~ Kirjoittanut: Cassandra Claire
~ Suomentanut: Ginny
~ Juonipaljastukset: Kaikista neljästä kirjasta
~ Luokitus: PG-13 (ei suositella alle 13-vuotiaille)
~ Vastuuvapaus: Tämä tarina perustuu JK Rowlingin luomiin hahmoihin ja tilanteisiin, joiden © ja ™ kuuluu mm. seuraaville tahoille: Bloomsbury Books, Scholastic Books, Raincoast Books ja Warner Bros. Inc. Osa suomenkielisistä sanoista on kääntäjä Jaana Kaparin käsialaa ja © kustannusosakeyhtiö Tammi.


On iltaruskon aika ja suljen silmäni
mutta ennen kun mä nukahdan tahdon avata käteni ja
päästää ilmaan perhonen, joka kaikkein kaunein on
on hyvä käydä nukkumaan kun on nähnyt auringon.
~ Pertti Nieminen

Draco Sinister
9. luku ~ Neuvottelu

¤ Ensimmäinen osa - Elämä, kuolema ja siltä väliltä

Käytävä oli tehty kivestä ja se oli valaistu savuttomilla, epätasaisin välein sijoitetuilla soihduilla, joita peittivät käärmeiden muotoihin vuollut lampetit. Sinisilmäinen nainen ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota kiiruhtaessaan äänettömänä saliin vievää käytävää pitkin.

Hän pysähtyi oven eteen ja kolkutti siihen kerran. Sen avasi punapäinen nainen, jonka väsyneet silmät kirkastuivat tummansiniseen loistoon kun hän näki kolkuttajan oven takana. "Rowena," hän sanoi. "Sinä tulit.. hän on kysellyt sinua."

"Onko hän kuolemassa Helga?"

"En tiedä. Yksi niistä käärmeistä, joiden kanssa hän jatkuvasti puuhaa jotain, testaa kokeilujaan.. yksi niistä puri häntä käsivarteen. Olen yrittänyt vastamyrkkyloitsuja, mutta mikään ei näytä toimivan."

"Haluan nähdä hänet."

Helga huokaisi. "Käy sisään."

Rowena seisoi keskellä huonetta pitkän aikaa katsoen nuorta miestä, joka makasi sängyllä. Hänen silmänsä olivat kiinni. Puolikuun muotoiset mustat varjot laskeutuivat hänen silmiensä alle ja hänen päänsä oli tyynyjen varoin nostettu ylänojaan. Kuume huojutti hänen vartaloaan hitaan tanssin rytmissä puolelta toiselle. Nainen näki tummat puremamerkit miehen toisessa kyynärvarressa. Ne loistivat niin mustina ja myrkyllisinä. Rowena ei liikkunut. Hän ei ollut varma oliko mies hereillä vai ei.

Viimein mies avasi silmänsä ja katsoi häntä. "Voit tulla lähemmäs," mies sanoi. "Se on vain käärmeenmyrkkyä, ei mitään tarttuvaa."

"En tiennyt haluatko minun tulevan lähemmäs," Rowena sanoi ja käveli istumaan pienelle tuolille miehen sängyn ääreen. Hän katsoi miestä sivusilmällään. Miehen hopeiset hiukset liimautuivat kiinni hänen otsaansa hiestä ja hänen harmaat silmänsä kuulsivat kuumeesta. Sairaus sai hänet näyttämään nuorelta ja jotenkin turvattomalta.

"Kuka sinut tänne lähetti?" hän kysyi.

"Ei kukaan. Kuulin, että olit sairaana--"

"Ja säälin ja laupeuden voimalla onnistuit lannistamaan inhosi minua kohtaan ja pakotit itsesi sängynlaidalleni. Kuinka kiitettävää sinulta. Mitä Godric tästä kaikesta sanoo?"

Nainen henkäisi. "Godric ei tiedä. Miten vaimosi voi?"

Mies tuijotti häntä. "Hän ei ole vaimoni. Olenhan kertonut sinulle siitä."

"Ei niin, vain yksi niistä otuksista, jonka olet luonut. Miksi sinä häntä kuitsuitkaan...?"

"Veelaksi," sängyllä makaava mies sanoi kärsimättömästi. "Hän ei ole vaimoni, mutta hän on tottelevainen ja rakastava - kaikkea sitä mitä sinä et ole. Ja hän suo minulle jälkeläisen."

"Niin ja kun saat hänet vihaiseksi, hänelle kasvaa suunnattoman terävä nokka, jolla hän yrittää puhkoa silmäsi:"

"Mikään koe ei aina voi olla täydellinen," mies sanoi kuulostaen lähes huvittuneelta yrittäessään samalla suoristaa selkäänsä tyynyjä vasten. "Susimiehet sitten taas.. heistä olen hyvin ylpeä."

"Eikö se sinusta ole julmaa? Luoda tällaisia uusia rotuja jotka eivät ole ihmisiä eivätkä eläimiä, vaan jotain muuta - jotain siltä väliltä? Mitä heille tapahtuu sen jälkeen kun sinua ei enää ole?"

"Olen suunnitellut eläväni ikuisesti."

"Voi luoja, ei tätä taas. Sinun on pakko lopettaa tämä. Tämä kaikki, nämä järkyttävät pimeyden voimien kokeet. Et voi kutsua kaikkia helvetin mahteja luoksesi ja uskoa ettei niistä tule mitään jälkiseurauksia. Ole nyt järkevä."

"Jos tulit tänne vaan saarnaamaan minulle, voit saman tien lähteä."

"Hyvä on," Rowena sanoi nostaen viitanhelmojaan, mutta yhtäkkiä miehen käsi kurottautui häntä kohti ja tarrautui kiinni hänen ranteeseensa niin lujaa, että Rowena vavahti. "Se ei ole reilua," mies sanoi. "Siitä asti kun olemme olleet lapsia, olemmeko voineet luottaa kehenkään muihin kuin toisiimme?"

"Mutta en luota sinuun enää," Rowena sanoi itkuisena ja mies irrotti otteensa hänen ranteestaan antaen kätensä valua hitaasti alas naisen käsivartta pitkin liittäen heidän sormensa toisiinsa. Hänen kuumeinen ihonsa poltti. "Mitä haluat minusta Salazar?"

"Olen kuolemassa," mies sanoi. "Mutta jos haluat että elän, niin pystyn siihen. Myrkyt, sairaudet, taisteluhaavat - mitkään eivät pysty satuttamaan minua. Minusta tulee haavoittumaton."

Rowena katsoi pois päin räpäyttäen voimakkaasti silmiään. "Ihmisten ei ole tarkoitus elää ikuisesti. Mikset yrittäisi tehdä jotain hyvää kaikilla noilla voimillasi ja tiedoillasi? Sinusta voisi tulla parantaja kuten Helgasta. Voisit korjata ihmisiä sen sijaan, että rikottaisit heidät ja tekisit kokeitasi jäljelle jäävillä palasilla..."
Salazar nousi ylös tuijottaen Rowenaa. Hänen harmaat silmänsä syttyivät niin polttavaan tuleen, että ne näyttivät lähes sinisiltä. "Niin voisinkin," hän sanoi. "Voisin, jos auttaisit minua. Jää minun luokseni Rowena ja lupaan, vannon, että jätän pimeyden voimat, poltan kirjani ja tuhoan kaikki kokeeni -" hänen lauseensa jäi kesken kun hän veti naista luokseensa toisiinsa kiedottujen käsien avulla. Rowena antoi itsensä liikkua kohti Salazaria, antoi tämän vetää hänet viereensä sängylle ja nojasi häntä vasten. Hänen kasvonsa painautuivat miehen olkakuoppaa vasten. Heidän välillään vallitsevan yhteyden kautta hän pystyi tuntemaan kuinka Salazar tunsi sietämätöntä kipua hänen vartalonsa painosta. Rowena tiesi myös, ettei Salazar halunnut hänen liikkuvan pois. Myrkky hänen sisällään oli mustaa ja hehkuvaa. Rowena tunsi hetken ajan pelkäävän hänen puolestaan, ei vain pelkäävän häntä itseään. "Kerron sinulle jotain," Salazar sanoi. "Annoin sen käärmeen purra minua."

"Salazar, miksi?"

"Luulin, että jos olisin kuolemassa, tulisit tapaamaan minua. Äläkä naura - olin oikeassa. Tässä sinä nyt olet."

"En aikonutkaan nauraa."

"Enkä minä ole kuolemassa. En nyt kun sinä olet tässä. Älä jätä minua," mies sanoi ja Rowena tunsi miehen sydämen kiivaat sykkeet liinavaatteiden läpi. Salazar nosti vasenta kättään ja kosketti sillä naisen kasvoja, antoi peukalonsa juosta vasten hänen poskipäitään, kohti hänen huuliaan. "Olet ainoa asia josta välitän. Ainoa, josta en koskaan voisi luopua."

"Kyllä voisit," Rowena sanoi miehen sormia vasten. "Voisit uhrata minut niin kuin kaiken muunkin."

"En sinua. En koskaan."

"Sehän nähdään."

***

"Sirius!" Harry huusi. "Sirius, missä olet?"

Vastausta ei kuulunut, mutta sillä hetkellä hän tuli tietoiseksi siitä juoksevien jalkojen äänestä takanaan. Hän kääntyi ja näki Ronin - joka oli vieläkin pukeutunut pyjamaansa ja juoksi paljain jaloin niin nopeasti kuin hänen pitkät jalkansa vain antoivat myöden. Ja hän piteli taikasauvaansa toisessa kädessään.

Hän heittäytyi Harryn viereen louhoksen reunalle. "Mitä oikein on tapahtunut?" hän vaati hengästyneenä.

"Malfoy tippui," Harry sanoi ytimekkäästi. "En pystynyt tekemään mitään - Hermione lähetti minut tänne pelkkänä heijasteena. Ron, voitko-"

Mutta Ron oli jo nousemassa polvilleen ja osoitti taikasauvaansa alas louhokseen. "Tulejo! hän sanoi tiukasti ja alhaalla vellova vesi näytti halkovan itsensä kahtia ja kääntyvän ylösalaisin. Harry näki vedessä välähdyksen mustasta ja hopeasta ja samassa Dracon ruumis nousi ylös vedestä, lennähti ilmaan ja laskeutui heidän väliinsä nurmikolle rutistuneena kokoon kuin hylätty leikkikalu.

Ron katsoi Harrya. Hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset kuun valossa, jokainen pieni pisama erottui yhtä selkeästi kuin mustepisarat pergamentin pinnalla. "Tarkista hänen pulssinsa."

"En pysty. En pysty koskemaan mihinkään."

Ron kiroili ja kurottautui kääntämään Dracon toisin päin. Harryn sydän pysähtyi. Dracon iho oli sinisenvalkoinen, ei mikään kovin rohkaisevan värinen, ja hänen sulkeutuneet silmäluomensa olivat violetin sävyiset. Lyijynharmaata ihoa vasten hänen vasemman käden arpensa erottui mustana, aivan kuin se olisi tatuoitu siihen. Malfoy, Harry ajatteli kokeellisesti, muttei pystynyt lähettämään ajatusta eteenpäin. Se kaikui kohti tyhjyyttä, aivan kuin ilmaan heitetty pallo, jota kukaan ei ollut ottamassa kiinni.

Ron painoi sormensa Dracon kaulalle, katsoi ylös ja pudisti päätään. "Ei pulssia."

"Ei pulssia?" Harry toisti epäuskoisena. "Mutta ei hän voinut olla tuolla alhaalla niin kauaa-"

"Ei pulssia, niin minä sanoin." Harryn yllätykseksi Ron nosti taikasauvaansa ja osoitti sen kärjen kohti Dracon rintaa. "Hengäistys," hän puuskahti.

Dracon rinta nytkähti ja taas laantui.

Ron näytti huolestuneelta. "Hengäistys! hän sanoi taas puristaen taikasauvansa kärkeä kovemmin vasten Dracon rintakehää. Tällä kertaa pojan ruumis ei liikkunut ollenkaan. Hän vaan makasi paikoillaan, hänen märät hiuksensa vereen sekoittuneena, hänen rintansa liikkumattomana. Harry muisti yhtäkkiä ensimmäisen kuolleen ruumiin jonka hän oli koskaan nähnyt - Cedricin. Hän muisti katsoneensa Cedriciä ja olleensa varma siitä, että hän oli kuollut. Ei tiennyt oikein mistä hän sen tiesi, mutta hän vain tiesi. Ja nyt hänellä oli se sama tunne.

Vaikka Harry oli kuinka epämateriaalinen tahansa, hän tunsi vatsanpohjansa kääntyvän ympäri. Hän tunsi oudon, paniikinoloisen tunteen, jota hän ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut. Ei - hän oli tuntenut sen ennenkin. Silloin, kun hänet oli sidottu Voldemortin kuolleen isän hautakiveen. Silloin, kun hän näki Matohännän syöksyvän häntä kohti veitsensä kanssa. Silloin Harry oli tuntenut hetken ajan alkukantaista paniikkia, varmana siitä, että hän menettäisi osan itsestään - käsivarren tai käden - jota ei koskaan enää pystyttäisi palauttamaan ja häneen tulisi niin syvä haava, ettei se koskaan enää paranisi ennalleen.

"Ron," hän sanoi. "tee jotain--"

Epätoivoisen näköinen Ron yritti uudelleen. "Hengäistys voimaistus", hän sanoi ponnekkaasti. "Hengäistys voimaistus totallus!"

Mitään ei tapahtunut. Draco makasi edelleenkin paikoillaan näyttäen hyvin kylmältä ja haavoittuneelta ja hyvin, hyvin kuolleelta.

Ron katsoi kohti Harrya, joka näki järkytyksen ystävänsä sinisissä silmissä. "Harry..." Ron sanoi rosoisesti vapisten kylmästä yöilmasta. "Hän on kuollut."

Harry pudisti päätään. "Yritä uudelleen."

"Ei siitä ole mitään hyötyä. Hän on kuollut. Ellei hän olisi, hän reagoisi loitsuun jotenkin. Hänen sydämensä ei lyö--"

"Pudota taikasauvasi Ron."

"Mitä?"

"Laita se pois."

Ron totteli.

"Noniin, nyt tee täsmälleen niin kuin sanon." Ron katsoi Harrya niin kuin juuri hulluksi tullutta ja Harry ei ollut itsekään aivan varma oliko hän täysissä järjissään. Hän tunsi tarttuvan tiukasti johonkin hyvin liukkaaseen. Tunsi itseasiassa niin kuin hän olisi juuri lipsumassa hysterian puolelle, mutta tiesi sisimmässään, ettei siihen ollut nyt varaa. "Selvä," hän sanoi lausuen jokaisen kirjaimen täydellisellä tarkkuudella. "Avaa hänen suunsa."

Ron totteli taas, mutta katsoi sivusilmällä Harrya näin tehdessään. "Jaiks. Hän on jääkylmä."

"Käännä hänen päätään hieman taaksepäin. Juuri noin. Nyt laita suusi hänen suunsa ylle ja hengitä hänen keuhkoihinsa-"

Ron hypähti taaksepäin. "Mitä?"

"TEE NYT VAAN!"
"Okei, okei."

***

"On oltava jotain mitä voin tehdä."

"Voit lähetä pois tästä sellistä Sirius," sanoi Lupin, joka makasi selällään kädet kasvojensa yllä. Aina vähän väliä hän voihkaisi tai käpertyi pieneksi keräksi kädet keskivartalon ympäri kiertyneinä. Sirius ei pystynyt sanomaan mistä kipu miehen ruumiiseen säteili - hänestä tuntui lähinnä että kaikkialta.

"Kuule Kuutamo, voin aina muuttua itsekin jos tarve tulee."

"En usko että se auttaa. Hemmetti," Lupin lisäsi pehmeästi sävähtäen kun hän otti kätensä pois kasvoiltaan ja tuijotti sormiaan, joiden päihin olivat nopeasti kasvaneet veitsenterävät kynnet. "Mitä oikein tapahtuu?"

"Tuntuuko se muutokselta?" Sirius kysyi.

Lupin pudisti päätään. "Tämä tuntuu lähinnä muutokselta jota on venytetty.. ja venytetty.. ja venytetty. Muutos ei koskaan kestä näin kauaa, sinähän tiedät sen -" hänen lauseensa loppui vavahdukseen ja hän käänsi katseensa kohti Siriusta. "Sirius.. mitä jos jään tällaiseksi? Jos jään tällaiseen välimuotoon?"

"Ei sillä niin väliä," Sirius sanoi taputtaen ystäväänsä hieman kankeasti olkapäähän. "Kuulin, että hampaiden ja kynsien on tämän syksyn muodin mukaan oltava mahdollisimman pitkät."

Lupin oikeasti nauroi. Lyhyt ilon henkäisy keskeytyi kivun kouristukseen. Hän vavahti ja kääntyi pois Siriuksesta katsoakseen kohti seinää.

"Nyt riittää," Sirius mutisi ja hapuili taikasauvaansa taskustaan muistellen Tylypahkan kouluvuosia; hän oli ollut Lupinin kanssa ennenkin muutoksen aikana, mutta yleensä se oli - vaikkakin kivuliasta - hyvin äkillistä ja kivunpoistoloitsut eivät koskaan olleet -

Sirius pysähtyi.

Hänen taskunsa oli tyhjä.

Sirius kiroili. Hän oli siinä jopa parempi kuin Draco, vaikkakin hän kiroili hieman poikaa harvemmin.

Hän kuuli naurunhörähdyksen ja käänsi päätään nähdäkseen paholaisen kiiltävät kasvot vasten vastakkaisen sellin kaltereita. "Vain idiootti pysyy lukittuna sellissä ihmissuden kanssa," se sanoi. "Mutta vain idioottien valtakunnan kruununperijä pysyy lukittuna sellissä sellaisen ihmissuden kanssa, jota pimeyden voimat kutsuvat."

Sirius mulkoili paholaista haluten rynnätä suoraan sitä kohti ja murskata sen kiiltävän naaman pieniksi pirstaleiksi. "Ellet pidä päätäsi kiinni," hän sanoi tasaisin äänensävyin, "teen selvää siitä minkä Harry aloitti."

Paholainen näytti hampaitaan ja sihisi. "Et tiedä mistään mitään," se ärähti.

"Tiedän että yritit tappaa kummipoikani."

Paholaisen silmät kieppuivat muodostaen punaisia ja mustia kehiä. "En yrittänyt tappaa häntä," se aloitti närkästyneenä, mutta sitten sen punaiset silmät suurenivat ja Sirius pyörähti ympäri nähdäkseen suden selkänsä takana.

***

Draco avasi silmänsä, tai ainakin hän luuli tehneensä niin. Hän ei nähnyt niillä mitään, ei pimeyttä, ei mitään. Harry, hän yritti sanoa, muttei hänellä ollut mitään millä sanoa sitä - ei kurkkua, ei ääntä. Se oli kuin unta; aivan kuin hän olisi tiennyt uneksivansa, muttei pystynyt herättämään itseään.

"Harry!" hän huusi ja tällä kertaa kuuli oman äänensä ja hätkähti. Aivan kuin hänen eleensä olisi saanut jonkinlaisen vangitsevan lasin hänen ympärillään särkymään. Valo ja värit kohisivat häneen kuin tulviva joki. Hän tuijotti vihreänharmaata usvaa ja pimeyttä ja tuhansia varjoja, jotka eivät merkinneet mitään tuttua.

"Missä olen?" hän sanoi ääneen, ennemminkin kuullakseen oman äänensä, kuin odottaakseen vastausta.

Mitään vastausta ei kuulunut.

Hän katsoi alas itseään ja lähdetön valo näytti hänen oman vartalonsa. Hänellä oli yllään vieläkin ne vaatteet, jotka hänellä oli viimeksi yllään, vaikkakin hänen miekkansa oli poissa ja hän oli kuiva. Hän näki tummia paakkuja hänen paitansa etumuksessa ja tiesi, että ne olivat verta hänen kasvoistaan; hän kosketti poskeaan hellästi ja tunsi viillon, muttei mitään kipua.

Olen kuollut, hän ajatteli. Hän ei tuntenut mitään erityistä - ainoastaan jonkinlaista huumaavaa hämmästystä. Minun olisi varmaan pitänyt tappaa Matohäntä kun minulla oli siihen vielä tilaisuus, hän ajatteli, tietäessään silti sydämessään, ettei olisi pystynyt siihen.

Hän otti askeleen eteenpäin kohti usvaa, sitten toisen ja yhtäkkiä sumu hälveni hieman paljastaen hänelle sen paikan ääriviivat, jossa hän seisoi. Koristelematon, kivinen aukea levittäytyi hänen eteensä ja ympärilleensä, harmaana ja karuna. Hänen edessään oli lisää varjoja, jotka lähempää tarkasteltuna ottivat kapean, mutta vuolaan joen muodon. Joen vesi oli myös harmaata ja sen toisella puolella oli lisää harmaan sävyisiä varjojen ja muotojen rykelmiä. Kiviä? Puita? Oli hankala sanoa. Draco otti askeleen kohti virtaavaa jokea.

Ääni puhui ei mistään.

"Pysähdy paikoillesi."

Draco katsahti ylös ja ympärilleen, muttei nähnyt äänen lähdettä missään. Hän selvitti kurkkuaan. "Miksi?"

"Tuo vesi ei ole tarkoitettu sinulle."

"Missä minä olen? Onko tämä helvetti?"

Ääni kuulosti huvittuneelta. "Tämä ei ole helvetti. Tämä on siltä väliltä."

"Miltä väliltä?"

"Elämän ja kuoleman väliltä."

"Miksei tuo vesi ole minulle?"

"Elävät ylittävät sen kuollakseen. Sinä et ole kumpaakaan. Sinulle on neuvottelu."

Draco oli tyrmistynyt. "Neuvottelu?"

"Elämäsi keikkuu tasapainossa," ääni sanoi katkeillen, "sen seuraus vain huolestuttaa minua."

"Mitä," Draco kysyi, "jos menisin ja ylittäisin tuon joen jokatapauksessa?"

"Et voi ylittää sitä kun elämän veri vielä virtaa sinussa. Mutta," ääni sanoi kuulostaen taas hilpeältä, "voithan toki aina koittaa."

Draco marssi eteenpäin itsepäisesti. Hänen kenkänsä eivät pitäneet minkäänlaista ääntä hauraan maan yllä. Usvaiset hahmot joen toisella puolella aaltoilivat kun hän lähestyi joen piennarta - Draco tiiraili hahmoja - ja sillä hetkellä, usva tarkentui ja hän tiesi mitä hahmot olivat.

Henget asuttivat joen toista puolta, kuohuavina ja lukemattomina, näyttäen jotenkin samaan aikaan olevan niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Jos Draco katsoi tarkkaan, hän pystyi erottamaan yksilöllisiä kasvoja ja vartaloita, mutta kun hän lopetti tuijottamisen, ne näyttivät sulautuvan kaikki yhdeksi, muodottomaksi harmaaksi massaksi. Draco pudisti päätään, tuijotti taas ja näki tällä kertaa liikettä - ei päämäärätöntä, vaan kohdistettua liikettä. Useat hahmoista näyttivät tunkeutuvan läpi täpötäyden massan kuin mellakoitsijat huispausmatsissa. Dracolla oli yllättävä tunne siitä, että he yrittivät tulla hakemaan häntä.

Draco otti askeleen eteenpäin, mutta joki ja henget sen toisella puolella pysyivät saman välimatkan päässä.

"Et voi ylittää sitä," kylmä ääni sanoi taas.

Se näytti olevan totta. Draco seisoi ja odotti joen reunalla kun rimpuilevat henget - heitä oli kolme, kaksi naista ja mies, hän pystyi erottamaan sen verran - pääsivät irti muusta massasta ja kävelivät seisomaan joen reunalle, juuri häntä vastapäätä. Pidempi naisista katsoi häntä, hänen aavemainen suunsa modosti pienen O-kirjaimen yllätyksestä.

"Salazar?" hän sanoi.

Draco jähmettyi. Ja tuijotti. Ja kun hän tuijotti kolmea henkeä, he näyttivät jotenkin yhtäkkiä tarkentuvan, heidän ääriviivansa kiinteytyivät, värit lehahtivat heidän kasvoihinsa, heidän vaatteisiinsa. Pitkä mies pätkityissä, tummissa hiuksissa - pieni, pyöreä nainen, jolla oli pitkät, takkuiset, tulenpunaiset hiukset ja Ginnyn tummat silmät - ja nainen, joka tuijotti Dracoa kiinteimmin - hänen siniset silmänsä täyttyivät kaamean epämääräiseen kaipaukseen ja pelkoon -

Draco huomasi tuntevan naisen äänen. Se oli se sama ääni, joka oli kiljunut hänen päänsä sisällä kun ankeuttajat tulivat hänen lähelleen huutaen ja kysyen mitä hän oli tehnyt. "Rowena," Draco sanoi tuntien nyt kuka nainen oli. "Rowena Korpinkynsi?"

Tummatukkainen mies - Godric - askelsi Rowenan eteen ja tuijotti häntä, hänen ääriviivansa häilyvinä, mutta selkeästi erotettavissa. "Joten, vihdoinkin olet kuollut," mies sanoi. "Olemme odottaneet tuhat vuotta, että joku rankaisisi sinua ansiosi mukaan ja päättäisi kelvottoman, varastetun olemassaolosi-"

Godric näytti siltä niin kuin hän olisi jatkanut saarnaansa jonkin aikaa, joten Draco päätti keskeyttää hänet. "En ole se joksi minua luulette," hän sanoi. "En ole Salazar Luihuinen."

Henget näyttivät epäröiviltä.

"Katsokaa minua," Draco vaati.

Rowena, joka oli pitänyt kättään suunsa yllä, laski sitä hitaasti. "Godric... hän ei voi olla Salazar. Hän on vasta lapsi."

Kaikki kolme tuijottivat poikaa. Draco oli närkästynyt. "Olen kuudentoista. Seitsemäntoista muutaman viikon kuluttua."

"En löisi vetoa siitä," Godric sanoi melko töykeästi.

"Godric!" punatukkainen nainen - Helga Puuskupuh - keskeytti hänet. "Älä kiusaa häntä. Hän on vain lapsi ja hän on haavoittunut kuolettavasti."

Draco katsoi verta paidassaan ja taas kohti henkiä. "En ole haavoittunut kuolettavasti," hän sanoi oikukkaana. "Hukuin. Ja sitäpaitsi minua odottaa neuvottelu."

"Ihanko totta?" Godric sanoi näyttäen tylsistyneeltä. "Se nyt ei yleensä koskaan toimi."

Draco mulkaisi miestä. Yhtäkkiä hän tajusi, ettei hän pitänyt Godricista ollenkaan. Hän tajusi myös, että päästäkseen vapaaksi traagisesta ja turmiollisesta Historia Toistaa Itseään -kierteestä, olisi varmaan viisainta ainakin yrittää pitää Godricista.

Mutta hän ei halunnut pitää Godricista. Godric oli Dracon mielestä aivoton älykääpiö.

"Olet kuollut poikani," Godric sanoi suunnattomalla mielihyvällä vahvistaen samalla Dracon vastenmielisyyden tunteen miestä kohtaan. "Usko pois vaan - olet kuollut."

Draco pysähtyi, kykenemättömänä ajattelemaan sopivaa vastausta. "Enkä ole" tuntui vähän liian tyylittömältä vastaukselta samalla kuin "Ihanko totta?" tuntui jotenkin liian pintapuoliselta.

Lopulta hän tyytyi vain hymyilemään Godricille. "Saatan olla kuollut, mutta ainakin olen vielä hyvännäköinen," hän huomautti iloisesti. "Ja samaa en voi sanoa sinusta." Godric näytti suorastaan turpoavan raivosta ja samalla Draco huomasi miehen ääriviivojen kovenevan ja kiinteytyvän aivan kuin hänestä olisi tullut entistä todellisempi. Värit hänen kasvoissaan, silmissään, vaatteissaan ja hiuksissaan muuttuivat eläväisemmiksi. Draco pystyi nyt näkemään kuinka paljon Godric muistutti Harrya, aikuista Harrya. Aikuista Harrya, joka oli viettänyt paljon aikaa punttisalilla. Miehen käsivarret olivat jumalattoman kokoiset. Draco oli onnellinen siitä, ettei Gordic näyttänyt pystyvän ylittää myöskään jokea. Hän ei tiennyt miltä kuolemanjälkeisen hengen mottaus tuntuisi, eikä hän oikeastaan halunnut edes tietää.

Rowena katsoi Dracoa vieläkin erilaisten tunteiden ryöpyn pyyhkäistessä hänen kasvojensa yli. "Kuulostat ihan Salazarilta," hän sanoi. "Ja näytät ihan häneltä..:"

"Olen hänen jälkeläisensä," Draco sanoi nähdessään, ettei tämän informaation ilmaisemisesta voinut koitua mitään harmia.

"Sitten olet kirottu," Godric sanoi. "Ja sinun tulisi olla onnellinen, että olet kuollut."

Draco katsoi miestä ärsyyntyneenä. "Etkö koskaan sano mitään mukavaa?"

"Godric," Helga sanoi varoittavalla äänensävyllä. Godric katsoi Rowenaa ja Helgaa ja tempaisi toista jalkaansa nyrpeänä vasten maata "No, hän on kirottu," mies mutisi. "Jos hän tosiaankin on Salazarin jälkeläinen.." Godric kääntyi kohti Dracoa. "Mistä muuten tiedät että olet Luihuisen jälkeläinen?" hän vaati.

"Koska Luihuinen itse sanoi niin," Draco tiuskaisi.

"Hän sanoi niin?" Rowena henkäisi ja hänen silmänsä suurenivat. Näin voimakasperäinen tunne näytti vahvistavan ja kirkastavan myös hänen muotoaan. Draco pystyi nyt näkemään kuinka paljon nainen näytti Hermionelta. Se oli lamaannuttavaa. Hän oli usein kuvitellut mielessään mitä tapahtuisi jos hän törmäisi Hermioneen yllättäin useissa eri paikoissa. Kuoleman jälkeinen raja ei kuitenkaan ollut kovinkaan usein mukana näissä fantasioissa. "Tarkoitatko siis että hän on elossa - hän kävelee joukossanne miehenä?"

"Hän on elossa. Olen nähnyt hänet. Mutta hän ei ole kovin voimakas. Hänellä ei ole lähdettä."

Rowenan hahmo alkoi kävelemään ympäri pientä kehää. "Se ei tule kestämään kauaa. Salazar on fiksu. Hän löytää itselleen lähteen. Onko hän yrittänyt sinua?" Nainen katsahti ylös ja pudisti päätään. "Ei, ei hän tekisi sitä. Ei jälkeläiselleen.. hän yrittäisi etsiä jonkun muun." Rowena pyörähti ympäri ja katsoi Dracoa. "Hänet on pysäytettävä. Häntä ei saa antaa nousta uudelleen täysiin voimiinsa," hän sanoi. "Minua puistattaa ajatellakkin sitä tuhoa, sitä epätoivoa, jonka hän saattaisi aikaan. Siksihän me vangitsimme hänet ensi tilassa-"

"Hän kertoi Hermionelle, että hän vangitsi itse itsensä maailmalta-"

"Hän valehteli," Rowena sanoi lopullisesti. "Hän ei halunnut sinun luulevan, että hän on heikko. Hän ei halunnut sinun tietävän miten hänen edellinen tappionsa saatiin aikaan. Helga ja minä emme pystyneet tappamaan häntä, mutta me saimme hänet voimattomaksi." Rowena kohotti katseensa kohti Dracoa. "Niin kuin sinunkin tulee tehdä. Jos kerron sinulle miten hänet pystyy kukistamaan, voisitko tehdä sen?"

"Kuule, kukistaisin Luihuisen enemmän kuin mielelläni, mutta suunnitelmassasi on kaksi pienen pientä muttaa," Draco sanoi alistuvasti. "Ensinnäkin: olen kuollut. Toiseksikin: no, siis, olen kuollut. Tajuan kyllä, että teknisesti siinä oli vain yksi mutta, mutta se oli niin suuri mutta, että ajattelin jakaa sen ikäänkuin kahdeksi."

"Sinä et ole kuollut ennen kuin ylität tämän joen," Rowena sanoi kiivaasti. "Sinulle on vielä neuvottelu. Se tarkoittaa sitä, että joku yrittää pitää sinua elossa."

"Se on varmaan Harry," Draco sanoi nyrpeästi. "Ja siinä heijastetilassa hän ei pystyisi pitämään elossa edes kultakalaa. Eip, olen melko varma että olen ihan oikeasti ja todellisesti heittänyt lusikan nurkkaan, kupsahtanut, poistunut muonavahvuudesta, delannut ja vaihtanut hiippakuntaa."

Rowena näytti siltä niin kuin hän olisi voinut läimäistä Dracoa poskelle ja sillä hetkellä hän muistutti vain entistä enemmän Hermionea. "Noniin, kuulepas nyt-"

"Haluatko todella kuolla lapsi?" Helga Puuskupuhin henki sanoi lempeällä äänellä.

Draco katsoi alas veren tahrimaan paitaansa. "En tiedä. En ole varma." Hän katseli ympärilleen. "Ainakin täällä on rauhallista."

"Rauhallista?" Godric toisti epäuskoisena. "Tämä ei ole mikään levollisesti kuolleiden maa. Tämä on murhattujen, ennen aikaansa kuolleiden maa. Niiden, joiden veret ovat vuodatettu tuskan ja epätoivon kautta, niiden, joiden henget janoavat kostoa-"

"Godric ihan totta," Rowena keskeytti. "Älä viitsi tehdä mitään kolmetuntista teatteriesitystä tästä."

Draco oli utelias. "Onko teidät kaikki murhattu?"

"Ei nyt ihan niinkään," Rowena sanoi. "Salazar murhasi kyllä Godricin - anna anteeksi Godric kulta, mutta tiedäthän, että se on totta--"

"Se paskiainen," Godric mutisi. "Hän hiipi taakseni ihan yllättäin."

"No sinun olisi pitänyt olla hieman tarkkaavaisempi. Se oli se taikahaarniskasi. Sanoinhan ettei se toimisi, mutta sinun oli vaan pakko pitää sitä."

"Kyllä se muuten toimi!"

"Godric, viimeiset sanasi olivat 'Et pysty tappamaan minua, minulla on taikahaaaaaaaaarrgh!'"

"Ole hiljaa," Godric tiuskaisi.

Rowena pudisti päätään. "Uskon että Salazar luuli sen olevan itsepuolustusta jollain oudon kieroutuneella tavalla," hän lisäsi Dracon suuntaan. "Olimme kaikki ymmärtäneet, että meidän on tehtävä jotain suojellaksemme itseämme häntä vastaan. Yhdessä taioimme taika-aseen, jonka jokainen osa oli yhden meistä tekemä. Salazar sai varmasti selville suunnitelmamme. Ensin hän iski Godriciin. Sitten hän iski meitä kohtaan - Helgaa ja minua. Mutta me olimme valmiita. Taistelimme melko kauan, mutta hän oli liian voimakas. Hän iski Helgan ja tuli sitten minua kohti. Lopulta hän epäröi -" Rowenan ääni vapisi hieman. "Ja samalla minä pystyin loitsuamaan hänet. Sain hänet riisuttua voimistaan, mutta niin vahva Magidin kykyjeni käyttö oli minulle liikaa ja kuolin. Siksi olemme kaikki nyt täällä."

"Ja nyt haluatte, että hän kuolee," Draco järkeili.

Rowena pudisti päätään. "En osaa ollenkaan sanoa pystyykö kukaan tappamaan häntä. Tiedän vain miten hänet pystyy vangitsemaan ja riisumaan voimista. Ja siihen tarvitset kolmea muuta jälkeläistä ja heidän avaimiaan. Kerro minulle, elävätkö he vielä, muut perustajien jälkeläiset?"

Draco epäröi ja katseli naisen takana soljuvia harmaita henkimassoja. "Etkö tiedä? Varmasti siellä on muita... henkiä, jotka ovat kuolleet sinun jälkeesi ja pystyisivät kertomaan sinulle-"

Rowena pudisti taas päätään. "Ilman elävää ihmistä keskellämme olemme hahmottomia, lähes ajatuksettomia. Täällä ei ole aikaa, eikä puheella ole merkitystä."

"Ettekö pysty puhumaan toisillenne?" Draco kysyi iljettyneenä. "Ääni sanoi minulle, ettei tämä ole helvetti.. mutta nyt en ole enää niin varma."

Dracon yllätykseksi Godric vastasi. "On olemassa eroavaisuus," hän sanoi. "Helvetti on ikuinen. Me olemme täällä vain siihen asti kunnes saamme kostettua."

"Kostettua?" Draco toisti kääntyen, mutta hänen lauseensa keskeytti ääni, joka puhui harmaan henkien massan joukosta, kolmen perustajajäsenen takaa. "Maallinen poika," Draco kuuli äänen sanovan. "Kasvosi ovat tutut. Kuka olet?"

Draco kääntyi ja näki vain muodottoman, kuultavasilmäisen hahmon, joka ei muistuttanut mitään tuttua. Draco korotti ääntään hieman ja huusi, "Olen Draco Malfoy. Ja olen tässä vähän niin kuin keskellä keskustelua, että anteeksi nyt vaan."

Hän katsahti kohti Rowenaa, jonka hahmo näytti himmenevän hieman ilman hänen katsettaan. Godric ja Helga olivat jo lähes näkymättömissä. "Olen pahoillani," hän aloitti kun ääni puhui taas.

"Oletko Lucius Malfoyn poika?"

"Kyllä," Draco huusi takaisin.

"Sitten velvoitan, että puhut kanssani."

Kun nämä sanat soljuivat Dracon korviin, Rowenan henki häipyi yhtäkkiä olemattomuuteen, hänen äänensä hämärtyi samoin kuin Radio Magian lähetykset epätavallisen tuhoisan ukkosmyrskyn aikana. "Hei!" Draco huudahti ja näki Rowenan huulien liikkuvan. Hän kurottautui lähemmäs -

He olivat kadonneet. Muut henget työntyivät eteenpäin massasta ottaen heidän paikkansa. Draco kääntyi heitä kohti. Ja jähmettyi. Hänen hengityksensä salpaantui aivan kuin joku olisi lyönyt häntä vatsaan.

Kaksi varjoisaa hahmoa seisoi hänen edessään joen toisella puolen. Pitkä mies tummissa, sekaisissa hiuksissa ja silmälaseissa. Hänen vierellään oli nainen, jonka vihreät silmät näyttivät aavemaisen tutuilta. Vaikkei Draco olisikaan nähnyt Siriuksen työpöydän valokuvia, vaikkei hän olisikaan nähnyt heidän kasvojaan Tylypahkan vuosikirjoissa, hän olisi silti tiennyt keitä he olivat.

Hän tuijotti Harryn vanhempia.

***

"Risti kätesi. Laske ne hänen rintaansa vasten ja paina alas oikein lujaa."

"Okei."

"Lujempaa."
"Rikon hänen kylkiluunsa jos painan vielä--"

"Yrität saada hänen sydämensä käynnistymään, mitä väliä jos rikot parit kylkiluut samalla? Tee se uudestaan."

Toinen ääni. "Mitä täällä tapahtuu?"

Harry katsoi ylös. "Voi hemmetti. Ginny-"

"Mikä Dracolla on?" Tytön ääni vavahti. "Onko hän kuollut?" Ron katsoi ylös. "Ehkä Ginnyn pitäisi jatkaa tästä?"

"Ei, sinä olet voimakkaampi," Harry sanoi täsmällisesti. "Äläkä lopeta Ron, sinun pitäisi hengittää hänen puolestaan, kamaan--"

"Olet seonnut Harry. Hän on kuollut."

"Tee se nyt vaan!" Harry ja Ginny huusivat samaan aikaan, eikä Ronilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella.

***

Hermione syöksyi pitkin vankityrmiin johtavaa käytävää liukuen pitkin epätasaista kivilattiaa suoristaen kurveja niin, että onnistui liukastumaan lattialla lojuneeseen esineeseen ja kaatumaan alas lyöden polvensa kiviä vasten. Kipu oli niin välitön ja terävä, että hän kierähti ympäri puristaen kättään ja kompuroiden ylös jaloilleen. Hän katsoi alas ottaen selvää mihin oli liukastunut -

Taikasauvaan. Se näytti Siriuksen taikasauvalta. Hermione kurottautui alas noukkimaan sitä ja lähes kaatui uudestaan kun vertahyytävä ulvonta halkoi maanalaisen ilman. Aivan kuin jääkylmä tuulahdus olisi lyönyt vasten hänen kasvojaan, aivan kuin yö ja kylmyys ja yksinäisyys olisivat pukeutuneet ääneksi, kammottavaksi ääneksi.

Lupin.

Taikasauvan unohtaneena Hermione juoksi kohti ulvovaa ääntä nilkuttaen hieman toista jalkaansa. Hän kiersi taas yhden kulman, horjahti ja päätyi vasten porttia, joka erotti vankityrmät käytävästä. Hän tempaisi takorautaisen oven auki ja juoksi sisään huutaen Siriusta.

"Olen täällä," niukkasanainen ääni käytävän viimeisestä sellistä vastasi.

Hermione juoksi ääntä kohti - ja pysähtyi nopeasti kuin seinään.

Sirius oli perääntynyt sellin toista seinää vasten ja hänen ja sellin rautakaltereiden välissä oli susi. Pienen ponin kokoinen susi, jonka turkki hehkui hopeanharmaana, huulet paljastivat muristen terävät hampaat, korvat olivat taaksepäin päätä vasten liimautuneina.

Ei susi, Hermione muistutti itseään. Vaan Lupin. Olet nähnyt hänen muuttuvan ennenkin.

Mutta eihän hän koskaan ennen ole ollut noin.. suuri? Tai noin julman näköinen?

"Sirius," Hermione sihisi, "muutu eläimen muotoon - sanoit, että hän on vaaraksi vain ihmisille!"

"Yritin sitä," Sirius sanoi lyhyesti. "Ei toiminut. Hermione-"

"Älä sano että minun pitää häipyä täältä. En todellakaan aio lähteä täältä ja jättää sinua syötäväksi!" tyttö kivahti kiivaasti.

"Ei hän söisi minua-" Sirius aloitti, mutta lopetti lauseensa kesken kun susi ulvahti ja ärähti taas kerran vertahyytävästi. "Tai no," Sirius korjasi hiipien samalla vielä kauemmas sudesta, "jos hän tekee niin, hän saa katua sitä jälkeenpäin."

"Voi kyllä hän sinut syö," paholainen keskeytti. "Heti kun kutsumuksesta tulee tarpeeksi vahva. Sanoisinko, että sinulla on suurinpiirtein.. viisi minuuttia aikaa."

Hermione ei huomioinut paholaista. "Sirius - on varmasti olemassa jotain-"

"Lykantti," Sirius sanoi nopeasti. "Se Dracon hopeinen esine - se oli ennen porttiavain - tarvitsen sen. Voitko kutsua sen puolestani?"

Hermionella oli jo taikasauva kädessään. "Tulejo lykantti!"

Lyhyt hiljaisuus. Hermione odotti sydän takoen, suden hiljainen murina ja Siriuksen kuolemanhiljainen ääni lähes yhtä pelottavana hänen korvissaan. Yhtäkkinen mielikuva Harrysta tuli Hermionen mieleen. Harry seisomassa keskellä peltoa ensimmäisen koitoksen aikana, käsi eteenpäin ojennettuna ensimmäistä Tulisalamaansa varten. Odottaen ja odottaen...

Kling.

Lykantti lensi häntä kohti kimmoten vastakkaisen sellin kaltereita vasten ja Hermione kurottautui alas nappaamaan esineen. Hänen sormensa puristuivat lykantin ympärille, hän kääntyi kohti Sirusta --

Valtava pimeys sokaisi hänen silmänsä sisältä päin. Hermione hoippui, tunsi selkänsä osuvan takana olevaa seinää vasten ja lähes kaatui. Tummuus tulvi hänen näkökenttänsä ylle.

Ja sitten tuli valkeus.

Nopeina kuvasarjoina hänen silmäluomiensa sisäpuolia vasten. Hän näki veden ympäröimän linnan, miehen, jonka käden ympäri oli kietoutunut käärme, kalpean, sinisilmäisen naisen, jonka kaulan ympärillä roikkui hopeinen riipus, labyrinttikuviota ja kirkkaan peilin pinnan, joka heijasti pelkkää pimeyttä.

Hermionen näkökenttä selkeni ja yhtäkkiä hän oli taas vankityrmissä, tuijottaen kaltereiden läpi Siriusta ja ihmissutta, jotka olivat vieläkin lukittuina pelottavaan tuijotuskilpailuunsa. Hänen polvensa tuntuivat heikoilta ja hänen korvissaan kuului sumea humina, mutta hän tiesi mitä hänen tuli tehdä.

Hän kuuli Siriuksen huutavan hänen nimeään, mutta hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Sen sijaan hän marssi kohti sellin ovea, avasi sen, heitti auki ja käveli sisään. Hän ei tuntenut tippaakaan pelkoa, ei edes silloin kun susi käänsi murinansa Siriuksesta häntä kohti, ei edes silloin kun se veti huuliaan ylemmäs paljastaen hampaansa, siristäen silmänsä, jännittäen lihaksensa -

"Hermione, mene pois!" hän kuuli Siriuksen huutavan epätoivoisesti ja sitten hän nosti hopeista lykanttia pitelevän kätensä korkealle ylös ihmissuden eteen.

Ihmissusi köyristi taaksepäin ja ulvahti epätodellisesti inahtaen.

Hermione veti syvään henkeä ja nosti lykanttia vieläkin korkeammalle. "Tutamen mali intus," hän huusi osoittaen lykantin valon kohti ihmissutta aivan kuin se olisi ollut taikasauva. "Cum monstrum colloquor, repulsus! Repulsus!"

Ihmissusi jäykistyi - sen silmäluomet lurpsahtivat, sen jäsenet tärisivät - ja sitten se lakosi maahan pieneksi mytyksi ja pysyi paikoillaan.

Hermione henkäisi ja polttava valo hänen takaraivossaan häipyi aivan kuin joku olisi näpäyttänyt valot pois päältä.

Täristen hän antoi kätensä laskeutua sivulleen ja katsoi kohti Siriusta.

Mies oli yhtä valkoinen kuin hänen paitansa ja hän tuijotti Hermionea. "Mitä sinä oikein teit? Ja miten--?"

"En tiedä," Hermione kuiskasi tuijottaen Siriusta ja sitten, muistaessaan miksi hän edes oli siellä, kurottautui kohti miestä ja kaappasi kiinni hänen jääkylmästä kädestään ja alkoi raahata häntä ulos sellistä. "Sirius - sinun on pakko tulla - on kyse Harrysta ja Dracosta.."

***

Sydän rinnassa takoen Draco kääntyi kasvotusten kohti Harryn vanhempia tuntien, että hänen oli vähintäänkin katsottava heitä kohti. Hänen silmänsä nauliintuivat Harryn isään, joka ei oikeastaan edes näyttänyt kenenkään isältä. Hän näytti niin nuorelta, vain hieman vanhemmalta versiolta Harrysta. Hänhän oli ollut vain viitisen vuotta Harrya vanhempi kuollessaan.

Draco tunsi kylmän väreen lävistävän hänet.

James Potter kohotti katseensa Dracoon. Hänen silmänsä eivät olleet vihreät kuten Harryn, vaan mustat. Hän sanoi, "Olen pahoillani, että keskeytin keskustelusi."

"Ai niin," Draco sanoi. "Ai. Ai niin. Ei se.. ei se mitään."

Värit tulvivat Pottereiden kasvoihin kun Draco katsoi heitä. Nainen suoristi selkäänsä, hänen poskensa hehkuivat ja hänen katseensa lukkiutui Dracoon. Mutta mies puhui ensin.

"Olet vasta toinen elävä henkilö, jonka olemme täällä nähneet," James sanoi. "Ja se, että se on Lucius Malfoyn poika - se tuntuu niin kovin oudolta sattumalta. Ehkä minun pitäisi kertoa sinulle, että minä ja isäsi olemme vanhoja vihollisia."

"Ei se mitään," Draco sanoi. "Minä ja isäni olemme vanhoja vihollisia myös."

Lily Potterin henki nykäisi miestään hihasta. James katsoi kohti vaimoaan, sitten taas kohti Dracoa ja Draco vahvisti itseään tietäen, mitä James seuraavaksi sanoisi.

"Jos olet Luciuksen poika, käyt varmasti koulua Tylypahkassa. Ja jos käyt Tylypahkassa - tunnetko poikamme? Hänen nimensä on-" "Harry," Draco lopetti. "Harry Potter."

Lily työnsi itseään eteenpäin. Hän seisoi Jamesin edessä nyt. "Joten tunnet siis hänet?" Naisen ääni oli kevyt ja aaltoileva ja hyvin kaunis.

"Kyllä, minä.. hän.. kaikki tuntevat Harry Potterin," Draco sanoi. Mitä sinä oikein teet? ääni hänen päänsä sisällä puhui. Kerro heille lisää; kerro heille, että tunnet hänet oikein hyvin, että hän on lähes veljesi, että hän on ystäväsi - mutta onko hän? - kerro, että hän on vihollisesi - koska hän on sitä myös.

En voi, Draco ajatteli takaisin. En vaan... voi.

"Kaikki tuntevat hänet," Draco sanoi uudelleen tuntien itsensä hävinneeksi. "Hän on kuuluisa."

"Niin," James sanoi. "Niin se edellinenkin elävä henkilö sanoi. Mutta hän ei tiennyt juurikaan mitään muuta." Mies näytti huokaisevan. "Tässä paikassa ei ole ajantajua. Tunti voi olla minuutti, hetki voi olla vuosi. En voinut uskoa, kun hän kertoi Harryn olevan yhdentoista." James nosti mustat silmänsä kohti Dracoa. "Jos hän on vielä koulussa, hän on varmastikin vielä lapsi.. kuinka vanha hän on nyt?"

Draco ei pystynyt katsomaan Jamesia. "Minun ikäiseni. Kuudentoista."

"Ole kiltti," Lily keskeytti. "Voisitko kertoa meille jotain hänestä? Edes jotain pientä?"

Draco katsoi naista ja näki kuinka hänen hahmonsa kirkastui ja tarkentui katseen alla. Hänen kasvonsa näyttivät valaistuvan, hänen hiuksensa leiskuivat punaisina, lähes yhtä kauniin punaisena kuin Ginnyn hiukset; auringonlaskun ja tuulessa värisevän kynttilänliekin uloimman hehkun värien sekoitus. Harryn vihreät silmät tuijottivat Dracoa anovina ja pyytävinä.

Draco selvitti kurkkuaan. "Mitä haluaisitte tietää?"

"Kaiken," nainen sanoi nopeasti. "Onko hän onnellinen? Mitä hän tekee normaalina päivänä? Millainen hän on?"

Draco huomasi tuijottavansa läpikuultavaa, ohisyöksyvää jokea toivoen vain pystyvänsä katoamaan sen virran mukana.

"Minä - no, en oikeastaan tunne häntä niin hyvin ja-"

Lilyn pettynyt parkaisu kaikui hänen korviinsa. "Mutta käyt koulua hänen kanssaan - varmasti tiedät edes millainen hän on?"

Draco katsoi kohti Lilyä ja sitten Jamesia, mikä tarkoitti sitä, että myös James muuttui selkeämmäksi, näyttäen järkyttävän, aavemaisen paljon Harrylta. Kummatkin henget katsoivat häntä toiveikkain ilmein --

Voi luoja, tämä on kamalaa Draco ajatteli. Mitä voin sanoa? Miksen voisi olla Ron tai Sirius tai joku, joka todellakin tuntee hänet, joku josta hän välittää. Minä nyt olen vihoviimeinen henkilö, jonka hän haluaisi puhuvan vanhemmilleen.VIHOVIIMEINEN henkilö.

"Harry on.." Draco katsoi poispäin. "Hän pelaa huispausta Rohkelikossa," hän sanoi. "Hän on nuorin etsijä sataan vuoteen. Hänestä tulee joukkueen kapteeni ensi vuonna ja..."

Dracon lause jäi kesken. Hän pysty kertomaan henkien ilmeistä, ettei tämä ollut sen kaltaista tietoa, jota he halusivat.

Draco tunsi itsensä sanattomaksi, mitä juuri koskaan tapahtui.Jos se olisin minä, hän ajatteli, mitä haluaisin kuulla? Mutta ajatuskin tuntui lannistavalta. Eihän hän koskaan ollut ollut kenenkään isä (luojan kiitos, hän ajatteli), eikä hän pystynyt edes ajattelemaan itseään sille paikalle. Draco yritti sen sijaan miettiä Harrya mielessään - ei niinkään pojan ulkonäköä, vaan sitä millainen Harry oli, sitä millaista oli ajatella Harryn tavoin, lähes olla Harry.

Draco sulki silmänsä. "Isäni," hän sanoi kuullessaan, kuinka hänen oma äänensä kaikui humisevan virran ylle ja kuinka kärsimättömät henget kahisivat sen toisella puolella. "Isäni puhui usein paljon kunniasta. Perheen kunniasta, veren ja nimen kunniasta. Mutta elämässäni en koskaan nähnyt isäni tekevän ainuttakaan kunniakasta asiaa. Ajattelin aina, että kunnia on vain termi, aivan kuin sukulinja tai perintö, mikä tarkoitti vain, että olet ollut elossa tietyn ajan. Mutta se on itseasiassa aivan oikea asia - kunnia siis. Ja Harrylla on sitä. Harry on ensimmäinen henkilö, jonka haluaisit puolellesi tappelussa. Harry on viimeinen henkilö, jolle koskaan haluaisit tehdä mitään valheellista tai salakavalaa. Harryssa on enemmän rehellisyyttä kuin kenessäkään muussa ihmisessä, jota koskaan olen tavannut."

Lily Potterin henki kääntyi pois päin Dracosta ja hautasi aineettomat kasvonsa aviomiehensä aineetonta rintaa vasten. Draco tunsi sanoneensa jotain hirvittävän väärin ja katsoi pelokkaasti Jamesia, joka katsoi häntä takaisin, aaltoillen puoliksi läpinäkyvänä kietoen samalla käsivartensa itkevän vaimonsa ympärille. "Olet hänen ystävänsä," mies sanoi. "Etkö olekin?" "Joskus," Draco myönsi. "Olen pahoillani," hän sanoi ei aivan varmana siitä mistä pyysi anteeksi, vai ottiko vain yleisesti osaa suruun.

"Älä ole," James sanoi. "Minä ymmärrän."

Draco oikeastaan ajatteli, että James todellakin ymmärsi.

"Olet häipymässä," James jatkoi katsoen Dracoa tarkasti. "Joku kutsuu sinua takaisin."

"Olen pahoillani," Draco sanoi taas.

"Ei, älä ole. Se on hyvä asia. Voit viedä viestin mukanasi."

"Voin sanoa Harrylle, että näin teidät-"

"Ei. Älä kerro Harrylle, että näit meidät. Se aiheuttaisi hänelle vain tuskaa. Etsi käsiisi mies nimeltä Sirius Musta. Hän on Harryn kummisetä, olet varmasti nähnyt hänet laiturilla 9 3/4 hakemassa Harrya aina lukuvuoden päätyttyä. Käske hänen hakea Irvetan pankkiholvistaan jotain, minkä annoin hänelle juuri ennen kun kuolin. Ja käske hänen antaa se Harrylle. En koskaan kertonut, että se on Harrya varten, mutta se on. Harry on Rohkelikon jälkeläinen ja hän tulee tarvitsemaan sitä kohta. Ja kerro Sirukselle, että minä-" ja silloin maa Dracon jalkojen alla järkkyi ja pehmeä räjähdys lähetti maailman pyörimään hänen silmiensä edessä sinkoilevan lasin särkyneiden värien liuskoina. Hän olisi heittänyt kädet ylleen suojellakseen itseään, mutta viiltävä kipu riisti hänen rintansa läpi ja hänen oli pakko taipua kaksinkerroin. Hän yski, yski suurin, riuhtovin, särkyvin henkäisyin, yski ja sylki vettä märän, tummanvihreän Weasleyn takapihan nurmikon ylle.

Draco räpäytti silmänsä auki. Hän makasi selällään nurmikolla mustan taivaan alla. Harry oli kumartunut hänen olkapäänsä ylle, Ron oli hänen vierellään hyvin kalpeana pisamiensa alla ja hänen ranteensa takaosa oli painettu hänen suulleen aivan kuin hän olisi yrittänyt olla kiljumatta tai oksentamatta. Hänen toisella puolellaan oli astetta veljeään huonommalta näyttävä Ginny suunnattoman suurine silmineen - hän ei ollut pelkästään kalpea, vaan hänen poskensa olivat kaiken lisäksi kyynelten juovittamat.

Draco veti syvään henkeä. Hän kuuli kuinka hänen rintansa kurlutti kuin vuotava lämpöpatteri ja hän tunsi kuinka hengittäminen teki kipeää, mutta muuten...

"Olet elossa," Ginny sanoi näyttäen ja kuulostaen hämmästyneeltä. Hän kääntyi kohti veljeään. "Ron! Sinä teit sen!"

"Mmmpph," Ron sanoi mulkoillen Dracoa niin kuin ei olisi uskonut omia silmiään.

Mitä täällä oikein tapahtuu? Draco yritti sanoa, mutta huomasi, että ilman hengittäminen saattoi rintakivun kymmenen astetta korkeammalle. Hän keskittyi vain hengittämään pintapuolisesti ja vilkaisi kohti Harrya.

Hei, Potter...

Harry nojautui eteenpäin niin nopeasti, että yksi hänen aineettomista käsistään meni läpi Dracon rinnan. Draco mulkaisi Harrya.

Harry näytti katuvalta. Sori.

Ei se mitään. Mitä tapahtui?

Hukuit. Ron elvytti sinut.

Teki mitä? Miten?

Harry virnisti. Suusta-suuhun-tekniikalla, Malfoy.

Mitä!? Dracon katse kivahti kohti Ronia samalla kun hänen silmänsä laajenivat. "Voi luoja miten ällöttävää," hän sanoi ääneen ennen kuin pystyi edes pidättelemään itseään. Tämä sai aikaan uuden yskänkohtauksen. Kun hän selvisi siitä, hän näki Ronin tuijottavan häntä.

"No, ei se ollut mitään herkkua minullekaan, senkin kiittämätön palikka," poika sanoi. "Ainakin sinä olit kuolleena suurimman osan ajasta. Nyt minä vain toivon samaa itselleni."

Draco yski taas. Hänestä tuntui siltä niin kuin hän olisi yskinyt ylös omat keuhkonsa. Hän laittoi kätensä rinnalleen ja istui ylös, mikä näytti helpottavan rintalastan alla tuntuvaa painetta.

"Pystytkö hengittämään kunnolla?" Ginny kysyi huolestuneena kiiruhtaen hänen viereensä ja painaen kätensä hänen otsalleen. "Olet vieläkin jääkylmä." Hän veti takaisin kätensä, joka oli nyt märkänä vedestä ja Dracon posken haavan vuotamasta verestä.

"Minulla on kylmä," Draco sanoi ja kurottautui ottamaan takkiaan pois, mutta hänen sormensa eivät totelleet häntä. Hän ei näyttänyt pystyvän kontrolloimaan niitä. Ne haparoivat märän lohikäärmeennahan päällä ja päästivät otteestaan irti.

"Anna kun minä," Ginny sanoi ja auttoi takin pois hänen päältään. Tyttö kääntyi kohti veljeään. "Ron, anna pyjamapaitasi."

Ron tuijotti sisartaan.

"No hyvä on sitten," Ginny tiuskaisi. "Joko sinä annat pyjamapaitasi tai minä annan omani."

"Valitsen vaihtoehdon numero kaksi," Draco sanoi kalisevien hampaiden takaa.

Ron huokaisi ja otti paitansa pois. Hän heitti sen Ginnylle, joka käytti sitä kuivaamaan Dracon hiukset. "Meidän täytyy saada sinut pois noista märistä vaatteista," hän sanoi.

Niillä sanoilla uuden yskänkohtauksen saanut Draco heittäytyi kaksinkerroin ja kun hän suoristi selkäänsä, kesti monta hetkeä ennen kuin hän näki taas kunnolla. Hetken ajan hän ei pystynyt erottamaan Ronia Ginnystä. He kummatkin näyttivät aaltoilevilta läiskiltä. Harryn tummemman oloinen läiskä oli oikealla, mikä kuulosti aika häiritsevältä näin sanottuna. "Hitto," Draco sanoi ja hänen äänensä kuulosti poreilevalta vedenkeittimeltä. "En näe kunnolla."

Hän oli hämärästi tietoinen siitä kuinka Ron-läiskä katsoi hätääntyneenä Ginny-läiskää ennen kuin ilman täytti pehmeä *pop* ja joku ilmiintyi puutarhaan.

"Sirius," Draco kuuli Ronin sopertavan hengästyneenä ja kuulostaen helpottuneelta. "Luojan kiitos."

Kuului tömähdys ja Sirius polvistui ruohikolle Dracon viereen, joka oli alkanut vapista taas ja jokaisella väreellä ajautui aina syvemmälle tiedottomuuden tilaan. En pyörry, Draco ajatteli vihaisesti. En. Hän tunsi Siriuksen sormet hänen kaulallaan tarkistaakseen hänen pulssiaan. Sitten käsi siirtyi hänen otsalleen muistuttaen häntä siitä kuinka hänen äitinsä aina kokeili onko hänellä kuumetta.

"Hypoterminen shokki," hän kuuli Siriuksen sanovan tyynesti. "Hän tulee kuntoon kun saamme hänet sisälle." Draco näki epäselvän kuvan kun mies kääntyi. "Harry, lähetän sinut takaisin."

Draco kuuli Harryn äänen kaukaa. "Selvä," ja sen jälkeen hän kuuli Ronin henkäisevän ääneen. Draco oletti sen tarkoittavan sitä, että Harry oli kadonnut. Sitä, tai sitten loitsu oli mennyt jotenkin kamalasti pieleen ja Harry oli muuttunut sisuliskoksi. Jokatapauksessa Draco oli melko varma ettei pystyisi innostumaan kummastakaan asiasta. Kaikki näyttivät suodattuvan hänen tietoisuuteensa jostain hyvin kaukaa. Hän tunsi Siriuksen käden ranteellaan ja sitten Ronin ääni sanoi jotain keuhkovaurioista ja Ginny kysyi miten Dracon käy.

"Hän tulee ihan kuntoon. Pystyn parantamaan hänet heti kun pääsemme sisään." Sirius kumartui kohti Dracoa. "Nostan sinut ylös nyt. Valmistaudu siihen, ok?"

Draco nyökkäsi ja tunsi Siriuksen käden hänen selkänsä alla ja toisen hänen polviensa alla nostaen hänet ylös. Hän ei muistanut koskaan tulleensa kannetuksi tällä tavalla, tai ei ainakaan hänen isänsä toimesta, ja oli yllättynyt siitä ettei näyttänyt välittävän siitä juuri ollenkaan. Hän heitti kätensä Siriuksen kaulan ympäri, katsoi sivulleen ja näki Ginnyn kalpeat ja huolestuneet kasvot, kuun hänen takanaan ja sitten kaikki maailman muodot soljuivat yhteen kuin vesivärit ja Draco teki jotain mitä hän oli vannonut olla koskaan tekemättä ja -- pyörtyi.

***

Wham.

Harry avasi silmänsä tuntien niin kuin hän olisi lentänyt pää edellä Tylypahkan pikajunaa vasten ja siitä saman tien kymmenen metriä ilmalentoa laskeutuen nokkospuskaan. Hän räpäytti silmiään, yritti tarkentaa katsettaan ja huomasi istuvansa taas Malfoyn kirjaston suuressa mustassa nojatuolissa tuijottaen kohti kattoa, jossa kiemurteli kultalehdin koristeltuja tähtikuvioita.

Monen yrityksen jälkeen hän onnistui istuutumaan ylös ja venyttelemään sormiaan. Hänen koko vartalonsa oli puutunut ja tuntui kuin parsinneulojen ja havunneulasten pistelemältä. Harry tuli tietoiseksi siitä, että häntä tuijotti joku. Hän käänsi päätään sivuttain ja näki Hermionen polvistuneena nojatuolin vierellä katsoen häntä suurin silmin.

"Hei," Harry sanoi.

"Olet kunnossa," tyttö sanoi ja se merkitsi samalla kysymystä ja toteamusta.

Harry nyökkäsi.

"En olisi koskaan lähettänyt sinua sinne," Hermione sanoi värittömästi. "En olisi koskaan saanut tehdä niin. En voi uskoa, että tein jotain niin typerää."

"Hermione-"

"Toistin itselleni, ettei se ollut oikeasti minä," tyttö jatkoi samalla värittömällä äänellä. "En ole oikeastaan edes ollut oma itseni viimeisen viikon aikana. En olisi koskaan tehnyt mitään niin idioottimaista. Minun tehtäväni on pitää sinut tekemästä typeriä asioita, ei auttaa ja yllyttää sinua niissä. Mitä jos jotain olisi tapahtunut sinulle? Se olisi ollut minun vikani ja se olisi tappanut minut Harry, se olisi tappanut minut."

Hermione tuijotti häntä edelleenkin suurin silmin ja Harry muisti yhtäkkiä miten hän oli katsonut häntä sen jälkeen kun hän oli kukistanut sen unkarilaisen sarvipyrstön neljäntenä vuonna. Hän muisti kuinka Hermionen kädet olivat tarrautuneet hänen kasvoihinsa pelosta niin, että ne olivat jättäneet syviä kynnenjälkiä hänen ihoonsa. Harry oli ollut yllättynyt siitä, että joku oli niin huolissaan hänestä ja siitä mitä hänelle tapahtuisi. Vieläkin se onnistui yllättämään hänet. "Hermione, rakas, älä-" hän protestoi hieman sekavasti ja kurottautui kohti tyttöä.

Hermione oli jo noussut ylös lattialta ja oli alle sekunnissa hänen sylissään, kädet kietoutuneena hänen kaulansa ympäri. Harry hautasi kasvonsa Hermionea vasten; siihen kohtaan, jossa hänen kaulansa kaartui alas olkapäähän. Hänen hiuksensa tuoksuivat samalta kuin aina ennenkin. Se tuoksu muistutti Harrya marokkolaisesta minttuteestä. Harry tunsi kuinka Hermionen rinta nyki hieman ja sitten tyttö jo itki häntä vasten, kuivasti ja niin epätoivoisen äänettömästi, että Harry huolestui. Mitä ihmettä...?

"Voi Harry, en voi uskoa sitä ja olen varma että teit kaiken mitä pystyit. Se ei ollut sinun vikasi."

Harry veti itseään taaksepäin ja katsoi tyttöä ihmeissään. "Mikä ei ollut minun vikani?"

"Draco. Hän on kuollut, eikö olekin?"

Harry katsoi tyttöä syvästi yllättyneenä. "Miten sinä-"

"Lemmenloitsu on poissa minusta," Hermione sanoi yksinkertaisesti. "Tunsin sen lähtevän." Kyyneleet vyöryivät hänen poskiaan pitkin ja Harryn mielestä hän näytti jotenkin siltä niin kuin olisi yrittänyt olla tyyni vain häntä varten, mikä oli itsessään hyvin Hermionemaista. "Mitä tapahtui?" tyttö parahti lopulta säröilevällä äänellä. "Miten hän - ei, ei sittenkään mitään, älä kerro minulle, en halua tietää." Hän hieroi kämmenselkäänsä silmiensä yli. "Harry, tunnen itseni niin syylliseksi. Nämä viimeiset päivät olen vain toivonut tämän typerän loitsun häviävän minusta ja nyt se on hävinnyt, mutten koskaan halunnut-"

"Hermione," Harry sanoi lempeästi. "Ole hiljaa hetki, okei? Minulla on sinulle jotain kerrottavaa, etkä tule kyllä uskomaan sitä.."

***

"Ron? Ron pelasti hänen henkensä? Et voi olla tosissasi. En voi uskoa sitä. Ja lyön vaikka vetoa, että Ron tuntee samoin. Hän on varmaan vaipumassa ikuiseen masennukseen. Missä hormipulveri on? Meidän täytyy päästä Kotikoloon. Voi kuinka toivoisin osaavani ilmiintyä. Missä se hemmetin hormipulveri on?"

"Hermione ole kiltti ja rauhoitu. Viisi minuuttia sitten itkit hysteerisenä ja nyt näytät siltä niin kuin yrittäisit imitoida McGarmiwaa tuplanopeudella. Saan päänsäryn. No jokatapauksessa, luulen että hormipulveri on alakerran keittiössä."

"Mene hakemaan se sitten."

"Älä ole hölmö. Tulejo hormipulveri!"

"Harry, et saisi tehdä taikasauvattomia taikoja -- vau, se toimi. Hieno kutsuloitsu."

"Erikoisuuteni, kiitos sinun."

"Kaikki erikoisuutesi ovat kiitos minun, senkin pölkkypää."

"Kuinka omahyväisen tyttöystävän omistankaan."

"Älä yritä olla nokkela. Anna hormipulveri minulle."

"En."

"Mitenniin et?"

"Tule hakemaan se."

"Tule hakemaan? Mitä, ollaanko me kaksitoistavuotiata nyt vai?"

"Sinä vain pelkäät yliluonnollisia voimiani."

"En todellakaan pelkää yliluonnollisia voimiasi. Sinä taas pelkäät minun yliluonnollista älykkyyttäni. Äläkä tee noita ilmeitä minulle Harry Potter. Jaaha. Nyt saa riittää."

"Riittää mitä? Au! Au! Miten olet oppinut taklaamaan noin? Olet niin kuin mikäkin vasen laitapakki, vaikkakin tietysti paljon kauniimpi sellainen ja ehkä vähän vähemmän tukevampi."

"Imartelu ei auta sinua nyt. Aion istua päälläsi niin kauan kunnes annat minulle sen hormipulverin. Missä se muuten edes on?"

"Piilotin sen jonnekin vartalooni. Haluaisitko etsiä sitä?"

"Oliko tuo haaste?"

"Ehkä."

---- suurinpiirtein kaksikymmentä minuuttia myöhemmin ---

"Et edes piilottanut hormipulveria vartaloosi, ethän?"

"Et oikeastaan ole edes etsinyt vielä kaikkialta."

"En. Jotenkin onnistuit kääntämään ajatukseni pois etsimisestä. Harry..."

"No okei, se on työpöydän alla."

"Huijari."

"Oletko vihainen minulle?"

"Tule tänne ottamaan selvää."

***

"Herpaannu."

Draco heräsi tiedottomuudesta välittömästi. Hänen silmänsä rämähtivät auki tuijottaen Siriuksen kasvoja. "Missä olen?"

"Percy Weasleyn huoneessa. Anteeksi että herätin sinut, mutta haluan että juot tämän. Se on taikajuomaa, joka lämmittää sinut. Tarvitko apua istuutumiseen?" Draco epäröi, mutta nyökkäsi lopulta. Sirius kurottautui eteenpäin ja auttoi hänet istuma-asentoon vavahtaen hieman Dracon ihon kylmyydestä. Hän oli kuivannut pojan vaatteet puhallusloitsulla ja kietonut hänen ympärilleen kaikki löytämänsä peitot ja viltit, muttei se näyttänyt nostavan pojan jäätävää ruumiinlämpöä ollenkaan.

Draco otti mukin Siriukselta unisin silmin ja lopenuupuneenena ei edes kysellyt mitä siinä oli tai miksi hänen se piti juoda. Hän kulautti juoman alas kurkustaan pitäen mukista varovasti kiinni kummallakin kädellä ja ojensi sen sitten takaisin Siriukselle, joka laittoi mukin yöpöydälle samalla kun Draco nojautui takaisin vasten tyynyjä painaen kämmenensä ohimoilleen. Sirius muisti yllättäin kuinka hän oli Harryn kanssa sairasosastolla kolmivelhoturnajaisten viimeisen koitoksen jälkeen, kuinka loppuunpalaneelta Harry oli näyttänyt, kuinka hänet oli viety aivan voimiensa äärirajoille ja paikkaan, jonne Sirius ei voinut häntä seurata, vaikka kuinka hänen olisi pitänyt ja vaikka kuinka hän olisi halunnut. Siriukseen iski yllättävä halu kurottautua kohti Dracon olkapäätä ja taputtaa häntä tai pörröttää hänen hiuksiaan, mutta hän ei tehnyt niin.

"Missä kaikki muut ovat?" Draco kysyi silmäluomet väsymyksestä nuokkuen.

"He ovat alakerrassa. Mutta sinä et tule näkemään ketään heistä ennen kuin huomenna. Lähden hakemaan äitiäsi hetken kuluttua. En pysty lähettämään hänelle pöllöpostia, koska hän on niissä kuulusteluissa, mutta ei se häntä varmaankaan haittaa, jos ilmestyn paikalle itse sen sijasta. Ei ainakaan kun kyse on sinusta."

Draco työnsi hieman ärtyisästi päällään olevaa suurta peittopinoa pois päin. "Mutta haluan nähdä-"

"Ei," Sirius sanoi tiukasti.

Draco katsoi miestä suurin silmin. Peittoihin kääriytyneenä ja niin kalpeana, että jokainen hänen silmäripsensä näytti erikseen musteella väritetyltä hän näytti noin yksitoistavuotiaalta. "Olin kuollut Sirius," hän sanoi. "Näin Tylypahkan perustajat - kaikki paitsi Luihuisen - puhuin heidän kanssaan ja -"

Sirius tarttui Dracoa tiukasti olkapäistä. "Draco," hän sanoi. "Tarvitset unta. Vartalosi tarvitsee lepoa. Voit kertoa minulle huomenna kaiken siitä mitä... näit... okei?"

Dracon silmät kapenivat. "Et usko minua."

Sirius huokaisi ja päästi irti pojan olkapäistä. "Jos totta puhutaan niin en, en tietenkään usko. Sinä lähes kuolit Draco. Vartalosi oli hajoamispisteessä. Kuka tietää mitä mielesi luuli nähneensä? Mutta jos se saa sinut onnelliseksi, voit kertoa minulle kaiken siitä - huomenna."

Dracon silmät sulkeutuivat. "Luulin että kaikki haluaisivat tietää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu," hän sanoi sanojen muuttuessa epäselviksi väsymyksestä. "Eikö niin?"

"Niin niin, mutta kaikki meistä eivät lähde ottamaan siitä selvää niin kuin sinä teit. Ja se on ainoa mitä minulla on sanottavana asiasta. Mene nyt nukkumaan Draco."

Sirius nousi ylös. Hän oli puolivälissä huonetta kun Draco puhui taas:

"Näin Harryn vanhemmat myös," hän sanoi.

Muki lensi Siriuksen käsistä ja tippui alas kieppuen vasten lattialautoja. Hän pyörähti ympäri. "Tarkoitatko Lilya ja Jamesia?"

"Tarkoitan."

Sirius oli tietoinen siitä kuinka hänen sydämensä poukkoili epätasaisesti rintalastansa alla. "Miten niin näit heidät?"

"No siten niin kuin sanoin," Draco vastasi hämäränoloisella puoliksi uneliaalla äänellä. "Olin paikassa, joka oli täynnä aaveita. Niitä oli tuhansia. Ja Harryn vanhemmat olivat siellä, James luuli että olen isäni aluksi ja tuli luokseni..." "Sinä tosiaan näytät Luciukselta," Sirius kuiskasi ja sanoi sitten: "Mitä he sanoivat?" Hän kuuli toiveikkaan ahdistuksen omassa äänessään ja vavahti sen kuullessaan. "Ei sittenkään mitään," hän jatkoi karkeasti. "Olit puoliksi kuollut Draco, näit vain näkyjä."

"Miksi näkisin näkyjä Harryn vanhemmista?" Draco kysyi kohtuudella.

Sirius puristi sormenpäillään silmiään. "En tiedä Draco. Miksi kukaan meistä näkee sellaisia unia kuin näkee?"

"Olin heidän kanssaan. Harryn isä näytti aivan Harrylta ja hänen äitinsä-"

"Draco, tiedän että olet nähnyt kuvia heistä ennenkin, se ei tarkoita mitään. Älä nyt herran tähden vaan sekoa tästä."

"Harryn isä sanoi, että Irvetan holvissasi on jotain Harrylle. Jotain, jonka hän antoi sinulle juuri ennen kuin kuoli-"

"Ei James antanut minulle mitään juuri ennen kuolemaansa," Sirius sanoi tasaisesti. "Mene nukkumaan Draco."

Hän kuuli tappiollisen henkäyksen sängyllä makaavalta pojalta ja sitten vaimean äänen, "Hyvää yötä Sirius."

"Hyvää yötä. Ja Draco?"

"Niin?"

"Älä sano mitään tästä Harrylle, okei?"

Lyhyt hiljaisuus. "Okei."

Sirius lähti pois huoneesta, sulki oven perässään ja kaatui selkä sitä vasten kädet silmiensä ylle puristettuina. Miksi hän oikeastaan oli valehdellut Dracolle sanoessaan ettei James ollut antanut hänelle mitään - siitä hän ei ollut varma. Yhdestä asiasta hän kuitenkin oli täysin varma. Hän olisi menossa Irvetaan heti huomenna.

***

Ron ja Ginny istuivat Harryn ja Hermionen (jotka olivat juuri tulleet hormipulverin avulla Kotikoloon) kanssa keittiön pöydän ääressä Weasleyiden lämpimässä, kellertävässä valossa kylpevässä keittiössä juoden teetä ja syöden vehnäkeksejä suoraan paketista.

"Onko hän varmasti ihan kunnossa?" Hermione kysyi kahdeksannen kerran ja kahdeksannen kerran Ron nyökkäsi.

"Hän on ihan ok.. valitettavasti."

Hermione heitti poikaa keksillä. "Muista karma, Ron."

Ron otti keksin ilmasta kiinni ja ojensi sen Ginnylle, joka hymyili hänelle leveästi. "En ole huolissani karmastani," Ron sanoi omahyväisesti. "Ottaen huomioon.."

"Totta," Harry huomautti. "Sinähän pelastit Malfoyn hengen. Vaikkakin vapisit hieman alussa..."

"En todellakaan. Tai no okei, ehkä vähän. Hän vain näytti niin kuolleelta, se tuntui toivottomalta."

"Hän oli kuollut," Hermione sanoi mussuttaen keksiään. "Kliinisesti ainakin. Ei pulssia, ei sydämen lyöntejä.. ei luultavasti aivosignaaleja.."
"Onko Malfoylla koskaan ollut aivosignaaleja?" Ron muistutti, mutta Hermione ei huomioinut häntä.
"Aika mielenkiintoista," tyttö lisäsi silmiensä kirkastuessa, "kuinka Draco oli kliinisesti kuollut juuri niin kauan, että lemmenjuoma onnistui kumoutumaan. Se on tieteen ja taian risteytyskohta jota en koskaan aikaisemmin olekaan tullut huomioineeksi. Ja miettikää niitä kaikki mahdollisia seurausvaikutuksia-"

"Ota toinen keksi Herm," Harry sanoi jämerästi tunkien vehnäkeksiä tyttöystävänsä käteen.

Tyttö hymyili hänelle. "Tylsistytänkö teitä?"

Harry pussasi hänen korvaansa. "Kyllä, mutta hyvin mielenkiintoisella tavalla."

"Ginny ainakin on kiinnostunut," Hermione sanoi osoittaen Ginnya, joka nojasi leukaansa käsiinsä hymyillen.

"No oikeastaan en ole," Ginny sanoi suoraan. "Ajattelin vain sitä kuinka Ronilla on nyt virallisesti ollut enemmän säpinää Dracon kanssa kuin minulla." Hän vilautti sädehtivän hymyn veljelleen. "Onneksi olkoon Ron!"

Ron kalpeni. "Minun on mentävä pesemään hampaani," hän sanoi noustessaan ylös, mutta Ginny tarrautui hänen käsivarteensa ja tempaisi veljensä takaisin istumaan.

"Olet pessyt hampaasi jo kaksitoista kertaa eikä se ole auttanut yhtään," tyttö sanoi. "Hyväksy tosiasiat. Suutelit Malfoyta, etkä voi tehdä asialle enää mitään!"

"Noniin, noniin," Harry sanoi virnistäen pirullisesti. "Se oli lääketieteellinen toimenpide. Tai no, lääketieteellinen toimenpide, joka vain sattui näyttämään erehdyttävästi kielisuudelmalta."

"Sinä olit se joka muutuit ihan hysteeriseksi!" Ron sanoi heristäen sormeaan Harrylle. "Minä olisin vain jättänyt hänet kuolemaan!"

Harry pyöräytti silmiään. "Ethän olisi Ron, koska olet hyvä tyyppi ja hyvät tyypit eivät jätä toisia ihmisiä kuolemaan - vaikka he sitten sattuisivatkin olemaan täydellisiä vatipäitä kuten Malfoy."

"Argh," Ron sanoi ja laski päänsä pöydälle.

"Ronilla on mieliperäisiä ongelmia," Ginny lauloi hypähtäen ylös hakemaan maitokannua apupyödältä. "Tai siis pikemminkin kieliperäisiä..."

"Pää kiinni Gin," Ron sanoi.

"Juuri noin Freudkin olisi sanonut," Harry sanoi. "Tai no, Freud ei ehkä olisi tehnyt siitä laulua... tai tuota pientä tanssia.."

"Vihaan teitä kaikkia," Ron sanoi vaimealla äänellä.

"Kamaan, me vaan kiusataan sinua. Hei, miten muuten tiesit niistä kaikista vastahukkumisloitsuista?" Harry lisäsi uteliaana. "Ei sillä että ne olisivat toimineet, mutta silti.. ne olivat aika näyttäviä."

"No ne olisivat toimineet jos Malfoy ei olisi ollut niin kauan veden alla," Ron sanoi. Sitten hän katsoi kohti Ginnyä, joka katsoi takaisin veljeään ja huokaisi.

"Meillä oli veli," Ginny sanoi katsoen alas käsiinsä. "Percyn ja Charlien välissä. Hän hukkui takapihan kivilouhokseen kolmevuotiaana. Emme koskaan tunteneet häntä, mutta äiti ja isä pakottivat kaikki opettelemaan vastahukkumisloitsuja kaiken varalta."

Hermione katsahti kohti Harrya, joka näytti yllättyneeltä. Kumpikaan heistä ei selvästikään ollut tiennyt tätä asiaa Ronin perheestä. Kummatkin pystyivät kuitenkin selvästi sanomaan, ettei asian puitteista kannattanut esittää lisäkysymyksiä, joten he hillitsivät itsensä. "Miksei louhosta sitten koskaan täytetty?" Hermione ihmetteli.

Ron kohautti olkapäitään. "Sitä ei pysty täyttämään. Siinä on jonkinlainen taikasuojaus. Jos yrität täyttää sen, se vain ilmestyy uudelleen seuraavana päivänä. Sen ympärille laitettiin taika-aitoja sen sijaan. Ne otettiin pois vasta kun Ginny oli kahdentoista ja vanhempiemme mielestä kaikki olimme tarpeeksi vanhoja olemaan tippumatta sinne ja me kaikki osaamme uida joten.. Harry, mistä sinä tiesit niistä muista elvytysjutuista?" "Tekohengityksestä?" Harry sanoi ja ilvehti. "Kävin Dudleyn kanssa joskus uimakoulussa, mutta minä en saanut mennä mukaan opetukseen, koska se maksoi niin paljon. Istuin sitten sillä välin tekohengitystunneilla. Kävin saman tunnin varmaan viisitoista kertaa."

Hermione hymyili hänelle. "Luulin että olit oppinut sen katsomalla Baywatchia."

Harry näytti tuohtuneelta. "En koskaan ole katsonut Baywatchia!"

"Varmasti olet."

"En muuten ole."

"Mistä te kaksi nyt oikein kiistelette?" Ron vaati nostaen päänsä käsiensä varaan.

"Bikinipukeisista tytöistä," Hermione sanoi.

"En ole edes varma pystyisivätkö bikinitytöt nostamaan minua tästä epätoivosta," Ron sanoi alakuloisesti.

"Epätoivosta?" Hermione hypähti ylös, kiersi pöydän, tarrautui kiinni Ronin olkapäihin ja pussasi häntä lujasti kummallekin poskelle. "Pelastit jonkun hengen Ron Weasley," hän julisti. "Mielestäni se tekee sinusta sankarin. Ja se, että tämä henkilö oli sellainen josta et edes pidä, tekee sinusta vielä sankarillisemman. Joten siinä."

Ron punastui tulipunaiseksi.

"Se on ihan totta!" Ginny tähdensi hipsien myös halaamaan veljeään. Hermione heitti kätensä Ronin ympäri toiselta puolelta. "Hei," Ron protestoi voimattomasti, vaikkakin hän näytti nauttivan tilanteesta. "Tytöt! Sekoitatte hiukseni!" Harry katsoi heitä pöydän toiselta puolelta, hymyili leveästi, nousi ylös ja heittäytyi mukaan ryhmähaliin niin suurella voimalla, että Ron kaatui alas tuoliltaan ja kaikki kolme muuta luhistuivat hänen päälleen yhdeksi kikattavaksi joukkioksi.

"Kappas," huvittunut ääni ovensuusta sanoi. "Olenko myöhässä näistä orgioista vai tulinko juuri sopivaan aikaan?"

Ginny katsoi ylös posket punaisina nauramisesta ja läimäisi kätensä suulleen yllätyksestä. "Charlie!"

Kaikki muutkin ohjasivat katseensa ovensuuhun. Siinä seisoi aivan ilmiselvästi Charlie Weasley sekaisine hiuksineen ja väsyneine silmineen. Hänellä oli yllään lohikäärmeennahkavaatteet ja pölyinen laukku roikkui hänen selkäänsä vasten. "Heippa kaikki," hän sanoi.

Ron hyppäsi jaloilleen. "Charlie! Miten pääsit tänne? Lohikäärmeellä?"

Charlie pyöräytti silmiään. "Olenhan kertonut sinulle ennenkin Ron; ihmiset eivät ratsasta lohikäärmeillä. Se on vain ikivanha myytti. Ilmiinnyin, mitenkäs muuten?"

Ginny nousi ylös ja ojensi kätensä vetääkseen Hermionen mukaansa. "Tulitko tänne Dracon vuoksi?" hän kysyi Charlielta uteliaana.

Charlien kasvoille nousi tyhjä ilme. "Dracon vuoksi..?"

Rappusista kuului askelia ja Sirius tuli keittiöön näyttäen epäsiistiltä ja verrattaen väsyneeltä. Hänen silmänsä kuitenkin kirkastuivat kun hän näki Charlien. "Charlie," hän sanoi innokkaasti risteillen halki huoneen kättelemään saapunutta vierasta. "Sait siis pöllöpostini? Mahtavaa, minun onkin juuri lähdettävä takaisin kartanolle ja -"

Charlie pudisti päätään. "En saanut sinulta yhtään pöllöä. Tulin tänne koska äiti kirjoitti minulle ja kertoi että isä on valittu taikaministeriksi ja koska heidän on jäätävä muutamaksi päiväksi Lontooseen, hän kysyi josko minä voisin-" Mies katseli ympärilleen aivan kuin olisi nähnyt Harryn ja Hermionen ensimmäistä kertaa. "Mitä te täällä muuten teette?"

Huoneen täytti lyhyt hiljaisuus. Harry katsoi Ronia. Ron katsoi Ginnya. Ginny katsoi Siriusta. Sirius katsoi Charlieta ja huokaisi.

"Tule olohuoneeseen hetkeksi Charlie," Sirius sanoi. "Kerron sinulle mitä täällä oikein on tapahtunut."

"Selvä," Charlie sanoi hitaasti heilauttaen laukkunsa takaisin selkäänsä.

Sirius kääntyi kohti muita. "Haluan yhden teistä istuvan Dracon luona ihan vaan sen varalta jos jotain tapahtuu - tai siis olen varma ettei mitään tule tapahtumaan, mutta varmuuden vuoksi."

"Minä voin," Ginny sanoi välittömästi.

"Kiitti," Sirius kääntyi kohti Charlieta. "Mennään."

Kun Charlie seurasi Siriusta olohuoneeseen, Hermione kuuli hänen sanovan, "Toin pullon Ogdenin vanhaa tuliviskiä mukanani."

Sirius taputti miestä selkään. "Siunattu Charlie Weasley."

***

"Tässä tämä kirja josta kerroin sinulle," Ron sanoi astellen sisään olohuoneeseen, jossa Hermione istui pehmeällä sohvalla kädet teemukin ympäri kiedottuina. Harry makasi selällään sohvalla pää Hermionen sylissä ja käsi kasvojensa yli heitettynä.

Hermione laittoi mukin alas ja otti vastaan tarjotun kirjan, joka oli ummehtuneen näköinen ja nahkakantinen opus, jonka kylkeen oli leimattu kultaisin kirjaimin: Tylypahkan perustajajäsenien elämät. "Kiitti Ron."

Ron istui alas nojatuoliin Hermionen viereen. "Nukkuuko tuo yksi?" hän kysyi nykäisten leukaansa Harrya kohti.

"Mmmph," Harry sanoi liikkumatta.

"Tuo tarkoittanee ei," Hermione sanoi avatessaan kirjan ja selaillen sen sivuja. "Luulisin."

"Mitä etsit tuosta kirjasta?" Ron kysyi uteliaana.

"En ole aivan varma itseasiassa. Tietoa heidän elämistään.. haluan tietää enemmän Luihuisen ja Rowenan suhteesta."

"Eikö siitä ollut mitään siinä Luihuisen päiväkirjassa?"
"Oli, mutta hän oli melko hullu koko asian suhteen ja löpisi vaan jotain jostain kohtaloista ja luojanlykyistä ja paljon kaikkea liskoista. Luihuisessa oli mielenkiintoista... no, ainakin minulle siis, se miten hän oli rinnastettavissa häneen-kenen-nimeä-ei-pidä-mainita. Tarkoitan, Voldemort sai monet suurimmat ideansa Luihuiselta luulisin - pimeyden piirto, koko kuolemattomuuden tavoitteleminen.. En tiedä mitä se merkitsee, mutta-"

"Se merkitsee sitä että paha on aina paha vaikka sen voissa paistasi Hermione," Ron sanoi hieman katkerana. "Millä tahansa aikakaudella sitten oletkaan."
Hermione käänsi päätään sivulle, muttei pystynyt lukemaan ystävänsä ilmettä. "Oletko kunnossa?"

Ennen kuin Ron ennätti vastaamaan, olohuoneen ovi avautui ja Sirius tuli sisään Narcissan kanssa. Naisen kasvot olivat lähes peitettyinä viittansa hupun sisään, mutta Hermione näki miten huolestuneelta hän näytti. Ilman varoitustakaan hän heittäytyi kohti Ronia ja suuteli häntä poskelle. Ron lehahti kirkkaanpunaiseksi jo toista kertaa samana iltana.

"Sirius kertoi mitä teit Dracon hyväksi," Narcissa sanoi.

"Öh," Ron sanoi vajoten alaspäin tuolissaan. "Eihän se nyt ollut mitään."

"Ei se ollut vain 'ei mitään'! Se oli kaikkea! Olet ihana, urhea, uskomaton ihminen Ronald Weasley ja olen ikuisesti kiitollinen sinulle."

Ron oli vieläkin kiireinen käydessään läpi kaikkia mahdollisia punaisen eri sävyjä kasvoillaan, muttei osannut vastata naisen lauseeseen mitenkään.

Sirius näytti siltä, niin kuin hän olisi saattanut hymyillä ellei olisi ollut niin väsynyt. "Tulehan mukaani rakas," hän sanoi. "Draco on yläkerrassa Charlien ja Ginnyn kanssa."

Narcissa päästi irti Ronista ja katsoi vielä kerran kiitollisesti Ronia kohti ennen kuin seurasi Siriusta yläkertaan.

Hermione hymyili leveästi Ronille. "Sinua on pussattu aika monta kertaa jo tänä iltana."

Ron räpäytti silmiään ja väri hänen kasvoillaan palautui ennalleen. "No joo," hän sanoi vastahakoisesti. "En vieläkään pidä Malfoysta, mutta hänen äitinsä on ihan ok."

Hermione yritti olla kikattamatta ettei herättäisi Harrya. "'Olet ihana, urhea, uskomaton ihminen Ronald Weasley,'" Hermione toisti matalalla äänellä. Ron ilveili hänelle. "Ehkä Narcissa voisi vakuuttaa ministeriön antamaan sinulle urhoollisuusmetallin - hei, voisit saada oman suklaasammakkokortinkin!"

"Pah," Ron sanoi, mutta näytti mietteliäältä. Hän nousi ylös tuolistaan, nojautui kohti Hermionea ja suuteli häntä ohimon kohdalle. "Menen nukkumaan. Nähdään aamulla."

"Nähdään."

"Mpph," Harry sanoi taas heilauttaen muutamaa sormeaan uneliaana Ronin suuntaan.

"Tuo tarkoittaa 'hyvää yötä,'" Hermione käänsi poikaystävänsä eleet Ronille. Poika heilutti kättään vielä ovensuusta ja häipyi sulkien oven kiinni perässään.

Hermione silitti Harryn hiuksia hajamielisesti ja käänsi mielenkiintonsa taas kohti kirjaansa. "Hei Harry, haluatko että luen sinulle vähän ääneen?"

"Mhhhh..okei."

"Selvä sitten. Kansantarut kertovat, että lykantti on itsensä Rowena Korpinkynnen keksimä esine," hän luki, "jonka avulla pystyttiin torjumaan ihmissusirutto, joka levisi ympäri Brittein saarten siihen aikaan. - kiitos Luihuisen, olen siitä aivan varma - Lykantti oli yleensä tehty hopeasta; metallista, jota lykantrooppiset kammoksuivat. Lykantin voi helposti muuttaa lumouksella porttiavaimeksi. Se puhdistaa vettä ja.. muuttaa tyttöjen vaatteet näkymättömiksi. Mitäs siitä pidät Harry?"

Harry ei vastannut.

"Taidat siis nukkua vai?" Hermione huokaisi katsoen alas kohti pojan päätä.

Se oli retorinen kysymys. Harry todellakin oli syvässä unessa. Hänen silmänsä olivat painautuneet tiukasti kiinni ja hänen vasen kätensä puristi Hermionen villatakin helmaa. Tyttö huokaisi taas ja laski kirjansa alas.

"Harry.." hän kuljetti sormiaan läpi pojan hiusten, ihmetellen samalla miten ne olivat niin pehmeät huolimatta siitä, että ne olivat aina niin sotkussa.

Hermione kurottautui varovasti kohti taskuaan Harrya herättämättä ja veti taikasauvansa esiin. "Vaimennus", hän sopersi pehmeästi silittäen samalla hellästi sylissään nukkuvan pojan poskea. "Unimus rauhoitus. Hän tunsi kuinka Harry rentoutui häntä vasten vielä syvemmälle uneen. Hermione oli kehittänyt rauhallisen ja tyynen unen loitsun itse erityisesti Harrya ajatellen. Hän oli nähnyt liian monta kertaa kuinka Harry nukahti kirjojensa päälle kirjastoon tai Rohkelikon oleskeluhuoneeseen tietäen kuinka pojan uni oli harvoin häiritsemätöntä. Hermione oli käyttänyt loitsua Harryyn monta kertaa ennenkin, vaikkei Harry sitä tietenkään tiennyt. Lähinnä se johtui kuitenkin niistä painajaisista joita Harry näki: tämän Hermione tiesi siitä mitä Ron oli hänelle kertonut. Itseasiassa Harry oli nähnyt niin pahoja painajaisia, että Seamus Finnigan oli ehdottanut Ronille josko he voisivat pyytää Harryn siirtoa toiseen huoneeseen tai jopa ihan omaan yksityishuoneeseensa, jottei hän enää herättäisi heitä. Siihen Ron oli tietysti vastannut, että jos hän, Seamus, koskaan ehdottaisi mitään siihen viittaavaakaan, hän, Ron, upottaisi pojan lammen pohjalle.

Hermione huokaisi. Hän tiesi että hänen pitäisi herättää Harry ja lähettää hänet nukkumaan Ronin huoneeseen samalla kun hän itse menisi nukkumaan Ginnyn huoneeseen, mutta tuntui niin erityiseltä etuoikeudelta katsoa rakastamansa ihmisen nukkumista, eikä hän oikeastaan koskaan ollut nähnyt Harryn nukkuvan rauhallisesti. Tällä hetkellä se tuntui vielä puolet enemmän kallisarvoiselta, sillä nyt kun Harry nukkui, Hermione pystyi olemaan varma ettei hän ollut missään vaarassa, ei yhtäkkiä heittäytymässä kohti pimeää uhkaa, ei tulossa tapetuksi, loukatuksi tai muuten vaan järkyttävästi murjotuksi. Hermione nojautui eteenpäin, kietoi kätensä Harryn ympäri ja antoi hiustensa laskeutua alas kuin verho heidän ympärilleen piilottaen heidät kummatkin muun maailman murheilta.

***

Arvostele/Lähetä palautetta