~ Kirjoittanut: Cassandra Claire
~ Suomentanut: Ginny
~ Juonipaljastukset: Kaikista neljästä kirjasta
~ Luokitus: PG-13 (ei suositella alle 13-vuotiaille)
~ Vastuuvapaus: Tämä tarina perustuu JK Rowlingin luomiin hahmoihin ja tilanteisiin, joiden © ja ™ kuuluu mm. seuraaville tahoille: Bloomsbury Books, Scholastic Books, Raincoast Books ja Warner Bros. Inc. Osa suomenkielisistä sanoista on kääntäjä Jaana Kaparin käsialaa ja © kustannusosakeyhtiö Tammi.


Kaunis on rumaa, tiedän
ja helppo on halpaa
vaan en voi uskoa sattumaan
vaikka tuuli kääntää lehtiä
sama tuuli kaikkialla
ennen kuin kaikki särkyy
tämä hämärä muuttuu muistoksi
ennen kuin häviää
~ A.W. Yrjänä

Draco Sinister
8. luku ~ Paholaisia ja enkeleitä

Draco siirteli ruokaansa lautasen reunojen ympärille mietteliäänä. Ei sillä etteikö ruoka olisi ollut hyvää; Dracon ihmetykseksi Kalkaros näytti monien muiden taitojensa ohella osata tehdä loistavia mustikkateeleipiä. Kaikesta huolimatta pojan vatsa oli täynnä tiukkoja solmuja ja jokainen haarukallinen ruokaa tuntui raskaalta metalliromulta.

Asiaa ei auttanut tietenkään yhtään se, että Kalkaros istui häntä vastapäätä pienessä siniseksi maalatussa keittiössä tuijottaen suoraan kohti niin läpitunkevalla katseella, että hän tunsi olonsa hyvin hämääntyneeksi. Draco oli aina luullut, että tappava katse oli vain kulunut sanonta, mutta tällä hetkellä Kalkaroksen pikimustat silmät tuntuivat porautuvan läpi hänen otsansa suoraan kallon takaseinää vasten. "Joten," Kalkaros sanoi musertaen samalla palan mustikkateeleipää etusormiensa välissä, "vaikka olemme käyneet tämän läpi jo monta kertaa, olen vieläkin hieman hämilläni. Tulitko luokseni, koska ajattelit että voin auttaa sinua vai tulitko tänne koska tiesit etten kertoisi Sirius Mustalle missä olet?"

"No," Draco sanoi suu täynnä teeleipää, "et kerro, ethän?"

"Ottaen huomioon sen tosiseikan, etten edes virtsaisi miehen päälle, jos hän olisi tulessa - olet oikeilla raiteilla, kyllä. Mitä sinä siitä välität vaikka Musta tietäisikin, että olet täällä?"

"Hän yrittäisi saada minut takaisin kotiin," Draco sanoi aivan kuin se olisi ollut ilmiselvä asia. "Hän luulee voivansa auttaa minua, mutta ei hän pysty siihen. Kukaan heistä ei pysty. Sinä ehkä kuitenkin saattaisit pystyä."

Kalkaros katsoi hajamielisenä kohti itäisen seinän pientä ikkunaa. Paljas aamuauringon valo pisti sisään verhojen lomasta. Draco katsoi pois päin. Hän oli lähiaikoina huomannut, että kirkas päivänvalo sattui hänen silmiinsä. "Voin olla kertomatta Sirius Mustalle olinpaikastasi, mutta tuntuu hieman moraalittomalta olla kertomatta äidillesi missä olet. Ehkä sinun pitäisi lähettää hänelle pöllöpostia ja kertoa mikset voi mennä kotiin?"

Draco pyöräytti silmiään. "Ja sanoa mitä? 'Heippa äiti. En voi tulla kotiin, koska luulen tulleeni hulluksi. Enkä vaan ihan hieman hulluksi, vaan täysipäiväiseksi hakkaan-päätäänu-seinään, vaahtoa-lentää-suusta, luulen-olevani-Napoleon -seinähulluksi. Mutta hei, katso asiaa valoisammalta puolelta; ainakin tiedät mitä hankkia minulle joululahjaksi: kaksoislobotomian ja kymmenen rullaa pehmustettua seinätapettia. Rakkaudella, Draco.'"

"Et ole tulossa hulluksi. Hulluksi tuleminen olisi melko yksinkertainen asia. Tämä taas on paljon monimutkaisempi. Et ole mikään tavallinen poika-"

"Joo tiedän, kiitti. Isäni kertoi minulle," Draco sanoi katsoen poispäin. Hänen ajatuksensa eivät suostuneet vieläkään sulattamaan sitä tosiasiaa, että hänen isänsä oli kuollut, vaikkakin Kalkaros oli kertonut asiasta tarkkoja yksityiskohtia myöten ja antanut hänelle jopa Päivän Profeetan, jonka etusivulla oli uutinen Luciuksen kuolemasta. Draco ei ollut varma mitä hän tunsi - hän ei ollut oikeastaan surullinen, mutta selvästikin hieman pökerryksissä. Hän muisti kuinka tyhjältä Harry oli näyttänyt saadessaan Hermionen kirjeen ja hän muisti kuinka luuli Harryn olleen shokissa. Draco melkein toivoi, että hänen shokkinsa kestäisi kauemmin kuin Harryn, sillä hän ei mitenkään innolla odottanut sitä mitä shokkitilan hälvenemisen jälkeen tapahtuisi.

Kalkaros näytti mietteliäältä. "Myönnän, että olen yllättynyt siitä että isäsi kertoi sinulle Pimeyden Lordin suunnitelmista."

"Miksi?"

"Koska isäsi oli valehtelija. Hän valehteli kaikille, vaikkei olisi saavuttanutkaan siinä itse mitään. Hän valehteli, koska hän rakasti sitä. Olen yllättynyt, että hän kertoi sinulle totuuden."

Draco ei oikein tiennyt miten hänen olisi pitänyt vastata Kalkaroksen mietelmiin. Mitä tahansa hän sitten isästään ajattelikaan, hänen sukunsa kunnia ehkäisi häntä solvaamasta ainuttakaan Malfoyta vieraiden, tai lähes vieraiden edessä. Hän muisti kerran kertoneensa Harrylle vihaavansa Luciusta, mutta se oli ollut eri asia, koska hän oli melko varma kuolevansa juuri siihen paikkaan ja sitä paitsi - se oli Harry. Kalkaros väittämässä hänen isäänsä valehtelijaksi oli taas jotain muuta. Malfoyn suvun käytösoppaan (pituus: kolmetuhatta sivua, sisältö: 1378 sääntöä vaihdellen käskystä: "Malfoyn suvun juhlakaapujen värit ovat musta, vihreä ja hopea, lukuun ottamatta valtiollisia tilaisuuksia, jolloin on suvaittavaa käyttää väriyhdistelmää: punainen, hopea ja musta." käskyyn: "Malfoyn suvun jäseniltä on eritoten kielletty himolumouksen käyttö eläinkuntaa kohtaan - varsinkaan niitä takapihan puutarhan lumottuja pensaseläimiä kohtaan; ja tämä tarkoittaa sinua Hector-setä.") mukaan hänen olisi pitänyt sukunsa kunniaa puolustaen hypätä saman tien pystyyn ja kiepaista kunnon vasemman koukun Kalkaroksen silmien väliin. Mutta Dracoa ei oikeastaan huvittanut tehdä niin juuri nyt, joten hän taisteli henkisesti itseään vastaan ja keskittyi mulkoilemaan vihaisesti puoliksi tyhjää teemukiaan mutisten,

"Maitoa."

"Anteeksi kuinka?"

"Maitoa," Draco sanoi uudelleen. "Teetäni varten. Tarvitsen maitoa."

"Hae itse," Kalkaros sanoi lyhyesti.

Draco nousi ylös ja asteli kohti jääkaappia. Se näytti aivan tavalliselta jääkaapilta ulkopäin, mutta oven avattuaan Draco huomasi, että sinne oli varastoitu tusinoittain kirkkaita lasikanistereita, joiden kylkiin oli siististi liitetty Kalkaroksen selkeän tarkalla käsialalla koristeltuja etikettejä, joista Draco erotti ainakin: "Lepakon verta", "Salamanterin silmiä", "Kuivattuja kilpikonnankuoria", "Kyykäärmeen korvia" ja "Kauravelliä". Kauravelli-astian sisältö näytti paljolti samalta kuin kuivatut kyykäärmeen korvat. Draco sulki jääkaapin oven nopeasti. "En oikeastaan edes halunnutkaan maitoa," hän sanoi puoliksi itselleen ja käveli takaisin pöydän ääreen.

Kalkaros mulkaisi poikaa. "Luulin, että olit hakemassa maitoa."

"Päätin etten haluakaan."
"No mutta minäpä haluan."

Hieman pyörryksissä oleva Draco ei oikeastaan halunnut enää nousta uudelleen, joten hän mulkaisi Kalkarosta takaisin samalla mitalla ja nosti vasenta kättään. Jääkaapin ovi läimähti auki ja lasinen maitokannu lensi ilmaan. Se kieppui kohti Dracoa ja läjähti hänen käteensä. Draco paiskasi kannun pöydälle ja nosti katseensa nähdäkseen Kalkaroksen tuijottavan häntä entistä tiiviimmin.

"Älä enää koskaan leventele taidoillasi," taikajuomaprofessori sanoi kylmästi.

Dracon silmät suurenivat. "Miksen?"

Pang!

Kalkaros löi kätensä pöytään niin suurella voimalla, että hopea-aterimet helisivät. "Luuletko tosiaan, että kaikki nämä voimat ovat ilmaisia?" hän murahti. "Mikään ei ole ilmaista. Joka kerta kun käytät voimiasi menetät pienen palan sielustasi."

Draco silmiinnähden kutistui tuolissaan. Hän tunsi itsensä.. torutuksi. Kukaan ei ollut koskaan torunut häntä niin. Ei edes Sirius. Se rikkoi pienen reiän siihen hämärään sumuun, joka kiertyi hänen aivojensa ympäri. Hän räpäytti yllättyneenä silmiään Kalkarokselle. "Mutta minä-"

"Hiljaa," Kalkaros sanoi karkeasti ja nousi ylös työntäen tuoliaan taakse. "Istu paikoillasi," hän sanoi. "Älä liiku. Jos käytät tippaakaan taikuutta minun ollessa pois, edes nostaaksesi teepannua, pakkojuotan sinulle taikajuomaa, joka muuttaa sinut gerbiiliksi."

"Ensin hilleri ja nyt gerbiili," Draco sanoi ärsyyntyneenä. "Miksi kaikki aina kuvittelevat, että olen jyrsijä?"

"Haluatko todellakin, että vastaan tuohon?"

"En. Minne olet menossa?" Draco huomasi kuulostavansa valittavalta, mutta mitä siitä sitten? Hän ei vaan halunnut jäädä yksin. Hän oli ollut koko päivän yksin ja se oli jo ihan tarpeeksi - varsinkin kun hänen aivonsa tuntuivat hajoavan palasiksi kuin liian lujaa ajettu vanha auto.

"Työhuoneeseeni," Kalkaros sanoi. "Tarvitsen jotain."
"Anna minun tulla mukaasi."
"Et ole syönyt mitään. En halua, että pyörryt keskelle työhuonettani. Minulla on siellä paljon särkyviä ja arvokkaita laitteistoja."

Draco nappasi pöydältä nopeasti mustikkateeleipänsä rippeet ja tunki ne suuhunsa vaivautumatta edes pureskelemaan. "Mmpph," hän sanoi tehden käsillään laajan ja selkeän eleen ilmoittaen, että nyt hän oli syönyt jotain.

Kalkaros katsoi häntä kohti ja Draco olisi voinut vannoa, että hän näki pienen hetken ajan huvittuneen nykäyksen muutoin niin happaman miehen suupielessä. "Selvä sitten. Tule mukaani."

Kalkaroksen työhuone osoittautui ennemminkin laboratorioksi. Draco epäili, että hän vain kutsui sitä työhuoneekseen, koska ei halunnut kuulostaa hullulta tiedemieheltä. Kaikesta huolimatta kyseinen huone olisi tehnyt hullun tiedemiehenkin ylpeäksi: se oli korkeaseinäinen ja hämärästi valaistu paikka ja joka puolella oli pienellä tulella porisevia noidankattiloita, pitkiä lasidekanttereita täynnä erilaisia kuultavia aineita, jotka sihisivät ja höyrysivät, merkittyjä pusseja ja paketteja täynnä muserrettuja yrttejä, kuoriaisten kuoria, suikaloituja lepakon siipiä ja muita ainesosia, joita Draco ei osannut nimetä. Hän käveli pöydältä toiselle Kalkaroksen keskittyessä huoneen kulmassa sijaitsevan työpöydän ääressä johonkin tuijottaen pieniä, kapeakaulaisia pulloja ja kirkkaita kartiolaseja täynnä monivärisiä nesteitä.

"Mitä tämä tässä tekee?" Draco kysyi osoittaen kohti kellertävänvihreää, porisevaa ainetta.

"Poistaa rintakarvoja," Kalkaros sanoi.

"Entä tämä?"

"Kasvattaa rintakarvoja joka puolelle vartaloa."

"Uhh."

"Jotkut ihmiset haluavat omituisia asioita."

"Myytkö näitä aineita?"

"Joskus," Kalkaros vastasi katsomatta Dracoa kohti. "Luuletko tosiaan, että kukaan pystyy elämään pelkällä Tylypahkan palkalla? Useimmat meistä tekevät konsultin töitä professorin viran ohella. Noniin, istu nyt alas tuohon tuolille ja ole hiljaa hetki."

Draco istui totellen alas penkille, joka oli sijoitettu pitkän pöydän ääreen. Pöydällä oli kasoittain hylättyjä rojunpalasia: lankarullia, pieniä, vanhentuneita sisuliskonsilmäpurkkeja, katkenneita sulkakyniä, pala rikkoutunutta peiliä. Siitä oli vierähtänyt jo melkoinen tovi kun Draco oli viimeksi katsonut omaa peilikuvaansa. Hän kurottautui kohti rikkinäistä peilinpalaa, mikä oli jo itsessään hälyttävää ottaen huomioon pojan senhetkisen mielentilan.

Hän piteli peilinpalaa ylhäällä ja katsoi siihen heijastuvaa kuvaansa epäuskon partaalla. Näytän kauhealta. Hänen kesäinen rusketuksensa oli häipynyt, hänen ihonsa näytti valkoiselta ja lähes kuultavalta kuin paperi. Hän oli varmastikin myös laihtunut, sillä hän pystyi näkemään solisluidensa terävät kulmat selvästi Charlien liian suuren paidan läpi. Valkoista ihoa vasten hänen aina niin hopeanharmaat silmät näyttivät lähes mustilta - iirikset kapeilta hopeanauhoilta suurentuneiden pupillien ympärillä. Ei ihmekään, että keittiöön tulvinut valo sattui hänen silmiinsä. Varjot hänen silmiensä alla olivat sinertävänmustat ja hänen hiuksensa--

Yhtäkkiä Draco huusi ja pudotti peilin maahan.

Työpöytänsä laatikkoa penkonut Kalkaros suoristi nopeasti selkänsä ja kiiruhti Dracon luokse varoen läikyttämästä kantamansa pullon sisältöä lattialle. Kalkaros näytti pelästyneeltä, tai ainakin pelästyneemmältä kuin koskaan aikaisemmin. "Mitä nyt? Mikä hätänä?"

"Minulla on valkoinen hius!" Draco sanoi repien kourallisen hopeanhohtoisia suortuvia päästään ja tuijottaen ylös niitä kohti. "Olen vasta kuudentoista ja minulla on valkoinen hius!"

Kalkaroksen pelästynyt ilme vaihtui nopeasti tympeään hilpeyteen. "Voiko tuon värisistä hiuksista edes erottaa valkoista?"

"Tottakai voi! Mitä minulle on tapahtumassa? Olenko kuolemassa? Sinun on pakko auttaa minua. Anna minulle jotain - ihan mitä tahansa -"

"Hiusväriä?" Kalkaros ehdotti kylmän hymyn siivittämänä. "Turhamaisuutesi on vaikuttavaa herra Malfoy, mutta luulen, että kuontalosi on tällä hetkellä se pienin huolenaiheesi. Kas tässä. Juo tämä," mies sysäsi pitelemänsä pullon Dracon oikeaan käteen.

Draco katsahti alas. Pullo oli täynnä paksunoloista mustaa nestettä, joka kupli ja höyrysi ja tuoksui hämärästi märältä asfaltilta. "Eh," hän sanoi. "Ja mitä tämän pitäisi olla?"

Taikajuomamestari vain tuijotti poikaa. Huoneen kaikkien pienten tulien välkkyvässä valossa Kalkaroksen kasvot näyttivät lähinnä punaisten varjojen reunustamalta naamiolta. Outoa, Draco ajatteli katsoessaan miestä: Kalkaros oli saman ikäinen kuin Sirius, mutta Siriuksen kasvot kantoivat paljon enemmän viitteitä siitä nuoresta pojasta, joka hän oli joskus ollut. Kalkaroksen kasvot taas näyttivät siltä niin kuin ne eivät olisi koskaan nähneetkään lapsuutta. "Juo se," Kalkaros sanoi taas. "Se auttaa sinua."

Draco puri huultaan. "Miksi?"

Kalkaros huokaisi ja nojasi vasten seinää köyristäen kulmikkaat olkapäänsä mustan viittansa sisään kasvoillaan lukematon ilme. Hän kurottautui alas ja veti hitaasti vasemman hihansa ylös. Hän näytti käsivarttaan Dracolle kämmen ylöspäin niin, että poika näki selvästi miehen ihoon leimatun pimeyden piirron.

Draco tuijotti ja nosti sitten katseensa ylös kohti Kalkarosta. "Niin," hän sanoi hitaasti. "Tiedän. Isälläni on samanlainen. Oli samanlainen," hän korjasi nopeasti.

"Tämä ei ole ainoa matkamuisto jonka olen kantanut Pimeyden Lordin yhteistyökumppanuuden ajoilta," Kalkaros sanoi katsoen kohti käsivarttaan. "Kun olimme hänen alaisuudessaan, olimme sidottuja häneen. Ruumiillamme, verellämme ja mielellämme. Se on ehkä yksi painavimmista syistä miksi kukaan ei koskaan lähde hänen palveluksestaan; ellei Pimeyden Lordi itse löydä ja tapa sinua, hulluus on yleensä seuraava väistämätön vaihtoehto."

"Mutta sinä lähdit."

"Niin lähdin. Ja kävin hyvin lähellä hulluutta. Sain tukea Dumbledorelta ja hän suojasi minut Pimeyden Lordin käsien vahingoilta. Mutta hän ei pystynyt pelastamaan mieltäni. Minne tahansa meninkin, joka päivä, jokainen tunti kuulin Pimeyden Lordin äänen mielessäni lupaavan, että jos palaan hänen luoksensa hän antaa kaiken anteeksi. Dumbledore teki minusta osan suunnitelmaansa. Pimeyden Lordi lupasi armahtaa minut, jos olisin antanut hänelle vihjeitä Dumbledoren suunnitelmista. Hänen äänensä puhui korvaani joka päivä ja kuulin sen unissani joka yö."

Draco tuijotti miestä suu puoliksi auki." Halusitko mennä takaisin? Uskoitko häntä?"
"Voi kyllä halusin. Mutta ei, en uskonut hänen lupauksiinsa anteeksiannosta. Hänen raakuudelleen on olennaista, että jos petät hänet, mitään armoa ei enää tunneta."

"Mitä sinä sitten teit?"

"Tein tuon," Kalkaros sanoi lyhyesti osoittaen kohti Dracon pitelemää pulloa. "En tiennyt aluksi lainkaan auttaisiko se minua vai tappaisiko se minut, mutta tein paljon töitä juoman eteen ja se osoittautui menestykseksi. Se torjui mielessäni pyörivät äänet ja antoi oman tahtoni takaisin. Voin vain toivoa, että se tekee saman sinulle."

Draco katsoi alas kohti juomaa, joka kieppui ja sihisi vieläkin.

"Lisäsin siihen vielä vähän hereilläolojuomaa," Draco kuuli Kalkaroksen sanovan, mutta miehen ääni kuulosti kaukaiselta. "Se estää sinua nukahtamasta ja näkemästä unta. Ainakin muutaman päivän ajan."

Draco nyökkäsi. "Kippis," hän mutisi ja nosti lasipullon huulilleen. Hän kallisti päätään taaksepäin ja nielaisi nopeasti. Asfaltin tuoksusta huolimatta juoma maistui hyvin vähän miltään. Draco tunsi sen luikertelevan kurkussaan ja löytävän kihisten tiensä hänen lähes tyhjään vatsaan. Lämmin aalto humahti hänen lävitsensä lähes pudottaen pullon maahan. Kipakka ja polttava energia viilsi hänen sisällään kuin kuume. Se sattui hieman, mutta tuntui myös niin omituisen lämpimältä.. ja hänellä oli ollut niin kovin kylmä näiden päivien aikana...

"Oi," Draco sanoi hiljaa ja nojasi hitaasti päätään pöydälle laskettujen käsien varaan. Hän tunsi Kalkaroksen nykäisevän pullon hänen veltoista sormistaan. Dracolla oli yhtäkkiä ikävä Siriusta, joka olisi laittanut käden hänen olkapäälleen tai silittänyt hänen hiuksiaan tai edes jotain. Hän kuuli Kalkaroksen äänen kaukaa:

"Oletko kunnossa herra Malfoy?"

"Joo," Draco nosti päätään ja hieroi silmiään. "Olen kunnossa."

"Juoma saattaa polttaa kurkkua hieman, mutta se ei satuta sinua. Kestää suurinpiirtein tunnin, ennen kuin se toimii täysillä. Haluaisitko mennä pitkäksesi?"

"En ole väsynyt."

"Ei. Et niin. Hereilläolojuoma vaikuttaa välittömästi."
Draco ei sanonut mitään - hän vain istui paikoillaan kämmenet silmiään vasten painettuina. Hän tunsi kuinka taikajuoma lämmitti hänen vatsaansa, kierteli pitkin hänen suoniaan aiheuttaen sydämen nopeat sykkeet. Draco veti syvään henkeä ja kuuli Kalkaroksen sanovan: "Niin, tiedän että se sattuu. Hengitä syvään - kipu ei kestä kauaa."

"Hengitän kokoajan," Draco tiuskaisi ärsyyntyneenä. "Ihan niin kuin nyt lopettaisin hengittämästä."

"No, eihän sitä koskaan voi tietää mitkä sivuvaikutukset juomalla on," Kalkaros sanoi ja Draco yritti vilkuilla miestä sivusilmällä miettien oliko se vitsi vai ei. Hän ei pystynyt sanomaan. "Kuule," Kalkaros lisäsi jäykästi. "Kaikki menee ihan hyvin. Sinulla on selvästikin vahva oma tahto, tai et olisi päässyt edes tänne asti. Sinun olisi pitänyt luovuttaa, mutta et ole tehnyt sitä kaikista vammoistasi ja väsymyksestäsi huolimatta. Sinun tulisi olla ylpeä itsestäsi."

"Vammoista?" Draco mutisi laskien kädet silmiltään. "Ei minulla ole mitään vammoja - ei naarmun naarmua."

Kalkaros nojasi Dracoa kohti ja painoi sormensa pojan ohimoille. Yllätyksekseen Draco ei vetäytynyt pois, vaikka yleensä hän ei pitänyt siitä että häneen kosketaan - Kalkaroksen ele oli oudon isällinen. "Tarkoitan henkisiä vammoja," Kalkaros sanoi naputtaen pojan ohimoita pitkillä sormillaan. "Ne ovat velhojen taisteluhaavoja. Minulla on samanlaisia. Sinä käyt sotaa nuoriherra Malfoy. Vaikket sitä vielä itse tietäisikään."

***

"En nyt oikein ymmärrä," Rouva Weasley sanoi kun hän liittyi Ginnyn ja Ronin seuraan aamiaispöytään kantaen suurta paahtoleipälautasta mukanaan. Kello oli lähes yksitoista ja he söivät myöhäistä aamupalaa, mutta rouva Weasley oli antanut hänen nuorimman poikansa ja lopenuupuneen tyttärensä nukkua hieman normaalia pidempään kaiken sen jälkeen mitä he olivat joutuneet kokemaan lähiviikkojen aikana. Sen seurauksena aamiaispöydän ympärillä oli vain kolme perheen jäsentä. Herra Weasley oli lähtenyt jo aikaisin aamulla ministeriön kokoukseen. "Mikä tämän Malfoyn pojan tila nyt oikein on? Sirius sanoi, että hän on kadonnut..?"

"Hän on kadonnut," Ron myönsi lempeästi kurottautuen kohti paahtoleipiä. "Eli se siitä tilasta."

"Muistan nähneeni hänet Säilässä ja Imupaperissa monta vuotta sitten sen inhottavan isänsä kanssa," Rouva Weasley muisteli puoliksi itselleen. "Hän näytti kalpealta, aliravitulta pieneltä raukalta..."

"Hän on kasvanut niistä ajoista aika paljon," Ginny sanoi toivon mukaan neutraalilla äänellä kurottautuessaan kohti marmeladia.

"Onko hän ollenkaan Luciuksen kaltainen?" Rouva Weasley kysyi. "Tai kuolleistahan ei saa puhua pahaa, mutta..."

"Kyllä, hän on juuri isänsä kaltainen," Ron sanoi samaan aikaan kun Ginny huudahti, "Ei! Ei ollenkaan."

Rouva Weasley näytti hämmentyneeltä.

Ron pyöräytti silmiään. "Anna anteeksi Ginnylle," hän sanoi äidilleen tylsistyneellä äänellä. "Ginny tykkää Malfoysta."

Marmeladilusikka lensi Ginnyn kädestä kilahtaen pöydälle. "Ron, ole hiljaa," hän sihisi mulkaisten veljeään.

"No mutta kun sinä tykkäät," Ron sanoi. "Kuolaat jopa. Myönnä pois."

Ginny oli varsin tietoinen siitä, että hänen äitinsä seurasi lastensa välistä väittelyä hyvin suurella mielenkiinnolla. Tyttö punastui kirkkaanpunaiseksi.

"Luulin, että tykkäsit Harrysta Gin," Rouva Weasley sanoi iloisesti. "Olen todellakin aikaani jäljessä."

"Harry on jo menneen talven lumia," Ron sanoi virnistäen ilkikurisesti. "Menetetty, roskiin heitetty, Poika Joka Sai Kenkää. Tai no, ettehän te edes koskaan seurustelleet," hän lisäsi Ginnylle, "mutta tajuat kai mitä tarkoitan."

"Annathan minun vastata tuohon mulkaisulla," Ginny sanoi ja mulkaisi veljeään.

"Ron," Rouva Weasley sanoi tukahduttavalla äänellä, vaikkakin hänen silmissään kimalsi ilo. "Jätä siskosi rauhaan."

Ron kääntyi kohti äitiään näyttäen loukkaantuneelta, "Mutta äiti, puhumme tässä nyt Malfoysta!"

"Mitä siitä sitten?" Rouva Weasley sanoi. "Älä ole niin keskiaikainen Ron." Ron tuijotti äitiään kuin rannalle ajautunut kultakala samalla kun rouva Weasley kurottautui tyynesti kohti teepannua. "Sinun on muutenkin tultava toimeen hänen kanssaan, eikö niin?" hän sanoi pojalleen. "Jos hänestä tulee Harryn velipuoli."

Ron mumisi jotain mikä kuulosti erehdyttävästi: "Eihän tarvitse jos häntä ei löydetä enää koskaan."

Ginny mulkoili Ronia ja kääntyi sitten kohti äitiään, "Hyvä huomio äiti. Jos Harry pitää Dracosta-"

Ron vingahti nopeasti. "Harry ei pidä hänestä."

Rouva Weasley näytti uteliaalta. "Etkö kuvailisi Dracoa Harryn ystäväksi?"

"En," Ron sanoi. "Kuvailisin häntä älykääpiöksi typerissä housuissa."

"Sellaista," Rouva Weasley sanoi äänellä, joka merkitsi sitä ettei hänen kanssaan tullut kiistellä, "mielikuvaa minä en kyllä saanut."

"Mitä, oletko sinäkin nyt nahkahousujen ystävä äiti?" Ron kysyi käsittäen tahallaan äitinsä lauseen väärin ja virnistäen omalle nokkeluudelleen.

Rouva Weasley näytti yllättyneeltä, mutta hymyili lopulta. "Nahkahousut? Tiesittekö muuten, että Siriuksella oli moottoripyöräaikoinaan aina nahkahousut. Ennen kuin.. no, tiedätte kai. Silloin kun hän teki aurorin hommia ministeriössä. Joskus," hän lisäsi näyttäen hieman haaveilevalta, "hän piti niitä myös töissä."

"ÄITI!" Ron huudahti kauhistuneena.

Rouva Weasley selvitti kurkkuaan. "Ahm, se siitä sitten. Noniin, mistä olimmekaan puhumassa? Ainiin, minulla oli teille yksi kysymys. Mitä mieltä olette professori Lupinista?"

Tämä yllättävä aiheenvaihdos sai sekä Ronin, että Ginnyn räpäyttämään silmiään yllätyksestä. Ron toipui siskoaan aikaisemmin. "Lupin? Hän on mahtava," poika sanoi. "Paras opettaja koskaan."

Ginny nyökkäsi myöntyvästi. "Hänellä on aina suklaata mukanaan. Kukapa ei pitäisi Lupinista?"

"Hän kysyi minulta hyvin oudon kysymyksen," Rouva Weasley sanoi. "Hän halusi tietää onko meillä yhtään Puuskupuhin esi-isiä."

Ron ja Ginny vaihtoivat katseita; Ron puhui ensin. "Mitä vastasit äiti?"

Rouva Weasley muuttui hieman pinkiksi korvien kohdalta. "En vastannut mitään. Onneksi isäsi oli juuttunut keskusteluun Siriuksen kanssa tai hän olisi jaaritellut iäisyyden siitä kuinka Weasleyn suvun vaakunan lumikko näyttää paljolti Puuskupuhin vaakunan mäyrältä ja kuinka Kotikolo oli joskus ennen muinoin linna -"

"Ja viinikellarimme oli aikoinaan vankityrmä," Ron sanoi tylsistyneellä äänellä. "Ja takapihan kivilouhos on vanha vallihauta. Pelkkää pötypuhetta kaikki."

"No, viinikellarin seinästä riippuvat kyllä ikivanhat käsiraudat," Ginny huomautti.

"Joo," Ron sanoi äänensä sarkasmia tihkuen, "Fred ja George asensivat ne jotta pystyivät kahlehtimaan lapsenvahtina toimivan Percyn kellariin."

Rouva Weasley kauhistui. "Fred ja George kahlitsivat Percyn?"

Ron näytti siltä niin kuin hän olisi paljastanut vähän liikaa. "No, ihan hiukan vaan.. eivätkä he koskaan käyttäneet jalkarautoja-"

Ronin selittelyt jäivät sikseen kun pehmeä *pop* kantautui huoneeseen. Herra Weasley oli ilmiintynyt keittiöön.

"Arthur!" Rouva Weasley hypähti ylös yllättyneenä nähdessään aviomiehensä. Ginny katsoi isäänsä uteliaana - hän ei ollut koskaan näyttänyt niin huolittelemattomalta. Hänen kaapunsa oli ryppyinen ja epäsiisti, hänen punaiset hiuksensa sojottivat joka suuntaan ja hänen kasvoillaan paistoivat rasituksen ja pelon juonteet. "Arthur," Rouva Weasley sanoi uudelleen kiiruhtaen miehensä luokse. "Mikä hätänä? Miksi tulit takaisin Lontoosta näin äkkiä?"

"Kokous päättyi," Herra Weasley sanoi soinnuttomasti. "He valitsivat uuden taikaministerin."

Ron pyörähti ympäri tuolillaan ja tuijotti isäänsä. "Kuka hän on?"

Herra Weasley nielaisi silminnähden. "No," hän sanoi hitaasti. "Minä."

***

Hermione, Sirius ja Lupin söivät aamiaista kirjastossa kun pörrötukkainen Harry harhaili haukotellen sisään huoneeseen. Hermione katsahti tulijaa kohti ja hymyili, mutta hänen hymynsä hälveni nopeasti kun hän huomasi miten väsyneeltä poika näytti. Harryn merensininen pusero sointui melko ikävästi hänen silmiensä alla oleviin sinertäviin varjoihin. "Hei," poika sanoi vilkuillen ympäriinsä yllättyneenä, "kauanko te olette olleet hereillä? Miksei kukaan tullut herättämään minua?"

Sirius nosti katseensa lukemistaan papereista. "Ajattelimme, että olisi parasta antaa sinun nukkua."

"Kello on varmaan jo kolme iltapäivällä," Harry sanoi ärsyyntyneenä, käveli Hermionen luokse, suuteli häntä jokseenkin huolimattomasti korvan kohdalle ja heittäytyi alas tuolille. "Missä Narcissa on?"

"Hän lähti käymään ministeriössä. Luciuksen kuolemasta tehdään tutkimusta," Sirius vastasi.

"Eivätkö he halua puhua myös sinulle Sirius? Tarkoitan, sinähän olit siinä sellissä jossa hän.."

"Räjähti?" Hermione lopetti lauseen lempeästi Harryn puolesta. Hän tunsi olonsa hieman syylliseksi siitä, ettei ollut tarpeeksi pahoillaan Luciuksen kuolemasta, mutta hän ei saanut mielestään pois sitä ajatusta, että jos Draco saadaan turvallisesti yhtenä kappaleena takaisin, Luciuksen kuolema oli parasta mitä pojalle oli koskaan tapahtunut.

"Älä muistuta minua siitä. Kyllä, olen menossa ministeriöön huomenna." Sirius selaili papereitaan, huokaisi ääneen ja mulkaisi kohti Lupinia. "Oletko varma että nämä antamasi käännöskoodit ovat oikeita? En saa mitään selvää tästä loitsusta.."

"Sinulla on käännöskoodit kärmeskieleen?" Harry kysyi uteliaana.

"Onnistuin ottamaan kärmeskielilumouksen pois kirjasta," Lupin sanoi työntäen päiväkirjaa kohti Harrya ja Hermionea. "Ongelmana on nyt vaan se, että se kaikkein hyödyllisin osa päiväkirjaa, jonne Luihuinen listasi kaikki käyttämänsä loitsut, on tuplakoodattu... Luihuinen ilmeisesti pelkäsi, että joku saattaisi yrittää varastaa hänen loitsunsa. Ne on kirjoitettu merenneidoksi, peikoksi, ranskaksi.."

"Harmi ettei Fleur ole täällä auttamassa sinua," Sirius sanoi ja virnisti Lupinia kohti hyvin leveästi ja ilkikurisesti.

"Jättiläiseksi, kreikaksi - pää kiinni Sirius - ja tämä yksi kieli näyttää erehdyttävästi siansaksalta. Ei mikään Luihuisen paras yritys.."

Sillä välin Sirius tuijotti kieroon pergamentin palasta, jolle hän oli kopioinut merenneitojen kielellä kirjoitetun loitsun. "'Halvenna nautakanootti'? Tuo ei voi olla oikea loitsu."

"Sirius..." Hermione ilvehti miehelle, kurottautui kohti ja nappasi pergamentin hänen kädestään. "Siinä sanotaan fallax proefini...imago moli.. Se on latinaa. En tiedä mikä loitsu se on, mutta siinä puhutaan jotain kuvien heijastamisesta..." Hermione katsoi kohti Lupinia. "Onko tämä se magidloitsu?"

"Mikä magidloitsu?" Harry vaati.

Lupin huokaisi. "Luihuinen väitti, että on olemassa loitsu joka sallii hänen heijastavan itsensä aina sinne missä hänen lähteensä - Rowena siis - sattui olemaan."

"Mutta Draco ei ole minun lähteeni," Harry sanoi tasaisesti.

"Ei, mutta välillänne vallitseva henkinen yhteys on hyvin paljon magidin ja lähteen yhteyden kaltainen. Ainakin sitä kannattaa koittaa," Sirius sanoi nostaen päätään. "Laitan paikannusloitsun sinuun ja kun löydät Dracon seuraan heti perässäsi."

Hermione katsahti nopeasti ylös. "Onko se vaarallista Harrylle?"

"Ei," Lupin sanoi hieman poissaolevasti ja laittoi alas pitelemänsä kirjan. "Kaikki menee hienosti, varsinkin koska-"

"Mutta emmehän me edes tiedä, että henkinen yhteytemme toimii," Harry keskeytti heilauttaen tumman hiussuortuvan kärsimättömästi silmiensä edestä. "En esimerkiksi tiedä missä hän on.."

Lupin kurottautui kohti taskuaan ja otti taikasauvansa esiin. "Anna minulle kätesi Harry -- oikea kätesi." Harry ojensi kätensä ja Lupin käänsi sen toisin päin, kämmen kohti kattoa ja laski taikasauvansa kärjen vasten pykäläistä arpea, joka juoksi viistoon Harryn kämmenen päällä. Harry värisi aivan kuin se olisi sattunut ja hänen katseensa kohtasi Hermionen pöydän yli. "Arpi yhdistää teidät," Lupin sanoi, "aivan kuin otsasi arpi yhdistää sinut Voldemortiin."

Harry nyökkäsi. "Tiedän."

"Noniin, pysyhän paikoillasi," Lupin sanoi.

***

Draco toivoi että olisi voinut nukkua, mutta hereilläololoitsu ei antanut sitä mahdollisuutta. Aluksi hän oli ollut kiitollinen taikajuoman suomasta valppaudesta ja polttavasta energiasta, mutta nyt hän tunsi niiden hälvenevän. Ei hän silti nukkumaan ja uneksimaan halunnut - ei todellakaan, mutta hän oli tylsistynyt. Kalkaros oli sulkeutunut työhuoneeseensa leikkimään taikajuomiensa kanssa ja Draco oli harhaillut päämäärättömästi ympäri taloa. Hän ei ollut oikeastaan löytänyt mitään mielenkiintoista, paitsi sen, että Kalkaros omasi erittäin omituisen musiikkimaun ja mikäli pyykinpesukoneen päälle laskostettu vaatepino antoi mitään osviittaa, mies nukkui yönsä sinisissä flanellipyjamissa, joita koristivat pienet punaiset sydämet. Jaiks, Draco ajatteli.

Hän mietti taas kerran Päivän Profeettaa ja sitä artikkelia isänsä kuolemasta. Draco päätti mennä kysymään Kalkarokselta josko hän voisi katsoa lehteä uudelleen. Hän raahusti läpi aulan kohti taikajuomamestarin työhuonetta ja työnsi oven auki.

Noidankattilat porisivat yhä iloisesti, mutta työpöytänsä ääressä istuva Kalkaros näytti olevan täydessä unessa. Hänen päänsä nojasi alas hänen laskostettuihin käsiinsä ja sulkakynä nuokkui hänen sormiensa välissä. Draco kurottautui kohti pöydän kulmalla lojuvaa Päivän Profeettaa ja pysähtyi. Pieni muistilehtiö oli vain muutaman sentin päässä Kalkaroksen kädestä ja Draco näki että mies oli kirjoittanut siihen hänen nimensä.

Vain harvat voivat olla tarttumatta tavaraan, johon on kirjoitettu oma nimi jonkun muun toimesta. Hitaasti liikkuen Draco raahasi muistilehtiön itseään kohti vasten pöydän pintaa ja käänsi sen sitten lukeakseen Kalkaroksen tiheää käsialaa.. Annoin taikajuomaa Malfoyn pojalle, eikä se näyttänyt satuttavan häntä, joten hän ei ole vielä niin pitkälle edennyt kuin pelkäsin. Siltikin hänen kasvoillaan on jo se katse; kivuliaan kuoleman ennustus. En ole varma kuinka paljon voisin tai minun tulisi hänelle kertoa loitsusta: sen, että monien lääkkeiden tavoin tämänkin juoman vaikutus hälvenee, kun sitä käytetään tarpeeksi monta kertaa. Siitä tulee lähes merkityksetön apu muutamien kuukausien aikana. Ellei Pimeyden Lordia olisi kukistettu ajoissa, juoma ei olisi pelastanut minua. ...Kunpa Dumbledore olisi nyt täällä neuvomassa minua..

Draco työnsi lehtiön kauemmas itsestään ja kääntyi pois työpöydän luota tuntien pahan olon vellovan vatsansa pohjassa. Hän käveli pois huoneesta kohti aulaa, kääntyi sokkona oikealle, avasi lähimmän oven ja löysi itsensä seisomasta keskeltä kirkkaan auringonvalon täyttämää kuistia. Valo viilsi hänen silmiään kuin veitset ja hän istui alas melko yllättäen selkä vasten talon seinää vetäen polvet kohti rintaansa.

Taikajuoma oli siis vain hätävara, jos sitäkään. Kalkaros kuulosti siltä niin kuin hän ei olisi ollenkaan varma kauanko sen vaikutus kestäisi. Nyt se ainakin näytti toimivan, Draco pystyi tuntemaan sen. Hän tunsi sen vaikutuksen käynnistyvän hetki sitten. Muutos oli ollut välitön. Aivan niin kuin joku olisi pudottanut painavat rautaiset laskuristikot hänen ja niiden vaativien sisäisten myrskyjen väliin. Unet olivat poissa, samoin kuin se utuinen näkökenttä ja korvissa alati soivat äänet. Draco ei muistanutkaan kuinka hiljainen maailma oli - niin kovin tyyni ja rauhallinen.

Mutta poissa oli myös se hilpeys ja tietoisuus siitä, että miekan avulla hän pystyisi tekemään asioita, joita ei normaalisti pystyisi tekemään, vaikka olikin magid. Lohikäärmeaitauksessa hän oli tuntenut kuinka hänen sisällään kasvoi voima, joka pystyi kesyttämään lohikäärmeet - ja niin hän oli tehnytkin. Hän oli nostanut kätensä varoittaakseen suuria eläimiä aivan kuin ne olisivat olleet pelkkiä varjoja ja hän oli tuntenut itsensä voimakkaaksi. Voima veti häntä puoleensa kuin tuli happea; jättäen jälkeensä vain pelkät tuhkat. Voiman käytöstä sai synkkää ja erinomaisen hienoa nautintoa. Niin hienoa ja niin synkkää, että se pelotti.

Kun Draco sulki silmänsä hän näki uniensa varjot silmäluomiensa sisäpuoliin painautuneina. Mitä haluat, hänen isänsä oli sanonut, mitä voit saada ja mikä voisi olla totta. Hänen isänsä selvitys syntymästään ja tarkoituksestaan oli kuulostanut järkevältä hänen korviinsa. Ellei muuta, se ainakin selitti sen ikävän jonka hän tunsi kun miekka kosketti hänen kättään, sen nimettömän sisäisen kurottautumisen jotain tavoittelematonta kohtaan. Se on kohtalosi. Se omistaa sinut.

Hänelle oli tarjottu enemmän kuin vain voimia, enemmän sitä mitä hän luuli haluavansa: Hermione ja hänen rakkautensa, kunnian ja paikan tässä maailmassa. Hänelle oli tarjottu jotain mitä Harrylla oli, jotain mitä Draco luuli aina kadehtivansa: tarkoitusta, syytä elää, kohtalon. Ja veto sitä kohtaan oli suuri; se veto sitä kohtaan oli... tukahduttava. Ei ihmekään, että Charlie oli luullut hänen käyttävän huumeita.

"Sinulla on selvästikin vahva oma tahto, tai et olisi päässyt edes tänne asti," Kalkaros oli sanonut. "Sinun olisi pitänyt luovuttaa, mutta et ole tehnyt sitä."

Mutta tiedän totuuden, Draco ajatteli katkerana. Minä en ole vahva. Jos minun mielessäni tai sielussani on jotain mikä taistelee miekkaa, sen lupauksia ja sen tuomia mustia unia vastaan, se ei ole oma vahvuuteni. Se on Harry. Se pieni palanen Harrysta, jonka hän oli onnistunut itsessään säilyttämään monijuomaliemen kautta, puhui hänen aivojensa sisällä - hänen mielensä uumenissa. Se sanoi tämä ei ole oikein. Harry, joka pystyi taistelemaan komennuskirousta vastaan - minä en koskaan pystyisi siihen. Harry, joka oli hyvä ilman yrittämistäkin.

Harry, jonka hänen tulisi tappaa.

Ja sen hän tekisikin, jos hän saisi siihen tilaisuuden.

Draco kurottautui kohti miekkaa. Hänen kapeat sormensa kietoutuivat tutun, sileän ja vähän kuhmuisen kahvan ympärille. Hän veti sen syliinsä ja vihreät jalokivet kimalsivat hänelle kuin tietävät silmät. Kahvan kuvioinnissa oli käärmeitä - smaragdit olivat niiden silmät. Kun Draco käänteli miekkaa, hän huomasi että yksi jalokivistä oli kadoksissa... hän mietti miksei hän ollut huomannut sitä aikaisemmin. Miekka oli niin painava hänen kädessään. Minä kuolen, hän oli kertonut Ginnylle. Tai no, onhan tässä jo enemmän varoitusaikaa kuin useimmilla ihmisillä.

Hän katsahti ylös. Oli myöhäinen iltapäivä ja taivas oli kuuman metallin sininen. Draco nousi ylös nopeasti ja päättäväisesti tarttuen yhä tiukemmin miekan kahvaan, käveli takaisin sisään taloon ja suuntasi kohti komeroa, jonne oli jättänyt Charlien vaatteet ja Tulisalamansa.

***

Ginny katsoi lohduttomana eteishallin peilin heijastamaa kuvaa. Hänen hiuksensa tarvitsivat leikkausta, hän mietti; ne laskeutuivat hänen korviensa yli aina selkään asti liekehtivinä kiehkuroina ja kiharoina. Kaiken sen syvän punaisen värin keskellä hänen kasvonsa näyttivät liian pieniltä ja kalpeilta. Melkein hajamielisesti hän alkoi kietoa hiuksiaan leteille päänsä takana. Ginny oli huolestunut. Eikä vain Dracosta, vaan myös vanhemmistaan. Herra Weasley oli ollut kaikkea muuta kuin tyytyväinen yllättävästä ylennyksestään ja rouva Weasley oli ollut kauhistunut ja hurjistunut. "Katso nyt mitä tapahtui Toffeelle!" hän oli raivonnut miehelleen. "He vain etsivät jonkun Toffeen tilalle, jonkun joka voisi uhrautua seuraavaksi. Älä ota paikkaa vastaan Arthur!"

Herra Weasley ei ollut samaa mieltä vaimonsa kanssa ja tappelua aiheesta oli kestänyt monta tuntia. Lopulta vanhemmat olivat päättäneet kaikkoontua Lontooseen keskustelemaan asiasta Percyn kanssa, jonka ministeriön kytkökset osoittautuivat kerrankin hyödyllisiksi. Ja niin Ginny oli nyt sitten kaksin Ronin kanssa talossa.

Ginny sai letityksensä valmiiksi, huokaisi ja päätti kävellä yläkertaan juttelemaan isoveljensä kanssa. Hän oli vieläkin vihainen siitä kuinka inhottava Ron oli ollut aamiaisella, mutta mitä siitä sitten - Ginny oli tylsistynyt ja hän ajatteli, että isoveli olisi saattanut vaikka pelata erän räjähtävää näpäystä.

Ginny oli juuri kävelemässä läpi olohuoneen kohti portaita kun hän kuuli outoa ääntä.

Thump!

Tyttö kangistui paikoilleen. Ääni oli vaisu tömähdys, aivan kuin lintu olisi lentänyt olohuoneen ikkunaa vasten. Hän pysähtyi ja tuijotti ja kuuli sen taas, terävämpänä tällä kertaa:

Thump!

Uteliaisuus voitti pelon ja Ginny asteli kohti olohuoneen ikkunaa, veti verhot syrjään - ja kiljahti ääneen yllätyksestä.

Draco Malfoy seisoi puoliksi avoimen ikkunan toisella puolella tirkistellen sisään. Kun Ginny kiljahti, poika hypähti taaksepäin ja viittoi raivokkaasti, jotta tyttö olisi ollut hiljaa. "Ginny! Shhhh!" Tyttö löi kätensä suunsa ylle ja tuijotti. Se oli Draco, mitä ilmeisemmin Draco, joka näytti paljolti samalta kuin viime näkemällä, vaikkakin nyt hän näytti lisäksi melko harmistuneelta. "Oliko sinun pakko kiljua?" poika sihisi.

"Oliko sinun pakko pelästyttää minut puolikuoliaaksi?"

Draco näytti loukkaantuneelta. "Minähän koputin!"

"Niin, ikkunaan!" Ginny sihisi. "Mikset voi käyttää ovea niin kuin normaalit ihmiset?"

"En halunnut nähdä muita perheesi jäseniä. Halusin nähdä sinut. Odotin, että olisit ollut yksin. Päästätkö minut nyt sisään vai et?"

Ginny katsoi poikaa epävarmasti, mutta hänen sanansa kaikuivat hänen korvissaan: Halusin nähdä sinut. Ginny työnsi loputkin ikkunasta auki antaen Dracon kiivetä sisään. Poika kompuroi ikkunalaudan yli ja laskeutui jaloilleen suoristaen hitaasti selkäänsä. Ginny tuijotti häntä yllättyneenä. Yleensä niin siistiltä näyttävä Draco oli yllättävän hoitamattoman näköinen; hänen hiuksensa olivat sekaiset, hänen mustien nahkahousujensa polvissa oli likaa ja mutaa. Hänen lohikäärmeennahkatakissaan oli pitkä repeämä ja kaiken kukkuraksi hänen huulessaan oli haava ja hänen silmänsä oli musta ja se alkoi juuri muuttua kaikiksi sateenkaaren väreiksi. Ginny tuijotti poikaa. "Mitä sinulle oikein on tapahtunut? Oletko ollut tappelussa tai jotain?"

Draco nosti kättään ja kosketti varovasti silmäkulmaansa. "Et uskoisi jos kertoisin."

"Yritä," Ginny sanoi.

Draco virnisti ja näytti siltä niin kuin olisi juuri aikonut esittää ivallisen vastakommentin kun he kummatkin kuulivat askelia eteishallista. Ronin ääni huusi: "Ginny?"

Hän kuuli kiljahdukseni, Ginny ajatteli ja kääntyi kohti Dracoa - joka kurottautui häntä kohti, otti kiinni hänen olkapäistään ja yhdellä sulavan kiivaalla liikkeellä onnistui kierittämään heidät kummatkin suuren sohvan alle niin, että Ginny makasi selällään lattiaa vasten ja Draco oli hänen päällään jalat hänen jalkoihinsa kietoutuneina ja käsi hänen suunsa päällä. Dracon ei olisi edes tarvinnut vaivautua; Ginny oli aivan liian hämmästynyt ja hengästynyt lattialle heittäytymisestä, ettei olisi ajatellut inahtavansakaan. Hän tunsi Dracon sydämen hakkaavan omaansa vasten. Hänen katseensa sipaisi ylös ja lukkiutui Dracon hopeisiin silmiin: Ginny näki niissä sekä hätääntyneistyyttä, että huvittuneisuutta ennen kuin poika käänsi katseensa pois.

Olohuoneen ovi aukesi ja Ron asteli sisään. Ginny näki veljestään vain kengät, jotka risteilivät nopeasti huoneen halki kohti ikkunaa. Hän pystyi kuvittelemaan Ronin tuijottavan avonaista ikkunaa ihmeissään... "Hei!" Ron huusi taas. "Gin! Missä oikein olet?"

Dracon vartalo jännittyi Ginnyn vartaloa vasten kun Ron kääntyi pois päin ikkunasta ja käveli seisomaan keskelle huonetta. Hän seisoi niin lähellä sohvaa, että Ginny pystyi näkemään kuinka yksi hänen kengännauhoistaan oli katkennut ja sidottu uudelleen. Ginny tunsi yhtäkkiä syyllisyyttä ja hän sulki silmänsä ja käänsi kasvonsa kohti Dracon olkapäätä. Hän pystyi haistamaan takin nahan - se tuoksui lamaannuttavasti Charlielta - mutta sen alla poika tuoksui saippualle ja verelle ja kylmälle ulkoilmalle. Se oli hyvin poikamainen tuoksu ja se sai tytön olon hieman huimaavaksi.

"Ginny!" Ron huusi tällä kertaa vihaisemmin. "Hei tiedän että olet täällä jossain. Kuulin sinut. Oletko vieläkin vihainen siitä mitä sanoin aamulla?"

Yksi Dracon hopeanhohtoinen hiussuortuva tippui vasten Ginnyn kasvoja kutittaen hänen suutaan ja nenäänsä niin, että tytön teki mieli aivastaa. Hän jännitti vartaloaan ja Draco vetäytyi taaksepäin niin kovin hiljaa; Ginny pystyi näkemään yhden harmaan silmän, sileän tasaisen posken ja episyklisen riipuksen kimaltavan kultaketjun pojan kaulaa vasten.

"Ginny!" Ron huusi taas ja huokaisi. "Okei sitten. Ole vihainen," hän tiuskaisi ja Ginny näki kuinka hänen veljensä kengät liikkuivat olohuoneesta keittiöön. Hän oli juuri liikkumassa pois sohvan alta, kun Dracon ote tiukkeni hänen käsivarressaan ja hän kuuli pojan kuiskaavan, "Odota."

Hetkeä myöhemmin huoneen täytti tuttu keittiön oven läimähdys. Ron oli mennyt ulos puutarhaan.

Ginny kiepautti päätään sivuttain niin, että pystyi näkemään Dracon kunnolla. Poika katsoi alas häntä kohti. Hänen ilmeensä oli vakava, mutta hänen harmaat silmänsä sädehtivät. "Nyt voit liikkua," hän sanoi - ei kuiskaten, mutta hyvin pehmeästi puhuen. "Jos vain haluat."

Kaikki pienet karvat Ginnyn niskassa tuntuivat nipistelevän yhtä aikaa ja vilunväristykset aaltoilivat läpi hänen vartalonsa. Se saattoi johtua siitä ilmeestä, joka Dracon kasvoilla oli, tai sitten vain hänen omista hermoistaan - Ginny ei ollut varma. "Tottakai haluan liikkua," hän kuiskasi takaisin, "muserrat minut ja typerä vyönsolkesi hankaa jalkaani vasten."

Draco katsoi alas Ginnyä lasinkirkkain, viattomin silmin. "Mistä tiedät että se on vyönsolkeni?"

"Hyvin hauskaa." Ginny tunsi punastuvansa, rikkoi katsekontaktinsa Dracoon ja kiemurteli ensin pois pojan ja sitten sohvan alta. Hän nousi ylös harjaten pölyä farkuistaan ja mulkoili Dracoa, joka ryömi sohvan alta hänen jälkeensä. Ärsyttävää kyllä, Draco sai jopa sohvan alta ryömimisen näyttämään sekä ylväältä, että harkitulta. Ginny oli salaa iloinen nähdessään, kuinka pojan nahkatakkiin oli kuitenkin kiinnittynyt pieni määrä pölyä.

Ginny katsoi kalpeaa poikaa sivusilmällä ja sanoi, "Haluatko tulla ylös huoneeseeni? Voimme puhua siellä."

"En," Draco sanoi kuivalla äänellä. "Haluan jäädä tänne olohuoneeseen ja odottaa että kuusi veljeäsi tulevat kotiin, löytävät minut, tappavat minut ja tekevät ilmapalloeläimiä sisäelimistäni."

Ginny pyöräytti silmiään. "Kaikki muut veljeni ovat pois kotoa paitsi Ron. Ja vanhempani ovat Lontoossa."

"No toivoisin että olisi kertonut sen vähän aikaisemmin. Jos olisin tiennyt että täällä on vain Ron, olisin voinut hiipiä hänen taakseen ja heivata häneltä luudalla tajun kankaalle ja olisimme voineet jutella ihan rauhassa."

"Et sinä olisi-" Ginny aloitti automaattisesti mutta pudisti sitten päätään. "No okei, kyse on sinusta joten ehkä olisitkin. Mutta en halua ajatella sitä nyt. Noniin, ole hiljaa ja seuraa minua."

Ginnyn yllätykseksi Draco totteli häntä ja seurasi hiljaa hänen perässään koko matkan eteishallin ja portaiden halki hänen huoneeseensa. Heti kun he pääsivät sisään, Ginny sulki oven nopeasti perässään ja näpäytti lukkoa. "Himmennys," hän kuiskasi ja pimeä huone täyttyi pehmeään puolivaloon.

Hän kääntyi ja katsoi Dracoa, joka silmäili ympärilleen näyttäen hämärästi ällistyneeltä. "Joten," Ginny sanoi nopeasti ennen kuin outo hiljaisuus ennätti muodostua, "aiotko kertoa minulle mitä kasvoillesi on tapahtunut? Näytät järkyttävältä."

"Pönkität ihan liikaa egoani noilla ylistävillä sanoillasi."

"Olen tosissani. Mitä tapahtui?"

"Neville Longbottom," Draco julisti hyvin selkeästi, "löi minua muistipallolla silmään." Hän hieroi hellää silmäänsä murheellisena ja vilkaisi sitten kohti Ginnyn sänkyä. "Voinko istua alas?" hän kysyi ja lysähti tytön kukkakuvioidulle sängynpeitolle odottamatta vastausta. Ginnyn oli pakko myöntää; hänellä oli ollut useita fantasioita jotka sisälsivät Dracon hänen huoneessaan, mutta hän ei ollut koskaan osannut kuvitellakaan kuinka omituiselta nahkahousuinen Draco Malfoy itseasiassa näytti keskellä hänen kukikasta seinätapettia, pörröistä valkoista mattoa ja kuluneita pehmoleluja.

Draco kohotti kulmakarvaansa. "Olen onnellinen siitä, että musta silmäni saa sinut noin hilpeäksi."

Ginny lopetti hymyilemisen. "Ei se saa. Tai no, ehkä vähän. Neville Longbottom? Mitä ihmettä..?"

"Sain tällaisen idean päähäni yhtäkkiä," Draco sanoi heilauttaen kättään laiskasti ilmassa. "Että minun pitäisi kierrellä ympäri ja tavallaan.. pyytää anteeksi kaikilta niiltä joita olen loukannut. En itse asiassa ole varma miksi. Joskus saan tällaisia ideoita, jotka aina näyttävät melko tyhmiltä näin jälkikäteen, mutta joka tapauksessa, sain päähäni että haluan tehdä jonkinnäköisen parannuksen. Tein listan ihmisistä, joita olen loukannut ja se oli hyvin, hyvin pitkä joten heitin sen pois ja tein uuden listan ihmisistä joita olen todella loukannut ja jotka sattuivat vielä asumaan lähiseudulla. Ja Neville oli heistä ensimmäinen."

"Miksi hän löi sinua muistipallolla? Mitä teit hänelle?"

Draco näytti loukkaantuneelta. "En mitään! Menin hänen talolleen, soitin ovikelloa, Neville mulkaisi minua kerran ja tempaisi muistipallonsa välittömästi minua päin. Osui silmään. Minun pitäisi varmaan olla onnellinen ettei hän kanniskele mukanaan puutarhasaksia, tai korvani komeilisi nyt Longbottomin palkintokaapissa voitonmerkkinä."

"Saitko tilaisuuden pyytää häneltä anteeksi?"

"Nääh, lähdin vain menemään.. mutta tiedätkö, minusta tuntuu että Nevillellä on nyt parempi olo joten aamupäiväni ei mennyt kokonaan hukkaan." Draco näytti tuskaiselta. "Seuraavana listassani olisi Hagrid. Hän on paljon suurempi kuin Longbottom," poika lisäsi mietteliäänä, "mutta onneksi olen häntä nopeampi. Ajattelin että minulla olisi tarpeeksi aikaa juosta paikalle, pyytää anteeksi ja ampaista pakomatkalle ennen kuin hän murskaa minut pussikeiton aineksiksi."

Ginny huomasi kamppailevansa naurua vastaan. Tämä oli niin väärin, hän ajatteli ärsyyntyneenä. Jos vuosi sitten joku olisi kysynyt millä kolmella sanalla kuvailisit Draco Malfoyta, hän olisi valinnut sanat: "täydellinen", "totaalinen", "räkäpalikka". Nyt hänen mieleensä ponnahti sanoja kuten "viehättävä" ja "hauska" ja jopa "ihastuttava". Puhumattakaan "näyttää järjettömän hyvältä nahkahousuissa." Pää kiinni! Ginny komensi itseään vihaisesti.

"Mikä hätänä? Näytät siltä niin kuin saisit päänsäryn," Draco kysyi.

"Tajusin vaan miksi tulit tänne," Ginny julisti nostaen kätensä lanteilleen ja mulkoillen poikaa tuijotuksella, jota hän ei oikeasti edes tarkoittanut. "Haluat että korjaan silmäsi, etkö niin? Ihan niin kuin olisin joku Malfoyn henkilökohtainen ensiapu-osasto. Olen jo kerran lastoittanut jalkasi ja parantanut puremajälkesi ja nyt-"

"En tullut tänne sen vuoksi," Draco keskeytti hänet äänessään kipakkaa hilpeyttä. "Kerroinhan jo. Yritän tehdä parannuksen."

Se lamaannutti Ginnyn välittömästi. "Tulit tänne pyytämään minulta anteeksi?"

Nyt Draco näytti olevan hieman hämillään. "Itseasiassa en," hän myönsi. "Ajattelin että voisit kertoa jotain Harrylle puolestani."

Ginny pudisti päätään letit puolelta toiselle napakasti heiluen. "En todellakaan. Kerro itse."

"En voi," Draco sanoi vähän kärjekkäästi.

"Mikset?"

"En vaan voi. Sinun täytyy nyt vain luottaa minuun."

"En," Ginny sanoi.

"Mitä?"

"En," Ginny sanoi taas ja istui sängylle Dracon viereen. Draco katsoi häntä vieläkin epäuskoisena. "En luota sinuun. Ja miksi minun pitäisikään? Et ole koskaan antanut minulle siihen syytä. Pidän sinusta, mutta en luota sinuun. Ja eilisen temppusi jälkeen, Herra Lähden-Lätkimään-Yksinäni-Enkä-Edes-Kerro-Kenellekään-Minne-Olen-Menossa-"

"Niin no," Draco keskeytti hänet hieman hymyillen, "nykyään kuljen vain nimellä 'Draco'."

Ginny puristi huulensa tiukaksi linjaksi. "Miten vaan. Mutta hei, en aio kertoa Harrylle mitään puolestasi. Sinun on kerrottava se itse. Hän on huolissaan sinusta muutenkin. Hän olisi iloinen nähdessään sinut."

"Hänellä on paljon muuta huolenaan, jos hän näkee minut," Draco sanoi, mutta näytti siltä niin kuin ei haluaisi selittää asiaa tarkemmin. Hän nojasi vasten seinää. "Et sitten taida suostua kertomaan mitään Hermionellekaan puolestani-"

"En todellakaan."

"Tai Siriukselle?"

"Sanoin ei."

"Tämä osoittautui siis täysin epäkiitolliseksi vierailuksi."

Ginny siristi silmiään Dracolle. "Että osaatkin olla joskus niin täydellinen idiootti," hän sihisi.

Draco näytti oikeasti katuvalta. "Voi ei. Hei, anteeksi. En tarkoittanut." Hän katsoi Ginnyä vakavasti, tai ainakaan hän ei ollut koskaan näyttänyt niin vakavalta. "Viimeiset pari päivää ovat olleet todella outoja," hän sanoi hitaasti. "En ajattele kovin selkeästi juuri nyt. Isäni -" hän heilautti kättään estääkseen tytön sympatian osoitukset. "Ei, älä katso minua noin. En ole pahoillani, miksi sinunkaan pitäisi olla? Koko lemmenjuomajuttu, salailut Harrylta, Siriuksen kanssa tappelu, painajaiset, kaksi hyvin häkellyttävää kuhertelusessiota.. kaikki on jotenkin niin-" Hän lopetti lauseensa kesken huomatessaan kuinka Ginny tuijotti häntä hyvin omituinen ilme kasvoillaan. "Mitä?"

"Kaksi häkellyttävää kuhertelusessiota? Olitko Hermionen kanssa toisenkin kerran? Harry tappaa sinut."

Draco oikeasti punastui; hänen poskipäänsä muuttuivat tummanpunaisiksi. "Ei. En ollut Hermionen kanssa toista kertaa."

Ginny tuijotti. "Joten olit jonkun muun kanssa? Draco, miten sinulla riittää aika?"

Draco huokaisi ja lysähti takaisin seinää vasten katsoen Ginnyä syyllisen näköisenä. "Se oli Fleur Delacour."

"Fleur? Billin tyttöystävä?"

"Ainiin unohdin sen.. siis kun, oli vähän erityisolosuhteet. Minun oli pakko."

"Pakko?" Ginny tuijotti poikaa epäuskoisena. "Olet niin täyttä roskaa, tiesitkö?" Draco näytti haavoittuneelta. "Sanot 'roskaa' niin kuin se olisi jotenkin paha asia."

Ginny heitti pienen tyynyn Dracoa päin, eikä poika tehnyt elettäkään väistääkseen. "Tottakai se on paha asia!"

Draco poimi tyynyn syliinsä ja laittoi sen päänsä taakse. "No siis, kyse oli äärimmäisestä hätätapauksesta. Tulin kotiin isäni luota ja Fleur odotti minua puutarhassa ja aneli, että rakastelisin hänen kanssaan ja - hetkinen, pitikö minun sanoa tuota-"

Ginny nosti nopeasti kädet korvilleen ja mulkaisi Dracoa. "Voisiko tämä tarina kenties odottaa? Ihanteellisesti vaikka siihen asti kunnes olen kuollut?" Draco hymyili yhtäkkiä, mikä oli Ginnyn mielestä hyvin ärsyttävää varsinkin kun hänen mielestään pojalla oli erityisen suloinen hymy. Draco näytti oudon paljon Harrylta hymyillessään; hän hymyili koko kasvoillaan - ei vain suullaan, vaan myös silmillään. Tietystikin Draco hymyili paljon harvemmin kuin Harry, mutta yhtenäisyydet olivat silti huomattavat. "Välitätkö edes siitä mitä teen tai mitä en tee?"

"En," Ginny sanoi ja jatkoi, "No. Ehkä." Hän huokaisi. "Olet vaan niin.. häilyvä."

"Häilyvä? Minä en ole häilyvä."

"Kyllä muuten olet. Sinun pitäisi ikävöidä Hermionea, mutta flirttailet minun kanssani - kyllä, äläkä yritä kieltää sitä - ja samalla vehtailet Fleurin kanssa. Olet häilyvä."

"En ollenkaan. Voin vaikka vannoa, että heti kun löydän sen oikean seitsemän tai kahdeksan naista jotka ovat tarkoitettu vain minua varten, minun vaelluspäiväni ovat ohitse."

"Onko olemassa mitään mistä et vitsailisi?"

Draco näytti huvittuneelta. "Mitä muuta voisit odottaa minulta? Olenhan roskaa." Hän kurottautui yllättäen Ginnyä kohti ja kosketti lempeästi hänen hiuksiaan. "Lettinauhasi on irtoamassa," hän sanoi, solmi sen näppärästi kiinni ja istui taas takaisin paikoilleen.

Ginny tuijotti poikaa. Se oli ollut oudon -- no, veljellinen ei ollut ihan se oikea sana, sillä kukaan hänen veljistään ei olisi koskaan huomannut mitään hullusti hänen hiuksissaan - hellä ele. Ginny räpäytti silmiään hieman hukassa. "En tarkoittanut 'roskaa' ihan sanan varsinaisessa merkityksessä, ennemminkin niin kuin..."
"Jokin jolta uupuu täydellinen moraalinen vastuu? Jokin joka on valmiina makaamaan kaikkien kanssa, jotka pysyvät paikoillaan niin kauan että niistä saa kunnon otteen?"

"Ajattelin ennemminkin 'jokin joka ei ole täysin rehellinen' mutta sinun ehdotuksesi olivat aika hyviä."

Dracon silmissä tummeni yhtäkkiä. "Minä en valehtele."

Ginny pysähtyi hetkeksi. Hän ei valehtele, tyttö ajatteli, eihän.. Draco ei edes valehdellut lemmenjuomasta.. hän ei vaan koskaan maininnut sitä ja Ginny oli melko varma että Hermione oli pakottanut Dracon lupaamaan olla puhumatta siitä. Ginny puraisi huultaan ja oli juuri vastaamassa Dracolle kun hänen huoneensa ovelta kuului koputus. "Ginny!" Ronin terävä ääni huusi. "Tiedän että olet siellä. Kuulin sinut."

"Mene pois Ron!" Ginny huusi takaisin.

"En," Ron sanoi itsepäisesti. "En mene pois. Annan sinulle tasan yhden minuutin aikaa ennen kuin murran tämän oven."
Ginny katsoi hätääntyneenä Dracoa, kaappasi sitten kiinni hänen käsivarrestaan ja raahasi pojan kohti vaatekomeroa. Ginny tempaisi oven auki ja työnsi Dracon sisään. Kenkäkasan päällä seisova Draco katsoi tyttöä surullisin silmin. "Tämä on todella epämiellyttävää," hän valitti.

"Et valittanut silloinkaan kun raahasit meidät sohvan alle."

"Se oli eri asia. Silloin minulla oli sinut seuranani." Draco hymyili Ginnylle aurinkoisesti. "Ei ole ollenkaan sama asia joutua yksin pimeään komeroon."

"Sinun on korkea aika oppia viihdyttämään itse itseäsi," Ginny sanoi ja oli juuri sulkemassa komeron ovea.

Dracon aurinkoinen hymy vaihtui virnistykseksi. "Äitini aina sanoi että siitä voi tulla sokeaksi," hän sanoi totisena.

"Argh," Ginny vastasi ja läimäisi komeron oven kiinni.

Tyttö kääntyi nopeasti ympäri, osoitti taikasauvallaan huoneensa ovea ja sanoi "Alohomora!"

Ovi rämähti auki ja Ron puoliksi kaatui sisään huoneeseen. Hän nousi nopeasti jaloilleen, suoristi selkäänsä ja tuijotti siskoaan. "Mikä sinua oikein vaivaa Gin? Etkö kuullut kun huusin sinua joka puolella taloa varmaan puolen tunnin ajan?"

"En, " Ginny valehteli. "Olin nukkumassa."

"Kuulin kun kiljuit."

"Näin pahaa unta."
Tällä informaationpalasella oli täysin päinvastainen vaikutus kuin mitä Ginny oli olettanut. Ron astui välittömästi isällisesti keskemmälle huonetta ja näytti hyvin huolestuneelta. "Oletko varma että olet kunnossa? Haluatko että jään tänne hetkeksi?"

"Olen ihan kunnossa," Ginny sanoi ärsyyntyneenä. "En ole kaksitoista enää Ron."

"Tiedän sen. Mutta olet hyvin herkkä pimeyden voimille ja olet altistunut niille lähiaikoina aika paljon. Äläkä yritä väittää etteikö se olisi järkyttänyt sinua."

Ginny huokaisi kahden vaiheilla. Toisaalta hän halusi heittää Ronin ulos huoneestaan ja toisaalta hänet valtasi tarve niiskuttaa veljensä olkapäätä vasten samalla kun Ron taputtaisi häntä päälaelle. Kaikista veljistään Ron oli Ginnyn lemppari. Fred ja George naurattivat häntä enemmän, mutta Ronissa oli aitoa kiltteyttä, jonka seurassa oli hyvin levollista olla.

"Ja hei kuule," Ron lisäsi piirtäen kengänkärjellään kuvioita mattoon, "olen pahoillani kaikesta siitä mitä sanoin Malfoysta aamiaisella."

Ginnyn suu loksahti auki kauhusta. "Ron, nyt ei ole oikea aika-"

"Ei," Ron sanoi nostaen kätensä ylös. "Anna kun lopetan lauseeni. En pidä Malfoysta, enkä koskaan tule pitämäänkään. Hän on mielestäni halpamainen, kaksinaamainen limanuljaska. Mutta jos oikeasti pidät hänestä niin paljon niin.. uh.. voin yrittää etsiä jotain positiivista hänestä. Ja lupaan olla mollaamatta häntä äidin läsnäollessa, okei?"

"Ron, tar-tarkoitan, ei se mitään, mollaa ja pilkkaa häntä niin paljon kuin haluat, oikeasti, ei haittaa yhtään, en välitä tippaakaan."

Ron pudisti päätään. "Ööh.. ihan miten vain Gin. Tiedätkö, että sen tyypin pilkkaamisesta menee kaikki hauskuus, jos istut täällä tuo surkean surullinen ilme kasvoillasi selvästikin ajatellen kolmea lempiaihettasi: Draco. Suuret. Suukot."

Ginny kiljahti kauhunsekaisella vihalla. "Suukot?"

"Hei, ei sitä kannata hävetä. Tai no okei, ehkä kannattaa, koska puhumme sentään nyt Malfoysta, mikä taas on ällöttävää, mutta hän on oikeasti todella, todella onnekas että edes pidät hänestä ja -"

Ginny mulkoili veljeään kauhusta kangistuneena ja keskeytti pojan erityisen hyväätarkoittavan, vaikkakin vähän huonosti muodostetun lauseen pärskäisten: "Ron! Pää kiinni!"

Ron tuijotti siskoaan. "Pää kiinni?" hän toisti. "Miksi?"

"Koska en ikinä ole sanonut mitään Dracosta -- en koskaan ole sanonut yhtään mitään. En mitään! Koskaan! En tiedä mistä puhut! Minulla on kauhea päänsärky ja sinun pitäisi lähteä. Nyt, heti."

Ja niillä sanoin Ginny työnsi hämmästyneen veljensä kohti käytävää, läimäisi oven kiinni ja nojasi sitä vasten haudaten kasvonsa käsiinsä. Hän toivoi ettei Draco ehkä olisi kuullut hänen ja Ronin välistä vuoropuhelua, mutta kaikki toiveet kaikkosivat, kun poika astui ulos vaatekomerosta ja katsoi Ginnyä arvokkaasti. "Suukkoja vai?" hän sanoi miedosti tiedustellen. "En ole varma onko minusta suuriin suukkoihin, mutta ehkä--"

"Ole hiljaa," Ginny sanoi väsyneesti ja yllätyksekseen Draco pysyi hiljaa, laittoi kädet taskuihinsa ja katsoi häntä vähän liian pitkiksi kasvaneiden hiustensa takaa ja Ginnyn teki jatkuvasti mieli sipaista suortuvat pois pojan silmiltä. "Sinun on varmaan parasta lähteä," hän kuuli äänensä sanovan.

Yllättyneeltä näyttävä Draco otti kätensä pois taskuistaan. "Joo, okei, jos tosiaan haluat," hän sanoi hieman kankeasti.

"Olen pahoillani," Ginny sanoi. "Totaalinen nolaus vaan sattuu toimimaan aika tehokkaana ilonpilaajana toisinaan."

"Ginny," Draco sanoi ja tyttö näki pojan hopeanmustissa silmissä sympatian välähdyksen. "Kuule-"

"Älä," Ginny sanoi. "Voisitko vaan... tulla tänne hetkeksi."

Draco käveli huoneen halki Ginnyn luokse ja seisoi paikoillaan tytön edessä katsoen häntä kysyvästi. Ginny katsoi ylös Dracon kasvoja miettien kuinka hän voikaan tuntea niin suurta vetovoimaa sellaista henkilöä kohtaan, johon hän ei edes luottanut - toisaalta hän mietti myös miksei hän luottanut Dracoon. Ehkä se johtui vaan siitä että hän tunsi vetovoimaa poikaa kohtaan, tai jopa siitä että hänen mielestään Draco oli hyvin viehättävä. Komein poika, jonka hän oli koskaan tavannut oli Tom Valedro - ehkä hän ei vaan luottanut hyvännäköisiin miehiin. Mutta Ginny tiesi ettei luottamuksen puute johtunut oikeastaan siitäkään; se johtui siitä kylmyydestä, joka säteili pojan ympärillä, siitä jäätävästä viileydestä, jonka hän tunsi luissaan asti ollessaan Dracon lähellä. Ginny kurottautui kohti Dracoa oikeastaan edes ajattelematta mitä oli tekemässä ja laittoi kätensä pojan kasvoille etsien samala toisella kädellään taikasauvaansa taskustaan.

Dracon iho oli niin kylmä, että se poltti Ginnyn kämmentä. Poika ei liikahtanutkaan, kun Ginny nosti taikasauvansa ja kosketti sen kärjellä lempeästi hänen ihoaan. "Ompelius, hän sanoi ja tummuus häipyi pojan silmän ympäriltä.

Ginny laski taikasauvaansa. "Onko nyt parempi?"

Draco näytti epätavallisen hillityltä. "On. Kiitos."

"En tiedä mikä sinussa on vikana Draco," Ginny sanoi vihdoinkin sanoen ne sanat joita oli koko illan halunnut sanoa. "En tiedä mitä sinun sisälläsi tapahtuu, mutta jotain on tekeillä ja se jokin on hyvin pahaa ja pimeää. Se on kuin myrkky veressäsi. Sinun on pakko mennä Siriuksen tai jonkun luokse. Sinun on pakko hakea apua tai-"

Draco keskeytti Ginnyn lauseen. "Tai kuolen. Joo, tiedän."

"Mene kotiin," Ginny sanoi. "Ole kiltti äläkä yritä tehdä tätä yksin."

"En voi."

"Ole niin kiltti," Ginny sanoi. "Minun vuokseni."

Draco näytti ällistyneeltä aivan kuin tytön toive olisi vavahduttanut häntä, mutta ällistyneisyys muuttui nopeasti katuvaksi ilmeeksi. "Ginny-" hän kurotti ja otti kummallakin kädellä kiinni tytön käsivarsista. Hänen kätensä olivat niin kylmät - aivan kuin kaksi jäädytettyä metalliranneketta olisi sidottu Ginnyn ihon ympärille. "Olen pahoillani," Draco sanoi, "olen todella pahoillani," ja yhtäkkiä heidän välillään kipinöivä jännite muuttui joksikin mitä Ginny ei osannut pukea sanoiksi, hän näki puoliksiyllättyneen ilmeen Dracon kasvoilla kun hän nosti omat kasvonsa niin kovin lähelle pojan kalpean kuulaita kasvoja, hän näki kuinka pojan silmät sulkeutuivat kun hän laski suutaan kohti Ginnyn suuta - tyttö tunsi kuinka Dracon hiukset sipaisivat hänen poskeaan, hänen kylmä suunsa laskeutui hänen suulleen - hänen huulensa olivat aluksi kuin jäätä, jotka sulivat nopeasti Ginnyn omia lämpimiä huulia vasten- Ei. Ginny työnsi Dracon pois luotaan niin suurella voimalla, että poika oikeasti äännähti hieman yllätyksestä; vähän niin kuin henkäisyn ja yllätyksen välimuoto. Hän katsoi tyttöä kummeksuen.

Ginny ei pystynyt kunnolla hengittämään, mutta hän yritti puhua normaalisti. "Oletko menossa takaisin kotiin?"

"Ginny-" Draco henkäisi. "Tiedät etten ole."

"Sitten et saa suudella minua," Ginny sanoi ja risti kätensä rinnalleen. "Se ei ole reilua. Äläkä odota minun olevan myöskään kiitollinen. Koska en ole. Ehkä välitän sinusta, mutta en silti ole tyhmä."

Draco vain katsoi Ginnyä. Lopulta hän sanoi hyvin kylmällä äänellä, "Kyllä, kyllä muuten olet." Hän taittoi olkapäänsä takkinsa sisään aivan kuin hänellä olisi ollut yhtäkkiä kauhean kylmä. "Ja minä olen vielä tyhmempi, kun edes tulin tänne."

"Draco-"

"Unohda," Draco sanoi ja käveli halki huoneen kohti ikkunaa. Hän nojasi ikkunanlaudan yli kurottaen kätensä ulos ja Ginny kuuli pojan kutsuvan: "Tulejo Tulisalama!"

Hetkeä myöhemmin Dracolla oli luuta kädessään. Hän ryömi ikkunalaudalle, heitti jalkansa luudan yli ja sanaakaan sanomatta häipyi vasten hiipivän illan synkkää tummuutta.

***

Hermione käveli kirjaston halki Harryn luokse, joka seisoi ikkunan edessä tuijottaen ulos. Oli ilta ja aurinko laski suurena liekehtivänä pallona alas veren ja meripihkan sävyttämää taivasta vasten. Ruusuisessa pronssivalossa Harry näytti totiselta ja mietteliäältä; varjot hänen silmiensä alla tummenivat mustelmien värisiksi.

"Harry," Hermione sanoi. "Miltä sinusta tuntuu?"

"Oudolta," poika vastasi kääntyen katsomaan Hermionea. "Ihan niin kuin joku olisi kytkenyt valot päälle pääni sisällä."

"Näytät erilaiselta."

"Mahtavaa. Nyt alan jo näyttääkin Malfoylta? Sepä olisikin ironista."

"Ei, et näytä häneltä. Näytät... enemmän itseltäsi kuin ennen itse asiassa.. jos ymmärrät."

Hermione oli tietoinen siitä, että Lupin ja Sirius istuivat kuuloetäisyyden ulkopuolella työpöydän ääressä heidän takanaan, mutta hän tiesi että he tarkkailivat Harrya valppaina. Loitsun oikeinsaamisessa oli kestänyt useita tuntia ja Harry oli yhtäkkiä läimäissyt kätensä ohimoilleen ja sanonut, "Lopettakaa. Lopettakaa. Se toimii." Sitten hän oli noussut äkillisesti jaloilleen, kävellyt ikkunan viereen ja vain tuijottanut ulos.

"No oikeastaan en ymmärrä, mutta ei se mitään," Harry sanoi ja laski kätensä rinnaltaan. Hän laittoi sormen Hermionen leuan alle ja nosti tytön kasvoja ylös katsoen suoraan silmiin. Hermione tunsi lyijynpainoa vatsassaan - tuntui sekä miellyttävältä, että myös pelottavalta antaa jonkun tarkastella hänen kasvojaan niin läheltä, varsinkin Harryn, joka pystyi lukemaan hänen kasvoiltaan jokaisen ilmeen yhtä helposti kuin kärmeskieltä. "Haluat että kerron sinulle missä hän on," Harry sanoi. "Etkö niin?"

Hermione ei sanonut mitään ja Harry poisti sormensa tytön leuan alta. "No, en tiedä missä hän on," Harry sanoi. "Voin kertoa että hän ei voi kovin hyvin ja että hänellä on jäätävän kylmä ja voin kertoa mitä hän ajattelee..." Harry virnisti yhtäkkiä. "Ginnyä. Kuinka mielenkiintoista."

Hermione vavahti hieman, mutta Harry näki sen.

Hän kurtisti kulmiaan. "Et taida haluta kuulla siitä, ethän?"

Hermione tunsi kylmän kouran puristavan hänen vatsansa sisällä. Se oli tuttu tunne. Hän oli oppinut tuntemaan sen näiden muutamien päivien aikana - jäätävänoloinen kiemurteleva tunne. Oli outoa, Hermione ajatteli, kuinka lisätty rakkaus Dracoon jonka hän tunsi ei näkynyt selvästi hänen ajatuksissaan, mutta se tuntui hänen ruumiissaan, kiertäen koko vatsan pieniin solmuihin, kiristäen kuin rautapihdit hänen sydämensä ympärillä. Se oli jatkuvaa, aivan kuin joku olisi majoittanut kylmän ankkurin hänen vatsaansa. Niin jatkuvaa, että hän oli lähes tottunut siihen kaikkina muina aikoina paitsi tällaisina, jolloin se vihloi. "Harry... sinähän tiedät..."

"Tiedän," Harry sanoi ja lisäsi nopeasti, "ja sinä tiedät, etkö niin, että jos emme saa tätä loitsua pois sinusta suhteemme ei tule jatkumaan?"

Hermione katsoi poikaa kauhistuen. "Mutta sinähän sanoit-"

"Tiedän mitä sanoin. Mutta ollaan nyt realistisia. En aio viettää lopun elämääni jonkun sellaisen kanssa joka rakastaa jotain toista. Ansaitsen enemmän kuin sen, luoja, kuka tahansa ansaitsee enemmän kuin sen."
"Ei kukaan ole puhunut mitään koko loppuelämästä," Hermione sanoi ja katui lausettaan välittömästi. "Olen pahoillani," hän sanoi nopeasti. "Siis kun," hänen silmänsä laajenivat, "kuulostat ihan häneltä, ihan Dracolta, kuulostat ihan häneltä taas.."

"Mitä, etkä sinä pidä siitä vai?" Harry tiuskaisi takaisin, kääntyi ja käveli kohti Lupinia ja Siriusta heittäen itsensä nojatuoliin ja ojentaen jalkansa. Draco istuu aina noin, Hermione mietti. Argh.

Hän seurasi Harrya työpöydän luokse ja istui tämän viereen. Hiljaiseen keskusteluun uppoutuneet Sirius ja Lupin kääntyivät katsomaan heitä.

"Tehdään se," Harry sanoi.

"Nyt heti?" Lupin kysyi laskien paperipinon käsistään pöydälle ja katsoen Harrya silmälasiensa takaa.

"Miksei nyt heti?" Harry sanoi tasaisesti. "Sanoit että hän on vaarassa. Hän ei ole tunnin tai kahden kuluttua yhtään sen pienemmässä vaarassa."

Lupin ja Sirius vaihtoivat katseita. Hermione tiesi täsmälleen mitä he ajattelivat: Harry käyttäytyy oudosti, eikö vain?

Kyllä vaan, Hermione ajatteli synkästi. Harryn julmat sanat ikkunan luona olivat järkyttäneet tytön mieltä. Hän tiesi, että Harrylla oli tapana sanoa pahasti silloin kun hän oli yhteydessä Dracoon monijuomaliemen kautta.

Hänellä oli silloin tapana sanoa myös asioita jotka olivat täyttä totta.

"Selvä sitten," Sirius sanoi kiertäen pöydän ympäri Harryn luokse. "Olemme tehneet töitä loitsun toista vaihetta varten. Sen ei pitäisi olla kovin hankalaa. Remus?" hän lisäsi katsahtaen ylös kohti Lupinia, joka näytti olevan mietteissään.

"Niin.. kyllä, aivan," Lupin sanoi hitaasti keräten papereita pöydältä ja kävellen kohti Harrya. Kun hän otti taikasauvansa esiin, Hermione näki yllätyksekseen, että miehen käsi tärisi. Hän mietti oliko Lupin huolissaan Harrysta ja tunsi yhtäkkiä kylmän pelon iskun sydämessään.

Lupin nosti taikasauvansa ja kosketti sen kärjellä Harryn otsaa. Harry katsoi ylös kohti miestä vakailla kirkkaanvihreillä silmillä. "Selvä," Lupin sanoi. "Noniin, Anturajalka, ole valmiina. Imago moli-" hän aloitti, keskeytti, näytti epäröivän hetken ja aloitti taas uudelleen, "imago moli-"

Huoneen täytti heleä kalina kun taikasauva tippui Lupinin kädestä lattialle ja mies kaatui taaksepäin nojaten vasten pöytää. Harry katsoi hätääntyneenä nopeasti ylös. "Professori, miksi sinä-"

Sirius keskeytti hänet. "Remus?" Hän katsoi ystäväänsä ja yllätyksen välkähdys paistoi hänen kasvoiltaan ja vaihtui nopeasti hälyttäväksi huoleksi. Sirius laski pitelemänsä kirjan alas ja käveli Lupinin vierelle laittaen kätensä miehen käsivarrelle. "Remus, oletko sinä--"

Lupin nosti päätään ja katsoi Siriusta. "Muutos," hän sanoi.

"Mitä - nyt?"

"Ei sen pitäisi tapahtua nyt- ei ainakaan laskelmieni mukaan. Vasta huomenna illalla. Mutta tiedän mitä tämä on Sirius," Lupin katsoi ylös ja Hermione näki jännityksen juovia miehen silmäkulmissa. "Vie minut alakertaan ja lukitse," hän sanoi.

Sirius epäröi.

"Olemme puhuneet tästä," Lupin sanoi äänessään kärjekkyyttä. "Vankityrmät..."

"Mutta on liian aikaista-"

"Sirius."

Kesken lauseen keskeytetty Sirius sulki suunsa ja katsoi Lupinia huolestunein, tummin silmin. Lupin katsoi takaisin, rypisti otsaansa ja nousi ylös. Hermionen mielestä he näyttivät omituisen paljon hänen vanhemmiltaan silloin kun he eivät halunneet tapella hänen läsnäollessa.

Sirius kohautti olkapäitään. "Selvä sitten," hän sanoi. "Selvä - hei te kaksi, tulen takaisin kymmenessä minuutissa. Älkää menkö minnekään."

"Emmekö voisi tehdä loitsua ensin?" Harry kysyi nopeasti. "Luulen, että-"

"Heti kun tulen takaisin," Sirius sanoi terävästi ja Harry pysyi hiljaa. Heti kun he olivat lähteneet Harry kääntyi kohti Hermionea. Tyttö pelästyi hieman Harryn ilmeestä - hänen silmissään oli oudon tyyppistä valoa ja hänen leukaluunsa kiristyivät itsepäisesti. "Luulen, että meidän pitäisi tehdä se," hän sanoi.

"Mitä, tässä pöydällä?" Hermione sanoi valjun hymyn säestäessä. "Lupinhan sanoi ettei se ole kovin kestävä."

"Älä yritä hämätä minua," Harry sanoi, mutta melkein hymyili samalla. "Tiedät mitä tarkoitan."

"Tehdä se loitsu? Lähettää sinut Dracon luokse? Harry, se ei ole kovin hyvä idea."

"Sinä pystyt tekemään sen Herm, tiedän että pystyt. Loitsun monimutkainen osuus on jo tehty. Sinun tarvitsee vain sanoa sanat ja lähettää minut matkaan."

"Pystyn lähettämään sinut matkaan," tyttö vastasi. "Mutta tarvitsen Siriusta sinun takaisin saamiseen."

"Sirius tulee takaisin kymmenessä minuutissa!"

"Joten mikset voi odottaa?"
"Koska en vaan voi!" Harry huusi ja Hermione jähmettyi. Harry ei juuri koskaan huutanut kenellekään. "Se on tärkeää," poika jatkoi, "emmekä puhu tässä nyt mistä tahansa, vaan elämästä ja kuolemasta."

Kylmä ankkuri Hermionen vatsassa muljahti ympäri.

"Luotan sinuun," Harry sanoi. "Luotan sinuun vaikka lähiaikoina et ole juuri antanut siihen syytä. Mikset voisi luottaa nyt vuorostasi minuun?"

Hermione epäröi, mutta lopulta hitaasti ja vastentahtoisesti kurottautui kohti Siriuksen pöydälle jättämää pergamenttia.

***

Hän oli taas Malfoyn kartanon miekkailuhuoneen kivilattialla isäänsä vastassa. He olivat harjoitelleet jo tunnin ajan ja hän oli kuolemanväsynyt, hikikarpalot kirvelivät hänen silmissään ja vaatteet olivat liimaantuneet hänen ihoaan vasten. Hänen lihaksensa tuntuivat ylivenytetyiltä kuminauhoilta. Hänen isässään ei tietenkään näkynyt väsymyksen pisaraakaan, mutta toisaalta, Draco mietti närkästyneenä, hänen isänsä ei ollutkaan kolmetoistavuotias poika jolla oli aivan liian suuri ja painava ase kokoonsa ja ikäänsä nähden. Haluan vain että tämä on ohi, Draco ajatteli epätoivoisesti, mutta hän tiesi ettei hänen isänsä lopettaisi harjoituksia ennen kuin hän oli joko riisunut poikaansa aseista tai aiheuttanut hänelle verenvuotoa. Dracon ei tietenkään sopinut kukistaa Luciusta, eikä hän siihen edes olisi pystynytkään. Hänen kantaumansa ei ollut niin suuri ja jokainen hänen hyökkäystekniikkansa oli hänen isältään opittu.

Voisin silti yrittää, hän ajatteli.. hän muisteli erästä oikein hienoa liikettä, jonka hän oli oppinut isältään vuosi sitten ja jota hän oli siitä asti harjoitellut salaa. Siihen liittyi lyönti, valehyökkäys kello neljässä, harhautus kello kuudessa ja isku joka muutti suuntaa kesken hyökkäyksen kohti vastustajan miekkakättä. Draco ampaisi sarjassa kohti ja näki kuinka Luciuksen silmät suurenivat yllätyksestä; hän tunsi pienen voitonriemun kun hänen miekkansa kärki nipisti Luciuksen kättä -- ennen kuin hänen isänsä, joka oli sekä nopeampi että omasi paljon laajemman ulottuvuuden, hyökkäsi suoraan eteen ja paiskautti aseensa lavan vasten Dracon rannetta. Draco tuijotti epäuskoisena kun hänen tunnoton kätensä irrotti otteensa miekasta. Se kalskahti kivilattialle samalla kun hänen kalpea ja vihainen isänsä otti kiinni poikansa paidan etumuksesta ja heitti hänet vasten seinää. Dracon pää osui kylmää kiviseinää vasten niin suurella voimalla, että hänen silmissään musteni. Lucius veti kätensä taakse ja laittoi miekkansa kärjen vasten pojan kurkkua. "Yrität käyttää omia harhautusliikkeitäni minua vastaan, vai?" hän vaati terävällä äänellä vasten Dracon korvaa. "Se oli typerää, todella typerää. Ihan niin kuin opettaisin sinulle liikkeen, jolle en itse osaa vastavetoa. Sinun pitäisi tietää se. Yritit vain levennellä, etkö niin poika? Se koituu vielä kohtaloksesi. Muista aina, että-" Luciuksen miekan kylmä kärki pisti hänen poikansa kurkkua ja Draco tunsi kuinka veri alkoi virrata- "omahyväinen koulupoika on vain typerys, mutta omahyväinen miekkailija on kuollut mies."

Draco sulki silmänsä. "Kyllä isä."

"Kyllä isä mitä?"

"Kyllä isä, minä ymmärrän."

Lucius veti miekkansa pois mutta kylmä ilme ei häipynyt hänen silmistään. "Ymmärrätkö?" hän sanoi. "Epäilen syvästi. Joskus jopa epäilen, että ehkäpä haluat kuolla."

"Ei isä. En halua kuolla."

Draco avasi silmänsä ja tuijotti alas kohti seitsemän metrin päässä kimaltavaa mustaa vettä. Hän seisoi vanhan kivilouhoksen reunalla Weasleyiden talon takana. Hän oli löytänyt sen oikeastaan vahingossa lentäessään sen yli ja nähden kuinka kuun valo välkehti vettä vasten ja ajatteli käydä katsomassa sitä. Ilmasta käsin se oli todellakin näyttänyt vallihaudalta, niin kuin herra Weasley aina väitti. Läheltä se näytti kuitenkin paljolti pitkältä halkeamalta maassa, joka jyrkkeni nopeasti hänen jalkojensa alla epätasaisen kivikon reunustamana. Louhoksen pohja tulvi vettä, minkä pinnalla hän näki oman peilikuvansa hämäränä ja utuisena vasten kylmän valkoista kuun valoa. Tästä kulmasta katsottuna Draco näytti mielestään paljolti isältään: pitkältä, kylmältä, etäiseltä...

"Uimaan menossa Malfoy?"

Draco pyörähti ympäri lähes kompastuen, mutta saavutti taas tasapainonsa ja tuijotti.

Harry seisoi viiden metrin päässä hänestä, lähellä Dracon Tulisalamaa pienen puurykelmän varjossa. Draco oli aina ajatellut, että ihmiset, jotka väittivät etteivät pystyneet uskomaan silmiään aina liioittelivat, mutta tällä hetkellä hän ei todellakaan pystynyt uskomaan silmiään; tai ei halunnut uskoa, että hän todellakin näki Harryn.

Mutta niin asia vain oli. Kun Harry otti askeleen pois varjoista kuun valo piirsi painaumat hänen silmiensä alle paljastaen hänen kasvojensa muodot ja hänen vakaan, itsepäisen ilmeensä. Hän piti käsiään taskuissaan, mutta hänen asentonsa ei ollut rento; hän tuijotti Dracoa haastavin silmin.

"Potter," Draco sanoi väsyneesti. "Sinä taas. Ja ei, en ole menossa uimaan. En ensinnäkään osaa uida ja Charlien vaatteet painavat ainakin tonnin. Mitä sinä muuten täällä teet?"

Harry ei avannut suutaan, mutta Draco kuuli hänen äänensä kaikuvan hänen päänsä sisällä. Mitä luulet minun tekevän täällä?

Dracon leuka loksahti auki. "Miten sinä tuon teit?"

Harry näytti tyytyväiseltä. Aika makee temppu vai mitä? Lupin avasi uudelleen meidän välillä olevan yhteyden, jonka saimme monijuomaliemestä.. luulen, että olisimme pystyneet tähän koko ajan jos olisimme vaan yrittäneet tarpeeksi. Älä huoli, hän lisäsi suupieliensä noustessa lievään hymyyn, en pysty lukemaan ajatuksiasi sen paremmin kuin sinä pystyt minun.

"En ollutkaan huolissani," Draco valehteli.

Harryn suupielet nousivat entisestään. Kyllä muuten olit. Mutta älä pelkää, fantasiasi professori Lipetitistä nahkabikineissä ovat täysin turvassa minulla.

Draco tuhahti. Professori Lipetit?

Noniin, näetkö? Sinäkin pystyt tähän. Tämä on magidjuttuja, tiedäthän?

Draco huokaisi. "No joo, ehkä pystynkin, mutta mitä siitä sitten?" hän sanoi ääneen ja näki hieman loukkaantuneen ilmeen Harryn kasvoilla. "Kuuntele minua Potter. Tämä ei ole paras paikka sinulle juuri nyt. Ilmiinny takaisin kotiin."

Luuletko, etten tiedä miksi haluat minun lähtevän? Haluat hukuttautua rauhassa. No, en aio lähteä.

"Minun tekemiseni ei kuulu sinulle."

Kyllä hemmetissä kuuluu-

"Helvetti Potter, puhu ääneen!" Draco huusi kiukkuisesti ärähtäen. "Lähde pois päästäni!"

Harry otti askeleen taaksepäin näyttäen tällä kertaa enemmän kuin hieman loukkaantuneelta, mutta ei pisaraakaan vähempää itsepäiseltä. "Hyvä on, mutta-"

"Ei mitään muttia!" Draco huusi. "Tiedätkö, minulle on täysi mysteeri miten olet onnistunut selviytymään elossa kaikki nämä vuodet kävellen kuoleman portin reunalla joka välissä. Lyön vaikka vetoa että mielestäsi se on söpöä ja hauskaa ja sankarillista. Mutta arvaa mitä? Se ei ole. Olet vaan tyhmä, se sinä olet. Olet tyhmä ja tulet kuolemaan tyhmänä, elämänsä tuhlaajana - ja ellei Hermionea ja Siriusta olisi olemassa, olisit kuollut varmaan jo sata kertaa, tiedät sen itsekin. Ja sitä en voi ymmärtää, koska elämäsi oikeasti merkitsee jotain Potter. Sinut on tuotu tänne maailmaan jotain tarkoitusta varten ja sinä haluat heittää sen kaiken pois. Oksetat minua."

Harryn silmissä kipinöi viha. "Heitän elämäni pois? Aika paksua tekstiä sinulta. Ei ole mitään syytä olla kateellinen minulle kun-"

"Kuka sanoo, että olen kateellinen?"

"Sinä olet," Harry sanoi viileästi. "Aivan niin kuin minä olen kateellinen sinulle."

"No tottakai olet kateellinen minulle," Draco sanoi. "Minulla on charmia ja karismaa ja olen komeuden ja ihanuuden ylijumala samalla kun sinä olet limainen pieni nuljake, joka ei osaa edes harjata omia hiuksiaan."

"Just. Ja sinä olet täysin elämääsi tyytyväinen. Ja sen vuoksi näytät siltä niin kuin olisit juuri laihtunut kymmenen kiloa viikon aikana, siksi sinulla on mustat silmäpussit ja kätesi tärisevät ja mietit itsesi tappamista -"

"En aikonut oikeasti tehdä sitä," Draco ärähti. "Kaikkihan nyt välillä miettivät-"

"Minä en," Harry sanoi lujasti. "En koskaan."

Draco katsoi Harrya, joka seisoi kädet taskuihin sullottuina ja katsoi häntä sillä samalla vakaalla, etsivällä ilmeellä, mikä hänen kasvoillaan usein paistoi myös silloin kun hän etsi sieppiä. Draco avasi suunsa sanoakseen jotain, kun hän yhtäkkiä tunsi yllättävän kylmän värähdyksen vasemmassa kädessään ja katsoessaan alas hän näki kuinka miekka oli ponnahtanut hänen käteensä. Hän katsahti taas kohti Harrya ja tunsi kuinka hänen sydämensä poukkoili hänen rinnassaan. "Olet silti tyhmä," hän sanoi karvaasti. "Kävelet suoraan ansoihin-"

Harry näytti hämmästyneeltä. "Kävelen ansoihin? Mihin ansoihin?"

"Minuun," Draco sanoi ja miekka hänen kädessään nyki rajusti kuin metalli, joka yritti liimautua vasten magneettia. "Minä olen ansa. Luulin että tiesit sen:"

Harry otti askeleen kohti Dracoa. Et sinä satuttaisi minua.

"Kyllä muuten satuttaisin," Draco sanoi. Miekka nyki hänen otteessaan taas - paljon voimakkaammin tällä kertaa. Niin kuin koira, joka olisi halunnut irti remmistään. Draco katsoi alas kohti miekkaa ja sitten taas Harrya kun kylmä varmuus viilsi hänen suonissaan kuin myrkky. "Kyllä. Kyllä satuttaisin. En halua, mutta teen sen. Lähde pois täältä Potter. Varoitan sinua."

"Nostat suuren kohun ihan mitättömästä asiasta," Harry sanoi ottaen taas uuden askeleen kohti poikaa. Draco ei pystynyt oikein uskomaan kuinka typerä Harry osasi olla. Hän halusi kääntyä ja juosta pois, mutta hänen jalkansa tuntuivat lyijyltä ja hän tunsi oudon ja hyvin järkyttävän huminan korvissaan. Se on taikajuoma, hän ajatteli, Kalkaroksen taikajuoma, se haihtuu ruumiistani. Menetän sen, menetän otteeni--

Mutta hänen otteensa pysyi ainakin miekassaan kiinni tiukasti. Hän tunsi yllättävän villin tunteen ja miekka tuntui hitsautuvan vasten hänen kättään, eikä hän pystynyt irrottamaan sitä vaikka olisi halunnutkin. Draco puhui ripeästi katsomatta Harrya. "Hei, tiedän etten ole antanut montaa syytä luottaa minuun, mutta nyt sinun on pakko uskoa minua. Älä tule yhtään lähemmäs."

"Malfoy-"

"Pyydän sinulta Harry, ja minä en yleensä pyydä. Luoja, minä en yleensä edes kysy, mutta nyt minä pyydän, ole kiltti äläkä tule lähemmäs-"

Hän kuuli Harryn nauravan. "Hei, kutsuit minua etunimelläni. Se taisi olla ensimmäinen kerta, vai mitä?"

Draco nykäisi päätään ylös ja tuijotti Harrya epäuskoisena seisten alle kahden metrin päässä hänestä - miten kukaan voi olla noin tyhmä-- "Voisitko lakata selittelemästä ja lähteä helvettiin täältä! Draco huusi, mutta oli jo liian myöhäistä. Hän tunsi kuinka hänen käsivartensa jännittyi vasten hänen kylkiään, paiskaantuivat eteenpäin ilman pojan omaa tahtoa ja miekka puristui tiukasti hänen nyrkkiinsä. Hän oli pelännyt, muttei ollut osannut odottaa tätä -- hän tunsi täysin kontrolloimattoman kätensä syöksyvän eteenpäin. Hän tunsi miekan kylmyyden kädessään kun terä sukelsi suoraan Harryn rintalastan vasempaan kylkeen.

***

He olivat puolivälissä vankityrmään johtavaa kellarikäytävää kun Sirius huomasi kävelevänsä yksin. Hän kääntyi hämmentyneenä ja nosti taikasauvaansa valaisten pimeän käytävän kaikki kulmat. "Remus?" hän kutsui.

"Olen täällä," heikko ääni sanoi.

Sirius nosti sauvaansa ylemmäs ja näki Lupinin seisovan hyvin paikoillaan keskellä käytävää. Hän oli hieman etukumarassa ja hänen kummatkin kätensä nojasivat hänen polviinsa. Sirius kiiruhti nopeasti ystävänsä luokse ja laski käden tämän olkapäälle. "Mikä hätänä?"

"En tiedä," Lupin sanoi ihmetellen. Hän yski ja suoristi selkäänsä katsoen Siriusta, joka näki hänen ystävänsä yleensä niin tasaisen harmaissa silmissä sanatonta paniikkia.

Sirius tunsi kylmän pelon nyrkin puristuen vatsanpohjassaan. Lupin oli harvoin peloissaan ja vielä harvemmin paniikissa. "Onko sinulla kipuja?" Sirius sanoi. "Muutoksesta siis?"

"On, mutta se on täysin normaalia, sinä tiedät sen. Tämä ei ole tavallinen muutos Sirius. Tämä on jotain muuta-" ja niillä sanoilla Lupin paiskautui yhtäkkiä eteenpäin kompuroiden vasten Siriusta, jonka taikasauva lennähti maahan. Sirius otti kiinni ystäväänsä olkapäistä kun hän kaatui ja laski hänet hitaasti maahan polvistuen hänen viereensä.

Lupinin kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen hengityksensä oli työlästä. Hänen silmänsä etsivät Siriuksen silmiä nyt huolissaan jo jostain muustakin kuin paniikista. "Sirius-"

"Kuutamo mitä oikein tapahtuu?"

"En tiedä-" Lupin jännittyi kipukouristuksesta silmät vieläkin laajentuneina. "Jotain tapahtuu-" Hän haukkoi henkeä, nosti kätensä ja tuijotti niitä. Sirius katsoi myös, tietäen mitä tulisi näkemään: Lupinin kädet muuttuivat aina ensimmäisinä. Ne olivat jo aloittaneet muutoksensa; kynnet pitenivät ja muuttuivat peilinkirkkaiksi, sormet käyristyivät ja kaartuivat. "Sirius- en tiedä mitä minulle on tapahtumassa. Tämä on muutos, mutta samalla myös ei ole. Sinun on saatava minut selliin."

"Ja lukita sinne? Tällaisena? En taatusti."

"Sirius- Luulen, että minua kutsutaan."

"Kutsutaan?" Sirius toisti tyhjä ilme kasvoillaan.

"Kentauri," Lupin sanoi hengästyneenä, "kertoi minulle, että Luihuinen kutsuu kaikki luomansa olennot luokseen. Hän varoitti minua--"

"Ja se saa sinut nyt muuttumaan?"

"Niin luulen."

"Mutta ethän sinä ole pimeyden olento -"

"Kyllä olen, Sirius-" Lupin sanoi ja köyristi yhtäkkiä selkäänsä huutaen ääneen - tai ainakin se kuulosti huudolta, mutta samalla myös lähinnä ulvonnalta. Yllättäen hän kurottautui kohti Siriusta ja otti kiinni hänen paidankauluksistaan terävien kynsien pyyhkäisten karkeaa materiaalia melkein raapien Siriuksen kaulaa.

Sirius nojautui eteenpäin ja otti kiinni Lupinin käsistä. "Kuutamo-"

"Vie minut selliin, Sirius! Nyt heti!"

Sirius muisti yhtäkkiä sen nuoren pojan jonka hän tunsi koulussa. Sen pojan, joka oli kauhuissaan omasta muuttumisestaan, peloissaan tuskaisesta prosessista. Hän oli näyttänyt Siriukselle kerran miten hänen ihonsa oli arpinen käsien ja jalkojen lisäksi - "Muutos rikkoo kaikki luut ja muokkaa ne uudelleen. Jos riehun liikaa, joskus luut rikkovat ihon ja paistavat läpi. Vanhempani yleensä sitoivat minut kun muutuin. Se auttoi hieman." Mutta se oli ollut silloin kun Lupin oli ollut vielä lapsi, vielä keskenkasvuinen; vuosien myötä prosessi oli muuttunut helpommaksi. Joten miksi hän sitten oli niin suurissa tuskissa nyt?

Sirius kiersi kätensä Lupinin ympäri ja nosti hänet jaloilleen. "Selvä on. Mennään."

***

Miekan terä sukelsi läpi Harryn rinnan - ja sitä seurasi myös miekan kahva - ja Dracon käsi, ja hänen koko vartalonsa. Hän meni Harryn läpi ja kaatui suoraan maahan polvet kipeästi painautuen kiviä vasten, miekka kalskahtaen maahan hänen eteensä. Draco tuijotti miekkaa hätääntyneenä. Hän ei halunnut kääntyä, hän ei halunnut nähdä mitä hän oli tehnyt tai mitä hän ei ollut tehnyt. Hän kuuli sydämensä sykkeen korvissaan kuin höyryveturin moottori; se oli korviahuumaavaa. Ja sitten jostain kovin kaukaa hän kuuli kuinka joku selvitti kurkkuaan merkitsevästi.

"Ööh.. Malfoy-"

Draco pyörähti ympäri polvillaan ja tuijotti.

Harry seisoi hänen edessään. Hän näytti haavoittumattomalta - hänessä ei ollut naarmun naarmua. Jos hän näytti joltain, hän näytti lähinnä nololta. Sitten Draco tajusi jotain - hän pystyi juuri ja juuri näkemään Harryn läpi, hän näki takana olevien puiden himmeät ääriviivat pojan paidan läpi, hän näki tähtien hämärät neulanpistot pojan silmien läpi. Dracon höyrymoottorin lailla sykkivä sydän tuntui häviävän kokonaan ja sen tilalle ilmestyi ääretön ujeltava tyhjä tila. Draco veti syvään henkeä ja kuuli äänensä kuiskaavan, "Oletko aave? Oletko kuollut? Tapoinko sinut?"
Harry kohotti kulmakarvaansa. "En ole kuollut Malfoy. Ja sitä paitsi onnittelisit itseäsi, jos olisit tappanut minut, tietäisit sen kyllä."

Draco ei pystynyt keksimään ainuttakaan nasevaa huomautusta. Hän vain tuijotti Harrya. "Näytät kuolleelta."

"Et itsekään näytä maailman parhaimmalta."

"Olet läpinäkyvä Potter," Draco sanoi äänellä, joka kuulosti aaltoilevalta hänen omiin korviinsa. "Jos et ole kuollut, sinulla on parasta olla hyvä selitys miksi näytät tuolta."
Harry pyyhkäisi sormensa hiustensa lomitse ja hymyili. "Olen heijaste," hän sanoi.

"Sitä sanaa minä en kyllä käyttäisi."

"En ole oikeasti täällä," Harry selitti. "Salazar Luihuisen kirjassa oli loitsu, jossa selitettiin miten tämä tehdään ja Lupinin mielestä sitä oli syytä koittaa. Tämä on vähän niin kuin ilmiintymistä, mutta ruumiini jäi vain kartanolle. Näet minut täällä, pystyn puhumaan ja kävelemän, mutta en pysty koskemaan mihinkään, eikä minussa ole mitään sisältöä. Eikä minua pysty tappamaan." Hän ojensi kätensä Dracolle. "Ota kiinni kädestäni."

Draco kurottautui kohti Harryn kättä ja oli vain lievästi yllättynyt kun hänen sormensa uppoutuivat Harryn sormien läpi aivan kuin hänessä ei olisi ollut sen enempää sisältöä kuin pilvenhattarassa. Harry pudotti kätensä sivulleen ja Draco nousi jaloilleen. Hänen jalkansa tuntuivat keitetyltä spagetilta, mutta ne kantoivat hänet juuri ja juuri. Hän katsoi Harrya. "En voi uskoa että Sirius päästi sinut tänne - vaikka et pystykään haavoittumaan."

Harry näytti entistä nolommalta. "No, 'päästää' ei ole välttämättä se oikea termi.. hänen piti tulla tänne kanssani, mutta hän ei ollut paikalla ja kuulin mitä ajattelit..." Harry nosti leukaansa ja väläytti itsepäisen ilmeen Dracon suuntaan. "Joten minun oli pakotettava Hermione tekemään loitsu ja päästämään minut tänne."

"Voisin tappaa itseni tässä ja nyt etkä pystyisi tekemään asialle yhtään mitään," Draco huomautti. "Et edes ole oikeasti täällä, heijastinpoika."

"Voisitko olla kutsumatta minua sillä nimellä?"

"Sori, on vaan vähän hämäävää puhua kanssasi kun näen pääsi läpi."

"Oletko koskaan ajatellut, että ehkä Luihuinen haluaa sinun tappavan itsesi?" Harry sanoi nopeasti.

Draco katsoi häntä. "Ei. Hän haluaa, että elän."

"Nuoriherra Malfoy on oikeassa," ääni heidän takaansa sanoi.

Harry ja Draco olivat niin keskittyneitä toistensa tuijotteluun, ettei kumpikaan heistä ollut huomannut mustakaapuisen miehen lähestymistä. Draco pyörähti ympäri ja hänen silmänsä laajenivat kun hän näki lyhyen, pullukan miehen seisovan kivilouhokselle johtavan polun päässä. Hänen viittansa huppu oli vedetty taakse ja kuun valo heijastui hänen kaljusta päästään ja hänen kimaltavasta, hopeisesta kädestään...

Draco kuuli kun hänen vierellään seisova Harry henkäisi yllättyneenä. "Matohäntä."

***

Hermione katsahti kohti Harrya, joka nytkähti yhtäkkiä sivuttain, hänen päänsä vierähti taakse ja eteen ennen laantumistaan. Hermione tunsi kuinka kirja hänen sylissään lipui maahan kun hän nousi ja käveli istumaan pojan viereen nojatuolin käsinojalle.

Harry oli taas hiljaa, aivan niin kuin loitsun ohjeissa oli sanottukin; hänen ei pitänyt edes liikkua. Poika makasi paikoillaan hengittäen hyvin pinnallisesti, mutta Hermione näki kuinka hänen silmänsä pyörähtelivät edestakaisin suljettujen silmäluomien alla aivan kuin hän olisi nähnyt unta. Missä olet Harry? Hermione ajatteli. Mitä sinä näät? Oletko löytänyt hänet? Onko hän kunnossa? Se outo tunne oli tullut taas takaisin, se tunne niin kuin joku olisi pudottanut kylmän ankkurin hänen vatsansa pohjalle, tai niin kuin hän olisi nielaissut kourallisen teräviä lasinsiruja. Tunne oli erilainen silloin kun Draco oli paikalla, lähempänä häntä, silloin se tuntui lähinnä nielaistuilta polttavilta tulitikuilta. Mutta tämä tuntui yhtä pahalta - Hermionella oli niin suuri ikävä Dracoa, että se aiheutti hänessä järkyttävän akuutin kiputilan ja samalla hän tunsi ettei hauaisi ollenkaan nähdä häntä, koska hän tiesi mitä tapahtuisi jos he näkisivät toisensa.

Hermione kurottautui kohti Harrya ja työnsi hellästi hiussuortuvat pois pojan silmiltä. Poika ei liikkunut, eikä näyttänyt tuntevan hänen kättään, mutta ainakin Harryn koskettaminen antoi Hermionelle hetkellisen mielenrauhan. Oli kiduttavaa huolehtia Dracosta, mutta oli tuplasti kiduttavaa huolehtia Harrysta. Kummastakin samaan aikaan huolehtiminen oli suurinta kidutusta mitä Hermione osasi kuvitella. Jos tämän lemmenjuoman oli tarkoitus olla jonkinlainen rangaistus, Hermione ajatteli, niin ainakin se oli onnistunut sellainen.

***

Sellin ovi kalahti kiinni ja kilahti lukkoon Siriuksen takana. Hänen kätensä oli Lupinin olkapäiden ympärille kietoutuneena. Hän puoliksi kantoi ja puoliksi raahasi miestä sellin seinältä toiselle ulottuvalle matalalle kivipenkille ja laski hänet siihen makaamaan.

Lupin kierähti selälleen, katsoi Siriusta ja vaikeroi. "Kun sanoin 'vie minut selliin ja lukitse' en tarkoittanut että sinun pitäisi tulla mukaani Sirius."

"Olen istunut vieressäsi ennenkin muutoksen aikana ja teen sen nyt vaan uudelleen. Voin aina muuttua itsekin jos tarve vaatii."

"Ei..." Lupin kamppaili istumaan ja muistutti samalla Siriukselle kuinka huonolta hän näyttikään. Kalpea ja hikinen Lupin kurottautui kohti silmälasejaan ja painoi kämmenensä silmiään vasten. "Sanoin sinulle, että tämä on erilaista."

"Hän on oikeassa," ääni heidän takaansa sanoi ja Sirius hypähti, hänen sydämensä ponnahti rintalastaa vasten aivan kuin häntä olisi yllättäen lyöty ryhmyllä suoraan kohti. Hän pyörähti ympäri ja näki kasvot vastakkaisen sellin kaltereita vasten painautuneina - harmaat, ryppyiset kasvot, joissa kimalsivat kirkkaat punaiset silmät kuin säkenöivät jalokivet. Paholainen, Sirius ajatteli. Se oli selvästikin herännyt vaatekaappikohtauksen aiheuttamasta tajuttomuudesta. Se näytti siltä niin kuin se olisi halunnut kurottaa kätensä kaltereiden välistä, mutta Siriuksen taikomat suoja-aidat estivät sen.

"Mitä sinä siitä tietäisit?" Sirius tiuskaisi.

"Ihmissusi on oikeassa," paholainen sanoi uudelleen virnistäen sairaalloisesti. "Häntä kutsutaan. Jos pysyt sellissä hänen kanssaan, hän repii sinut kappaleiksi yrittäessään ulos."

"Pää kiinni," Sirius komensi paholaista ja kääntyi taas Lupinia kohti, joka makasi liikkumatta kivipenkillä kädet kasvojensa yllä. Sirius värisi. Vankityrmä oli hyytävän kylmä ja jokainen varjo näytti erehdyttävästi joltain pimeyden pedolta.

***

"Hän on oikeassa?" Harry toisti mulkaisten Matohäntää. "Mitä tarkoitat sillä? Ja miten löysit meidät?"

Matohäntä hymyili kylmästi. "Teidät?" hän toisti. "Oletat siis, että olin etsimässä teitä kumpaakin? Surullista kyllä, nuoriherra Potter, olin yhtä yllättynyt nähdessäsi sinut kuin sinä olit nähdessäsi minut. Dracoa minä tässä etsin."

Harry vilkaisi sivusilmällä Dracoa, joka oli muuttunut hyvin kalpeaksi, mutta ei näyttänyt yllättyneeltä. "Miten," Draco sanoi tiukalla äänellä, "löysit minut?"

"Ensin isäntäni katsoi sinua antamansa porttiavaimen kautta. Sitten heitit sen typeryyttäsi pois, emmekä nähneet sinua hetkeen. Onneksemme," Matohäntä kikatti ja piteli metallisessa kädessään jotain mikä näytti pieneltä, kimaltavalta tulipallolta. Episyklinen riipus. "Isäsi oli ystävällinen ja antoi isännälleni tämän vastalahjaksi siitä, että hän-"

"Räjähti sellissään kuin Jackson Pollockin taidemaalaus?" Draco tiuskaisi tärisevällä äänellä. "Isäntäsi ei taida tietää mitään reiluista vaihtokaupoista, eihän?"

"Hän on hyvin reilu niitä kohtaan jotka palvelevat häntä reilusti," Matohäntä sanoi kylmästi.

Draco otti askeleen taaksepäin. Harryn sisällä paloi outo halu painaa kätensä pojan olkapäälle, mutta hän ei tehnyt niin, sillä hän tiesi että hänen kätensä menisi suoraan Dracon läpi - ja siitä tunteesta hän ei järin nauttinut. Oli outoa olla niin läsnä ja tuntua niin aidolta, mutta samalla olla niin mitätön kaikkiin ympärillä tapahtuviin asioihin. Harry mietti oliko aaveena eläminen tällaista.

"Anna riipus minulle," Draco sanoi katsoen tiukasti Matohäntää silmiin.

Matohäntä katsoi poikaa yhtä tiukasti ja teki jotain niin outoa, että Harry luuli ensin kuvittelevansa kaiken. Hitaasti ja eriskummallisesti liikkuen Matohäntä polvistui maahan pitäen vieläkin katseensa tiukasti Dracosas.

Draco vilkaisi sivusilmällä Harrya ja Harry kuuli Dracon äänen päänsä sisällä: Mitä hän tekee?

Harry kohautti mielessään olkapäitä. Ei mitään tietoa.

Ehkä hän haluaa pelata pukkihyppelyä?

Mielenkiintoinen teoria, mutta luulen kuitenkin että ei.

Harry tunsi Dracon hypähtävän vieressään ja hän näki kuinka välkehtivä tuliympyrä oli muodostunut heidän ympärilleen sulkien kaikki kolme sisäänsä. Se ei näyttänyt tavalliselta tulelta, sillä se liekehti kirkkaan kultaisena ja sitä katsominen sattui aivan kuin olisi tuijottanut aurinkoa lasin läpi. Harry näki Dracon säpsähtävän ja katsovan poispäin.

Matohäntä puhui ja hänen äänensä oli samalla kertaa hänen, mutta samalla myös aivan oudon kuuloinen. "Draco Malfoy," hän sanoi hämärästi humisten oman äänensä läpi. "Olet Luihuisen jälkeläinen. Sinun on tullut aika kohota oikeaan paikkaasi. Paikkaan, joka on sinun veresi ja perintösi kautta. Sinä olet perinnöllinen, ja sinun on aika hyväksyä se."

Draco näytti hätääntyneeltä. Mutta eihän minulla ole lapsia. Tai en ainakaan tietääkseni. Luulen, että muistaisin jos jotain sellaista olisi tapahtunut.

Perinnöllinen, idiootti, ei perillinen. Se tarkoittaa sitä mitä saat perinnöksi, kohtaloasi.. hei, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, sinä et halua sitä. Sano hänelle ei.

Draco kääntyi kohti Matohäntää. "Ei."

Matohäntä mulkoili Dracoa. Ympärillä kuultava tuli sai hänet näyttämään paljon pelottavammalta, vaikka Harry ei ollut koskaan pitänyt miestä edes kovin pelottavana. "Isäntäni on valmistautunut antamaan sinulle uskomattomia voimia ja valtaa-"

"Kuulostaa mielettömän hataralta," Draco huomautti. "Miksi aina luvataan 'uskomattomia voimia ja valtaa,' mutta ei koskaan mitään käytännöllistä? Miten olisi vaikka kausikortti huispauksen maailmanmestaruuskisojen parhaille paikoille tai vaikkapa Playvelho-lehden kestotilaus? Tarkoitan, miksei koskaan tarjota jotain, jolle minulla oikeasti olisi jotain käyttöä?"

"- valtaa hallita säätä," Matohäntä jatkoi mulkaisten Dracoa älä häiritse-ilmeellä, "valtaa hallita ihmisten ja lohikäärmeiden mieliä ja muita ylimaallisia voimia..."

Lohikäärmeitä? Draco näytti hieman toiveikkaalta. Valtaa hallita lohikäärmeitä...

Malfoy!

Okei, okei.

".. elämän ja kuoleman hallinta. Hän tarjoaa sinulle mahdollisuuden jakaa pimeyden valtaistuimen hänen kanssaan. Sinulla on tilaisuus istua hänen viereensä ja toimia hänen oikeana kätenään."

"Ja minun on tehtävä vain mitä?" Draco tiuskaisi terävästi. "Antaa sieluni vastalahjaksi? Kuulostaa ihan hilppasen verran pimeämmältä kuin mitä yleensä normaali voimamakuni, joten kiitos ei."

"Voi ehei," Matohäntä sanoi. "Sinun ei tarvitse antaa sieluasi. Miksi isäntäni sielusi haluaisi? Sielut ovat hyödyllisiä vain paholaisille, joilla ei ole sellaista omasta takaa. Ei, isäntäni haluaa yhteistyökumppanuutesi ja uskollisuutesi.. siinä kaikki."

Draco kääntyi kohti Harrya, risti kätensä rinnalleen ja kohotti kulmakarvaansa. "Mielestäni kaveri ei näytä kovin luotettavalta Potter," hän sanoi. "Mitä mieltä sinä olet?"

Harry kohautti olkapäitään mietiskelevästi. "No kieltämättä häneltä puuttuu sitä tiettyä uskottavuutta."

Draco kääntyi taas Matohännän puoleen ja hymyili sillä samalla hymyllä, joka oli pelästyttänyt Charlien edeltävänä iltana. Harry ei tietenkään sitä tiennyt, mutta hän tunsi niskansa pienten karvojen nipistelevän aivan kuin jokin kylmä olisi koskettanut häntä. "Minun on nyt kyllä valitettavasti oltava Potterin kanssa samoilla jäljillä tässä asiassa," hän sanoi epämiellyttävästi. "Ehdotan, että lähdet.. äläkä unohda antaa ulko-oven läimäistä sinua perseellesi samalla kun häivyt pois tästä kaupungista. Tai no, voi olla vähän hankalaa kun kohde on noin järjettömän kokoinen..."

Matohäntä näytti happamalta. "Ei ole mitään syytä muuttua epäkohteliaaksi."

Draco tuhahti. "Minä taas voisin luetella tuhat syytä muuttua epäkohteliaaksi. Kidnappasit ystäväsi ja kerroit hänelle, että ellei hän juo laitonta taikajuomaa, sinä tappaisit hänet. Sinä lähestulkoon tapoit Harryn vanhemmat, yritit tappaa myös hänet ja ainiin, tässä vähän aikaa sitten yritit tappaa myös minut. Ja nyt sanot minulle, että minun pitää tulla joko palvelemaan isäntääsi tai sitten - no okei, et sanonut 'tai sitten,' mutta sinut tuntien se tulee sisältämään - ja nyt seuraa suuri yllätys - tappamista. Tähän mennessä et ole tehnyt mitään mikä vakuuttaisi aikeesi minulle, mutta olet tehnyt erittäin paljon asioita jotka ärsyttävät minua syvästi. Itse asiassa nyt kun katson asiaa tarkemmin, minusta tuntuu ettet koskaan tule pääsemään lempparihenkilöideni listalle."

Matohännän ilme synkkeni. "Yritätkö siis kertoa, että et tule mukaani omasta tahdostasi?"

Draco hymyili kohteliaasti. "Anteeksi mutta mitä kohtaa lauseesta 'painu helvettiin täältä senkin ylilihava emakko' et tajunnut?"

Matohäntä näytti siltä niin kuin hän ei olisi kuullut edellistä. Hän tuijotti Dracoa ja yhtäkkiä hänen silmiinsä kohosi ilme, josta Harry ei pitänyt ollenkaan "Olet hänen jälkeläisensä," Matohäntä sanoi Dracolle. "Maailmassa ei ole toista kaltaistasi. Sen vuoksi sinä olet oikeutettu tiettyyn.. erityiskohteluun."

Draco näytti sekä lumoutuneelta, että torjuvalta. "Millaiseen erityiskohteluun?"

"Kolme kertaa minun on kysyttävä sinulta," Matohäntä sanoi aivan niin kuin hän olisi oppinut sen jostain ohjekirjasta. "Kolme kertaa minun on kysyttävä sinulta tuletko mukaani vapaaehtoisesti, ennen kuin voin käyttää voimatoimenpiteitä sinuun. Viimeisen kerran: tuletko vapaaehtoisesti mukaani palvelemaan isäntääni?"

Draco katsoi Harrya ja sitten taas takaisin kohti Matohäntää ja pudisti päätään. "Ei, en tule."

Matohännän suu nousi rumaan virneeseen. "Sitten minun on pakotettava sinut."

"Pakotettava minut?" Dracon kasvot jännittyivät sellaiseen mielipuoliseen ilmeeseen, jonka Harry tiesi tarkoittavan sitä, että poika ei ollut vain hieman vihainen, vaan erittäin vihainen. Hän nosti vasemman kätensä ja miekka kimposi nurmikolta suoraan hänen otteeseensa. Draco kimpaisi eteenpäin terä kohti Matohäntää. "Jos tulet yhtään lähemmäs, viillän sinut palasiksi yhtä helposti kuin ratkaisen kaksipalaisen palapelin."

Harryn yllätykseksi Matohäntä ei näyttänyt juuri ollenkaan huolestuneelta. "Ah, ainiin," hän sanoi. "Elävä miekka. Paholaismetallista tehty, paholaisten tekemä. Melko suuri ase kaltaisesi nuorikon käyttämäksi, eikö sinustakin? Haluaisit varmaan singon ennemmin?"

Harry vilkaisi Dracoa ja näki hänen silmissään hämmennyksen välkkeen. Hän vain hämää sinua, Harry ajatteli. Viivytä häntä. Siriuksen pitäisi olla täällä muutamassa minuutissa. Hänen pitäisi tulla perässäni.

Matohäntä hymyili hitaasti ja nousi jaloilleen. Tuli heidän ympärillään oli tukahtunut yhtä kiivaasti kuin se oli syttynytkin. Harry vavahti - ei kylmästä, sillä hän ei pystynyt tuntemaan tässä tilassa kylmää tai kuumaa, mutta pelosta. "Taidat tietääkin," Matohäntä lisäsi, "että historiassa on ollut kolme elävää miekkaa. Sinun, joka kuului ennen isännälleni. Godric Rohkelikolla oli myös samanlainen, vaikkakaan hänen ei ollut paholaisten tekemä. Oli myös kolmas miekka, mutta sitä ei enää ole olemassa. Pimeyden Lordi sulatti sen tehdäkseen uuden aseen." Hän nosti oikean kätensä ja Harry näki kuinka kuun valo välähti miehen metallikäden kiillotetussa pinnassa. "Tämän aseen," Matohäntä sanoi ja yhtäkkiä hänen kätensä ampaisi eteenpäin samalla kun sormet pitenivät vikkelästi sulautuen yhteen muodostaen yhden teräväreunaisen, kimaltelevan elävän miekan, lähes täysin samanlaisen kuin mitä Draco samalla hetkellä piteli kädessään. Tämän miekan kahva vaan sattui olemaan Matohännän ranne.

Harry tunsi kuinka hänen silmänsä suurenivat ja väläyttivät nopean katseen kohti Dracoa, joka näytti aivan yhtä yllättyneeltä, mutta onnistui silti säilyttämään vakautensa ja tiukan katsekontaktinsa Matohännän kanssa. "Jos haluaisit tappaa minut," Draco sanoi tiukalla äänellä, "voisit vain murskata riipuksen. Luihuinen haluaa minut elävänä. Et sinä tappaisi minua."

Matohäntä kohautti olkapäitään heilauttaen ylipitkää miekkakättään, joka kuulsi kuin metallinhohtoisen hyönteisen selkäkilpi. "Hän haluaa sinut elävänä," mies myönsi. "Mutta hän ei koskaan maininnut haluavansa sinut vahingoittumattomana. Pystyt palvelemaan häntä täysin ilman käsiäsi tai jalkojasikin. Tai niin ainakin olen ymmärtänyt."

Draco ei näyttänyt pelokkaalta, vaan lähinnä raivoisalta. "Selvä," hän sanoi. "Tule sitten tänne ja viipaloi minut."

Matohäntä hyökkäsi häntä kohti samalla kun Draco nosti miekkansa ja kaksi terää ennemminkin sihisivät kuin kalskahtivat kohdatessaan toisensa ilmassa. Harry näki kuinka Dracon katse vilkaisi nopeasti häntä kohti, näki kuinka poika väläytti hänelle pienen, murheellisen hymynsä aivan kuin sanoakseen älä huolehdi ennen kuin kääntyi takaisin kohti taisteluaan.

Voi hitto, Harry raivosi sisäisesti, tunnen itseni täysin hyödyttömäksi tolloksi. Sirius, missä olet? Ja tuijottaessaan Dracon ja Matohännän taistelua hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä... Sirius... sinun pitäisi nähdä tämä... et uskoisi jos kertoisin...

Harry muisti yhtäkkiä Malfoyn kartanon miekkailuhuoneen, sen kammottavat kangastapetit, järkyttävät aseet ja Lucius Malfoyn ilmeen kun hän heitti kylmän miekan häntä kohti. Testataanpa ketteryyttäsi, poika. Harry vihasi myöntää tätä, mutta näköjään Luciuksen miekkailuopinnot Dracolle olivat menneet hyvin perille. Draco todellakin osasi miekkailla. Harry tiesi hyvin vähän miekkailusta, sillä se ei juuri koskaan ollut kiinnostanut häntä, mutta huispaus oli antanut hänelle hyvän ja tarkan näkökyvyn, jonka perusteella Draco ainakin näytti hyvin lahjakkaalta. Hän liikkui nopeammin kuin Harry oli edes koskaan ajatellut pojan osaavan liikkua, ja ainakin hänen mielestään Draco näytti nauttivan koko hommasta.

Matohäntä ei selvästikään osannut miekkailla niin hyvin, mutta se ei näyttänyt haittaavan. Hänen miekkakätensä teki kaiken työn hänen puolestaan. Se ponnahti ilmaan, viilsi, syöksyi ja hyökkäsi silmänräpäyksen nopeudella kaikkiin ilmansuuntiin. Matohäntä seurasi miekan perässä kuin auton takapuskuriin sidottu onneton metallitölkki. Hänen silmänsä suurenivat kun miekka syöksyi leveällä, läpikotaisella kiepautuksella kohti Dracoa - mutta liike pysähtyi pojan miekan terään. Hän melkein kompastui maahan kun miekka viilsi kohti Dracon jalkoja - mutta Draco ponnahti miekan yli ja käänsi kasvonsa kohti Matohäntää pitäen Luihuisen miekkaa edessään. "Olet surkea," hän sihisi. "Ja väsyt kohta. Mitä sitten? Repiikö kätesi itsensä irti sinusta ja syöksyy yksin perääni?"

Matohännän silmät suurenivat aivan kuin hän olisi vasta tajunnut miten huonossa jamassa hänen asiansa olivat.

"Otetaan selvää," Draco sanoi ja ampaisi täysillä miestä kohti Luihuisen miekalla. Matohäntä huusi ja hypähti taaksepäin pidellen verta valuvaa olkapäätään. Hän yritti selvästi perääntyä, mutta miekkakäsi ei antanut siihen mahdollisuutta; se ponnahti eteenpäin viiltäen ilmassa kohti Dracoa uudella voimalla. Draco kumartui, mutta ei aivan tarpeeksi nopeaan, sillä Matohännän miekka onnistui viiltämään syvän haavan hänen poskipäähänsä. Verta roiskui hänen valkoiselle paidalleen.

Oletko kunnossa? Harry mietti nopeasti. Pystytkö jatkamaan?

Pystyn, ainakin hetken. Hän ei osaa yhtään miekkailla, mutta tuo käsisysteemi osaa. Missä Sirius on?

Harry oli epätoivoinen. En tiedä. Enkö pystyisi tekemään mitään? Tunnen itseni täysin hyödyttömäksi.

Sinähän olet täysin hyödytön.

Ai kiitti.

Olet yhtä hyödytön kuin kondomiautomaatti Vatikaanissa.

Pää kiinni Malfoy.

En voi sille mitään. Auts!

Matohäntä oli onnistunut viiltämään Dracoa uudelleen; tällä kertaa hänen käsivarteensa. Terä ei ollut pystynyt lävistämään pojan paksua nahkatakkia, mutta Draco näytti silti ärsyyntyneeltä. "Paskiainen," hän sihisi ja heilautti miekkaansa lujasti kohti maata. Matohäntä kierähti ympäri ja onnistui väistämään miekan iskun muutamalla millillä. Hän oli hiestä märkä ja hänen kalju päälakensa kiilsi, hänen pienet, syvät silmänsä pulppusivat pelosta. Hän näytti siltä niin kuin olisi halunnut olla missä tahansa muualla kuin täällä, mutta elävä miekka ei suostunut luovuttamaan. Harry katsoi yllättyneenä kun Matohännän ruumis sinkoutui taas kerran ylös ja ryntäsi kohti Dracoa. Pullean miehen silmät olivat tiukasti suljettuina pelosta. Draco teki miekallaan liikkeen, joka näytti Harryn mielestä sekä äärettömän pieneltä, että äärettömän nopealta ja Matohäntä tempaisi itsensä taaksepäin vuotaen verta ranteestaan. He seisoivat lähes kivilouhoksen reunalla nyt. Ole varovainen, Harry ajatteli Dracolle. Olen aina varovainen---

Dracon ajatus katkesi kun Matohäntä syöksyi häntä kohti asekäsi suoristettuna. Draco nosti miekkaansa ja hänen vetonsa ulottui korkealle ja laajalle; Matohäntä puoliksi kaatui eteenpäin ja hänen miekkakätensä kärki kalskahti kahden kiven väliseen halkeamaan. Harry näki kuinka mies yritti epätoivoisesti nyhtää terää irti kivistä ja kesti hetken ennen kuin Harry tajusi, että Matohännän elävä miekka oli tiukasti kiinni kivissä, eikä mies pystynyt liikkumaan.

Draco kääntyi, näki mitä oli tekeillä ja nosti miekkansa korkealle ilmaan. Kirkas terä säihkyi kuin peiliin osunut kuun valo. Matohäntä kiljaisi kauhusta; hän puristi asekätensä rannetta toisella kädellään ja yritti vetää sitä irti, mutta tuloksetta.

Draco katsoi kohti Harrya ja Harry näki, että poika oli hyvin kalpea hämärässä valossa. Hänen silmänsä kysyivät selvän kysymyksen ja Harry vastasi siihen pitäen katseensa naulittuina Dracon hopeisiin silmiin:

Lahtaa se.

Harry pystyi tuntemaan Dracon vaivautuneisuuden kun hän vastasi: Tarkoitatko siis, että minun pitäisi tappaa hänet?

Kyllä.

En ole koskaan ennen tappanut ketään.

Etkö muka?

Dracon ärsyyntyneisyyden kirkas vihan välähdys leimahti kuin sähkölamppu Harryn silmien takana. Kiitos luottamuksesta Potter. Ei, en ole koskaan tappanut ketään!

No sori...

Draco nosti miekkaansa taas ja Matohäntä huusi ääneen. Harry näki Dracon puristavan silmiään hetkeksi kiinni, ottavan pienen askeleen taaksepäin ja pojan liikkeet nähnyt Matohäntä nykäisi lujaa lukkiutunutta kättään - ja ilman sen suurempaa ääntä onnistui irrottamaan itsensä. Vapautunut Matohäntä kompuroi taaksepäin heittäen kätensä eteen-

Malfoy, varo! Harry ajatteli nopeasti - mutta oli jo liian myöhäistä. Yksi Matohännän hoippuvista käsistä mäjähti vasten Dracon vatsaa. Yllättyneen "ooh" äänen saattamana poika kompastui taaksepäin - ja menetti tasapainonsa vanhan vallihaudan reunalla.

Shokista ja kauhusta halvaantunut Harry näki kuinka Dracon silmät suurenivat yllätyksestä, hänen kätensä heittäytyivät ilmaan, miekka tippui hänen kädestään ja hän kaatui taaksepäin pois näkyvistä.

Hetkeä myöhemmin Harry kuuli kuinka alhaalta kuului veden loiskahtava ääni.

Hän kuuli Dracon äänen päänsä sisällä. Ensinnäkään en osaa uida.

Harry juoksi. Hän oli vain hämärästi tietoinen siitä, että Matohännän kasvot jähmettyivät kauhusta siihen mitä hän oli juuri tehnyt ja hän kaikkoontui pois. Hän oli hyvin hämärästi tietoinen siitä, että hänen takaansa kuului askeleita, jotka juoksivat yhtä lujaa kuin hänen omat askeleensa. Hän oli tietoinen ainoastaan siitä pienestä, tasaisesta valosta, joka paloi hänen päänsä sisällä. Sen tasaisuus oli alkanut haparoida, hoippua ja välkehtiä kuin kynttilänliekki tuulenvireen keskellä.

Tämä ei voi tapahtua.

Harry ennätti kivilouhoksen reunalle, heittäytyi vasten sitä ja tuijotti alas kohti liikkumatonta, mustaa vettä. Missään ei näkynyt mitään, ei jälkeäkään liikkeestä tai elämästä, ei edes pieniä aaltoja veden pinnassa.

"Malfoy!" Harry huusi tietäen, että se oli hyödytöntä. Hän kuuli vain hiljaisuutta. "Malfoy!" Hän nosti katseensa epätoivoisena ylös kohti tähtiä ja huokaisi hiljaa - "Sirius, missä olet?"

***

Malfoyn kartanon huoneessa istuva Hermione tunsi yllättäen kuinka Harryn käsi puristui tiukasti hänen kättään vasten. Pojan sormet nipistivät hänen rannettaan niin lujaa, että se tuntui lähinnä tuskalta. "Harry," Hermione kuiskasi nojaten eteenpäin, "Harry-"

Pojan lihakset jännittyivät äkkiä, hänen selkänsä kouristui kaareksi ylös sängystä ja hänen kätensä repi otteen irti Hermionen kädestä. Tyttö löi nopeasti käden suunsa ylle. "Harry - mitä oikein tapahtuu-?" Hän pudottautui poikaa vasten, yritti ottaa kiinni hänen olkapäistään, mutta Harry pudisti itsensä irti ja pyristeli käsillään vasten ilmaa. Hermione sai kiinni hänen toisesta kädestään, puristi sitä tiukasti ja yritti toisella kädellään pyyhkäistä hikisiä mustia hiuksia pojan silmien edestä. Missä hän on? Mitä hänelle tapahtuu? "Kaikki on ihan hyvin Harry," Hermione kuiskasi. "Olet ihan kunnossa, mikään ei voi satuttaa sinua -"

Harryn pää kierähti sivulle ja hän huusi - ensimmäinen ääni, jonka Hermione oli Harryn suusta kuullut loitsun jälkeen -

"Sirius, missä olet?"

Hermione katsoi nopeasti ympärilleen. Sirius - minun on löydettävä Sirius, hän ajatteli. Mutta en voi jättää Harrya- Hän nousi jaloilleen, irrotti otteensa vastahakoisesti Harryn kädestä ja perääntyi pois sängyltä silmät tiukasti Harryyn naulittuina. Poika nytkähteli vieläkin kuin keskellä painajaista. Voi hyvä jumala, onhan hän kunnossa? Mikään ei pysty satuttamaan häntä; Lupin, sanoi ettei mikään pysty satuttamaan häntä -

Hermione epäröi ja tuijotti Harrya - sitten hän tunsi sen häipyvän.

Sen. Sen tunteen hänen vatsanpohjassaan, sen kylmän ankkurin, joka oli majoittautunut sinne asumaan, sen tunteen, joka oli ollut siellä jokaisen sekunnin ja minuutin hänen sisällään siitä asti kun hän oli nielaissut Matohännän antaman lemmenjuoman alas kurkustaan.

Se oli poissa.

Poissa.

Hermione kietoi kätensä ympärilleen hetkeksi. Hän ei voinut uskoa sitä. Poissa, hän mietti innoissaan, loitsu on poissa minusta. Sitten hänen ajatuksensa hidastuivat ja taas hidastuivat. Se on poissa. Loitsu on poissa.

Draco...

Hermione säntäsi kohti huoneen ovea, heitti sen auki niin suurella voimalla, että hän kuuli kuinka saranat natisivat liitoksistaan, syöksyi kohti käytävää kiljuen täydellä voimalla, kiljuen Siriusta, vaikka hän tiesi ilman himmeintä epäilystäkään, että lemmenjuoman loitsu oli poistunut hänestä ja kaikki oli jo liian myöhäistä...

***

Arvostele/Lähetä palautetta