näytti hämmästyneeltä. "Mikset ole sanonut mitään?"

"Koska mielestäni koko homma on outoa ja häiritsevää. Ja se hälvenee kokoajan. Tunnen vähemmän joka päivä."

"Mutta sen voi saada takaisin," Sirius sanoi. Hän katsoi kohti Lupinia. "Eikö niin?"

Lupin näytti mietteliäältä. "Se teidän välinen monijuomaliemen yhteys ei ole täysin tuntematon alue historiallisesti. Se on hyvin samankaltainen kuin magidin ja hänen lähteensä välinen yhteys. Mikä tahansa teidät sitten sitoikaan keskenään ei ole häipynyt, ennemminkin vain sammunut. Voit avata yhteyden uudelleen, luulisin. Jos vain haluat. Ymmärrän täysin, ellet halua, koska---"

"Koska Malfoy on vaarallinen?" Harry sanoi. "Jep, tiedän, että hän luulee olevansa."

"Siihen liittyy paljon muutakin Harry," Sirius sanoi. "Hän ei ole vain vaarallinen, vaan hän on vaarallinen varsinkin sinulle. Pystyt paikantamaan hänet, mutta et voi lähteä meidän kanssamme hakemaan häntä. Meidän on tehtävä se puoli."

Harry näytti tyhjältä. "Miksi?"

Sirius huokaisi ja selitti. Harryn silmät suurenivat, mutta hän ei näyttänyt aivan yhtä yllättyneeltä, kuin Lupin olisi odottanut. "Luihuisen veri," hän sanoi lopulta näyttäen apealta. "Siis sen vuoksi lajitteluhattu halusi laittaa minut Luihuiseen."

"Et ole Luihuinen, Harry," Hermione sanoi vakaasti. "Mitä tahansa.. geneettisiä perimiä sinulla sitten onkaan."

"Niin, tiedän," Harry sanoi rauhallisesti.

Lupin katsoi poikaa sivusilmällä huomaten, että Harry näytti paljolti yllättävän itsevarmalta ikäisekseen; hän mietti johtuikohan se lähiaikojen tapahtumista ja kuinka se oli verrattavissa hänen suhteeseensa Hermionen kanssa - mikä, ironista kyllä, näytti olevan ainoa asia, mistä hän ei ollut kovinkaan itsevarma.

"Luulen, että tämä on yksi niistä magidina olemisen huonoista puolista," Harry sanoi. "Tarkoitan miekka ei olisi minusta ollenkaan kiinnostunut, ellen olisi magid, eikö niin?"

"Vallalla on aina kääntöpuolensa," Lupin sanoi. "Se on hyvä muistaa."

"Älä kuuntele häntä ja tuota puhetta siitä, että sinulla olisi paljonkin valtaa," Hermione sanoi tökäten Harrya sormellaan olkapäähän. "Sinulla on jo muutenkin tarpeeksi syitä leuhkia."

Harry näytti vakavalta. "Valtaa? Kunnianhimoa? Jedi ei etsi niitä asioita."

Hermione kikatti. Sirius ja Lupin katsoivat poikaa niin kuin hän olisi ollut sekaisin päästään.

Harry pakotti itselleen taas vakavan ilmeen. "Eh, ei mitään. Aloitetaan sitten."

***

Oli lähes aamu, kun Severus Kalkaros saapui takaisin kotiin. Hän oli viettänyt kauan aikaa Pyhän Mungon sairaalassa puhuen lääkintävelhojen kanssa Dumbledoren hoidosta ja vielä kauemmin aikaa ministeriössä. Hän kohosi kotitalonsa rappuja hitaasti nähden nousevan auringon kirkkaan punaisen valon jahtaavan pimeyttä ylös puiden huippujen taakse ja kaukaisuuteen. Hänen käsivartensa pimeyden piirtoa poltti kuin pitkään paranevaa haavaa aivan niin kuin aina ennenkin kun hän oli väsynyt.

Kalkaros tunsi jotain outoa samalla kun astui yli kynnyksen. Hänen talonsa oli hiljainen, pimeä ja valoton aivan niin kuin hän sen oli jättänytkin - mutta jokin oli todella väärin. Hän veti taikasauvansa viittansa hihasta ja liikkui hiljaa pitkin aulaa korvat tarkkana kaikille äänille.

Puolivälissä aulaa hän kuuli äänen. Mutta se ei ollut ääni, jota hän oli odottanut.

Se oli musiikkia.

Ja se tuli hänen omasta olohuoneestaan.

Uteliaisuus ja kiukku voittivat varovaisuuden ja Kalkaros hiihti pitkin käytävää huolimatta kenkiensä kuuluvasta kopinasta. Aulan perällä hän käännähti vasemmalle ja heitti olohuoneen oven auki.

Outo näky kohtasi hänen katseensa. Huone oli lähes täsmälleen samanlainen kuin millaiseksi hän sen oli jättänyt - täynnä epämukavia, jäykkiä, painavia ja puisia tuoleja, seinät kiedottu kirjahyllyin ja lattia hyvin pölyinen. Kaikki valo mikä löysi tiensä ikkunoista oli suljettu raskain paksukankaisin verhoin. Ainoa asia mikä oli muuttunut, oli keskellä huonetta. Aivan keskellä Kalkaroksen suosimaa pientä pyöreää persialaismattoa istui Draco Malfoy.

Kesti hetken ennen kuin Kalkaros tunnisti lempioppilaansa ilman Tylypahkan mustaa kaapua. Pojalla oli yllään tavalliset farkut ja t-paita, kummatkin hieman liian suuria hänelle. Hän näytti rauhalliselta, eikä ollenkaan yllättyneeltä nähdessään Kalkaroksen. Hänen kätensä oli ojennettu hänen eteensä ja keski hetken ennen kuin Kalkaros pystyi hämärässä erottamaan mitä poika oikein teki. Hän piti kättään suoristettuna kämmen ylöspäin ja sen päällä muutama sentti sormien yläpuolella oli pyöreä musta levy - äänilevy. Se pyöri lujaa ja siitä kuului musiikkia. Kalkaros ei voinut sille mitään. Hän tuijotti.

"Bachia," Draco sanoi katsoen tyynesti kohti Kalkarosta. "Goldberg variaatiot. Sinulla on täällä aika suuri valikoima jästimusiikkia. En olisi koskaan arvannut, että olet niin suuri Bay City Rollers fani."

Kalkaros tuijotti hänen muinaista oppilastaan ja pudisti päätään. "Herra Malfoy," hän sanoi kylmästi. "Haluaisitko kertoa minulle mitä teet täällä? Oletko niin epätoivoinen saadaksesi tietää enemmän lemmenjuomista vai? Vai olitko vain yksinkertaisesti kiinnostunut levykokoelmastani?"

Draco katsoi miestä hetken ajan tyhjä ilme kasvoillaan ja hymyili sitten. Siinä hymyssä oli jotain hyvin outoa, Kalkaros mietti. Se ei ollut tavallinen teinipojan hymy. Se ei ollut edes tavallinen Dracon ilkeä virne. Se oli jotain muuta. "Ajattelin, että voisit ehkä auttaa minua," poika sanoi yksinkertaisesti.

Kalkaros pudisti taas päätään. "Auttaa sinua? Miksi haluaisin auttaa sinua? Miten muuten edes pääsit tänne?"

Draco hymyili. "Voin tehdä monia eri asioita," hän sanoi katsoen vieläkin kämmenensä päällä pyörivää äänileviä. "Monia asioita, joita en tiennyt pystyväni tekemään. Vaikkapa nyt tämä levy." Hän katsoi sivusilmällä Kalkarosta. "Tiirikoin etuovesi lukon. Sitten korjasin sen. Paremmaksi kuin se oli ennen. En ole rikkonut mitään."

"Se ei ollutkaan pointtini. Tarkoitin siis, että sinun ei tulisi olla täällä. En ymmärrä mitä teet täällä, enkä oikeastaan edes välitä. Saatat olla yksi oman tupani oppilaista, mutta tämä on jo hieman liikaa ja olet varmasti samaa mieltä. Ehdotan, että menet kotiin."

"En voi mennä kotiin," sanoi Draco, joka näytti omaksuneen kasvoillensa aidon epätoivon ilmeen. "Sinun on pakko auttaa minua."

"Miksi haluat minun auttavan sinua?"

"Koska," Draco sanoi lyhyesti, "sinä et kerro Sirius Mustalle missä olen."

"Musta oli huolissaan sinusta tänään," Kalkaros sanoi, mutta hänen äänensä ei ollut kovinkaan kiltti. "Sain sellaisen käsityksen, että hän ja loput perheestäsi auttaisivat sinua mielelläsi. Mikset mene heidän luokseen?"

"Koska he eivät ymmärrä," Draco sanoi kompuroidessaan polvilleen. "He ovat kaikki samanlaisia - Sirius, Harry ja loput heistä - he ovat kaikki hyviä, ovat aina olleet hyviä. He eivät tiedä muusta. Heille pahuus on jotain mitä voi katsoa alaspäin tai pitää mahdollisimman kaukana. Se ei ole heille jotain mikä kävelee heidän vieressään joka päivä ja yö koko loppuelämän ajan. He eivät tiedä miten sitä vastaan taistellaan, koska heidän ei ole koskaan tarvinnut tehdä sitä. Mutta sinä tiedät," ja kun Draco katsoi ylös ja Kalkaros näki pojan kasvot nuortuvan järkytyksestä ja nääntymyksestä, hän muisti yhtäkkiä millainen Draco oli ollut vauvana viisitoista vuotta sitten kun hänen isänsä oli tuonut hänet peittoihin käärittynä kuolonsyöjien kokoukseen ja jopa Voldemort oli kommentoinut pojan erikoista hiusväriä ja hopeisia silmiä. Tämä tässä on merkitty erityiseksi. Ei sillä, että Pimeyden Lordin termi erityinen tarkoittaisi välttämättä mitään kovin hyvää. "Olit paha joskus, mutta tulit takaisin," Draco sanoi. "Ajattelin, että voisit ehkä ymmärtää. Ajattelin, että voisit ehkä kertoa miten teit sen."

Kalkaros katsoi häntä. Hänen lempioppilastaan, poikaa, josta hän oli aina erityisesti pitänyt, vaikka inhosi tämän isää. Mutta siinä hän nyt oli. Draco muistutti häntä itsestään sen ikäisenä, aivan niin kuin Harry muistutti Jamesia.. mutta ehkä se oli toiveajattelua. Draco ei oikeastaan ollut ollenkaan hänen kaltaisensa. En ollut taistelija, Kalkaros mietti. Minulla kesti vuosia oppia, että maailmassa oli jotain, jonka vuoksi kannattaisi taistella.

Draco oli hiljentynyt ja katsoi nyt laiskasti kädessään hyörivää äänilevyä. Hänen silmissään kimalsi tumma ja melko huolestuttava valo. Hänen kasvoillaan oli unenomainen hymy, aivan kuin hän olisi miettinyt jotain muuta - jotain missä hän haluaisi olla. Se oli se sama hymy, joka antoi Charlie Weasleylle painajaisia, mutta Kalkarokselle hymy ei merkinnyt juuri mitään.

"Ehkä voisin auttaa sinua. Mutta ensin sinun on tiedettävä jotain."

"Mitä?"

Karkealla tyyneydellä Kalkaros sanoi, "Isäsi on kuollut. Hän kuoli tänä iltana."

Draco ei liikkunut, mutta muuttui yllättävän valkoiseksi. Tumma valo hänen silmissään häipyi läpinäkyväksi kirkkaudeksi ja vaihtui järkytyksen ja menetyksen ikkunoiksi. Pyörivä levy halkesi kahtia muodostaen katkenneen luun äänen ja palaset tippuivat matolle. Draco katsoi Kalkarosta ja hänen kasvonsa näyttivät taas lapsenomaisella hämmästyttävällä lohduttomuudella. "Oletko varma?"

"Olen varma," Kalkaros sanoi kääntyen kohti huoneen ovea. "Pysy siinä herra Malfoy. Haen sinulle vähän kahvia."

***